8 vuodenaikaa: Joulukaamos Riisitunturilla

Talvi asettaa retkeilylle haasteita. Vähäinen valo ja kiristyvä pakkanen edellyttävät retkien suunnittelua ja varustelua eri tavalla kuin sulan maan aikana. Monet hyvät retkipaikat ovat talvella vaikeasti saavutettavissa ja harvat polut pysyvät auki ympäri vuoden.

Päiväpatikoinnille kannattaa kuitenkin lähteä myös talvisaikaan, sillä vaivannäkö yleensä palkitaan - kajastava valo paljastaa muutaman tunnin ajaksi tyrmäävän metsämaiseman. Jalkojen alla narskuva pakkaslumi ja kaarelle taipuneet puiden latvat nollaavat ajatukset sekunneissa.

Talviretkeily vaatii hieman enemmän suunnittelua. Kun päivä valkenee vain hetkeksi, on retkikohde on valittava huolella. Siksi suuntasimme miehen kanssa tutulle reitille Riisitunturin kansallispuistoon, tällä kertaa ihan kahden kesken.

Riisitunturi on talvella mykistävän kaunis. Ihailimme tykkylumen vuoraamia puita liukuvärjättyä taivasta vasten. Valkonen hanki kimalsi silmänkantamattomiin. Vaikutti siltä, kuin koko metsä olisi vaipunut uneen ja pysähtynyt niille sijoilleen. 

Todellisuudessa maisema oli jatkuvasti hienovaraisessa liikkeessä. Hämärtyvä päivä värjäsi taivaarannan purppuralla ja sinertyi hetki hetkeltä enemmän. Auringon laskiessa valkoinen usva kohosi hiljalleen tunturin rinnettä ylös. 

Noustessamme kohti huippua viima voimistui ja maisema katosi sakeaan sumuun.  Tiesimme molemmat, että tunturissa olosuhteet voivat muuttua nopeasti, mutta vastaavaa emme olleet ennen kokeneet. Näkyvyys kaventui hetkessä muutamaan kymmeneen metriin ja suuntavaisto heitti häränpyllyä maamerkkien kadotessa näkyvistä. 

Harmaassa hiljaisuudessa peräkanaa tarpoen olo oli kuin napajäätikön valloittajalla. 

Onneksi reitti oli entuudestaan tuttu ja selkeästi merkitty, joten arktisista olosuhteista huolimatta löysimme vaivatta tien takaisin parkkipaikalle.  Retki kesti evästaukoineen muutaman tunnin. Takaisin mummilaan päin ajellessa, penkinlämmittimen paahtaessa täysillä mietin, että jonkinsortin eräpirkko se olen minäkin. 

RIISIN RÄÄPÄSY, rengasreitti 4,3 km 

Missä: Riisitunturin kansallispuisto, Posio. Riisitunturin lähtöpisteen P-alue.

Miten: Autolla. Riistunturi sijaitsee lähellä Tolvan kylää. Posiolta ajomatkaa kertyy 30 km ja Kuusamosta Rukan kautta 54km. Teiden varsilla on hyvät opasteet.

Milloin: Ympäri vuoden.

Vaativuus: Helppo/keskivaativa vuodenajasta ja sääolosuhteista riippuen. Nousu tunturin laelle on pitkä, mutta polku helppokulkuinen. Kesäaikaan rengasreitti on mukava kiertää myös lasten kanssa. Seuraa tolppia, joihin maalattu vihreät maalimerkit.

Taukopaikat: Autiotupa, jossa on kamiina ja pihalla tulentekopaikka.  Paikan päältä löytyy myös puuvaja ja huussi. Ota oma vessapaperirulla mukaan.

Varusteet: Sulan maan aikana polut voivat olla paikoitellen märkiä, joten vettä hylkivät kengät ovat paikallaan. Keskikesällä reitin on voinut kulkea hyvissä lenkkareissa. Kesäaikaan hyttyssuojaa ei kannata unohtaa.

Talvella reitillä on paljon lunta ja lumikenkien käyttöä suositellaan. Me kuljimme reitin jalkaisin, mutta polku upotti paikka paikoin. Talvella riittävä kerrospukeutuminen ja hyvät, pitkävartiset vaelluskengät ovat tarpeen. Repussa on syytä kantaa myös tulentekovälineitä ja puukkoa.  

Lue myös:

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Korouoma, Posion helmi

Joululahjaostoksilla - vastuuttoman kuluttajan vastuulliset vinkit

Elämässäni on kaksi asiaa, joiden kanssa käyn sisäistä kamppailua jatkuvasti - ruoka ja tavaroiden ostaminen. Haluan ostaa eettisesti tuotettuja ja ympäristöystävällisiä tuotteita, mutta käytännössä ajaudun usein umpikujaan.


Vastuullinen kuluttaminen on vaikeaa ja työlästä. On niin monta asianhaaraa, jotka tulisi huomioida. Kotimaisuus vs. ulkomaisuus, työntekijöiden olosuhteet ja heidän saamansa korvaus, ympäristöystävällisyys, valmistuksessa käytetyt myrkyt, kuljetus, verot, tulojen jakautuminen kaupan ja tuottajien kesken, noin muutamia mainitakseni.

Näkökulmien puntarointia vaikeuttaa paitsi niiden paljous, myös vaikeus löytää asianmukaista tietoa.  Made in - merkintä pesulapussa ei kerro mitään siitä, missä olosuhteissa tuote on valmistettu. Läpinäkyvä prosessi, joka avaisi koko ketjun aina tuotannon alkulähteiltä kaupan hyllyyn, on  edelleen harvinaisuus. Monet suuretkin valmistajat tekevät kyllä erilaisia vastuullisuustekoja, mutta usein näkyvän hyvän taakse piiloutuu paljon epäkohtia.  Esimerkiksi luomupuuvillaiset vaatteet voidaan valmistaa kohtuuttomissa työoloissa ja rahdata Suomeen huonokuntoisilla laivoilla. Eli suo siellä, vetelä täällä.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että en tavallisessa arjessa jaksa puntaroida jokaisen ostoskärryyn päätyvän tavaran hiilijalanjälkeä tai eettisyyttä. Pyrin tekemään parempia valintoja, mutta kultaista kruunua pääni päälle on turha sovittaa. Ei nimittäin sovi. Syön välillä lihaa, shoppailen henkkamaukalla ja ostan sohvani Ikeasta.

Joulun alla kulutusvalinnat kuitenkin mietityttävät tavallista enemmän ja maailman epäreiluus ahdistaa. Vastuullisinta olisi olla ostamatta mitään, mutta ihan siihen en vielä taivu. Haluan kääriä yllätyksiä lahjapaperiin ja muistaa minulle tärkeitä ihmisiä. Siksi olen tehnyt muutaman linjauksen, joiden avulla tasapainoilen vastuullisten valintojen ja kulutushysterian välimaastossa.

1. Ostan lahjat suoraan tekijöiltä tai paikallisista liikkeistä.

Lähellä tuotettujen tavaroiden ekologinen jalanjälki on yleensä pienempi ja ostoksilla tukee paikallisten ihmisten työtä. Samalla on mahdollisuus kysyä, mitä tuote sisältää ja missä se on valmistettu.

Tämän vuoden ykköstuttavuus on pohjoinen lastenvaatemerkki Paapero.

Paaperon vaatteiden kotimaisuusaste on hyvin korkea. Vaatteet suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa, tarkalleen ottaen Kemijärvellä. Useimpien vaatteiden materiaalina käytetään eurooppalaista luomupuuvillaa. Lisäksi langat kudotaan kankaiksi ja painetaan kotimaassa. Arvostan.

Toinen miellyttävä asia on Paaperon kuosit. Pidän siitä, että lasten vaatteet näyttävät, no, lasten vaatteilta. Ainakaan meillä yksiväriset vaatteet eivät miellytä käyttäjiään (äitiä ehkä niinkin), mutta kuvalliset paidat ovat kovassa käytössä. Nämä kuosit ovat tervetullutta vaihtelua Spidermanin ja My little ponyn rinnalle.

Paaperon Tokka ja Siimes- kuoseja lahjapaketteihin

Ilokseni olen löytänyt pukinkonttiin tavaraa myös muilta paikallisilta toimijoilta. Lahjapapereihin kääritään ainakin villapohjalliset Vanhalan lammastilalta, Arctic Warriorsin villiyrttiseoksia sekä luonnonmukaista huulirasvaa ja saippuaa.

2. Annan aineettomia lahjoja.

Monilla aikuisilla ihmisillä on tavaraa enemmän kuin tarpeeksi. Palveluksia, kuten lastenhoitoapua tai hartiahierontaa, saa kuitenkaan harvemmin liikaa. Tavaralahjasta säästyneet rahat lahjoitan hyväntekeväisyyteen.

Tiedostan hyväntekeväisyyteen liittyvät haasteet ja ymmärrän, että pahimmillaan se voi jopa ylläpitää ongelmia. En voi kuitenkaan sivuuttaa ajatusta, että minunkin elintasoni on syntynyt köyhien maiden kustannuksella, halusin sitä tai en.

Siksi hankin tänäkin vuonna toisenlaiset lahjat, tällä kertaa Kirkon ulkomaanavun kautta. Jos kirkolle lahjoittaminen tökkii niin uskonnollisesti sitoutumattomia, luotettavia järjestöjä löytyy kyllä. Esimerkkeinä Plan, SPR tai pieni, mutta äärettömän tärkeää työtä tekevä Psykologien sosiaalinen vastuu.

3. Yksi lelu per lapsi.

Eniten harmaita hiuksia aiheuttavat omien lasten lahjat. Kun joulupukille hartaudella mietitty toivelista koostuu muovilelusta toisensa perään, ei Ugandaan lahjoitettu vuohi mieltä paljon lämmitä. Ei, vaikka kertoisi epäreilusta kaupasta ja maailman lasten nälänhädästä. Niinpä olemme miehen kanssa sopineet, että kummaltakin lapselta toteutetaan yksi varsinainen lelutoive. Monsterhigh-barbi vuodessa on mielestäni ihan kohtuullinen kompromissi.

4. Hyvää luettavaa tavaran sijaan.

Koska lukeminen kehittää ajattelua ja on monella tapaa sijoitus tulevaisuuteen, suosin kirjalahjoja eritoten lapsille. Tarinoiden parissa ymmärrys elämän ilmiöistä kasvaa huomaamatta ja siinä sivussa kehittyy myös lukutaito. Kirjat avaavat ikkunoita uusiin maailmoihin ja oman perstuntuman mukaan kovakantiset lahjat myös ilahduttavat pehmeitä paketteja enemmän.


Näitä suuntaviivoja olen yrittänyt joululahjaostoksilla noudattaa. Hutejakin on tullut, mutta onneksi vain vähän. Nyt voin huokaista, sillä lahjat ovat yhtä lukuunottamatta hankittu.

Hyvää joulua!

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

Eilen illalla kirjoitin tekstiä stressistä ja sen vaikutuksista Psykologiaa-sivustolle. Samalla mietin omia stressinsäätelykeinojani ja huomasin kulkeneeni niiden kanssa melkoisen matkan.

Muistan, kun tutustuin opiskeluaikoina mindfulnessiin ja ajattelin sen olevan vähän hömppää. Tuntui teennäiseltä istua ja hengittää, kun nauhalla oleva naisääni puheli lempeästi ja rauhallisesti. Hihhulihommaa, ajattelin.

Altistuin kuitenkin harjoituksille säännöllisesti, sillä kävin joogatunneilla, joilla hengiteltiin oikein olan takaa. Lisäksi graduaiheeni liittyi hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, jossa tietoisuustaidot olivat (ja ovat edelleen) yksi keskeinen osio. Niinhän siinä sitten kävi, että jonkin ajan kuluttua huomasin ajatukseni mindfulnessharjoituksista muuttuneen. Väkinäisyys oli kadonnut ja pystyin rauhoittumaan. Harjoitusten jälkeen olo oli seesteisempi, huolet pienempiä ja ajatus kulki kirkkaampana.

Samaan aikaan perehdyin myös tutkimustuloksiin, joissa tietoisuustaidot näyttivät olevan yhteydessä hyvinvointiin. Niinpä harjoitukset jäivät osaksi elämääni ja enää en pärjäisi ilman.

Koostin teille listan lemppariharjoituksistani.

1. Hengityksen seuranta

Lyhyet hengitysharjoitukset ovat helpoin tapa aloittaa mindfulnessharjoittelu. Muutaman minuutin ohjattu hengityksen seuranta pysäyttää ja rauhoittaa. Tähän on aikaa kiireenkin keskellä. Osoitteessa oivamieli.fi on paljon muitakin hyviä harjoituksia.

2. Turvapaikkaharjoitus

Lempiharjoitukseni silloin, kun olo on stressaantunut ja päässä pyörii monta asiaa. Turvapaikkaharjoituksia on monenlaisia, itse tykkään tässä lukijan äänestä ja siitä, että harjoitus kestää riittävän kauan.

3. Rentoutusharjoitus

Harjoitus, jossa huomioidaan keho ja mieli. Huomio on vaatimusten vähentämisessä ja rentoutumisessa. Tämän harjoituksen mukana on helppo hellittää.

4. Virtuaalinen metsäkävely

Aina ei tarvitse sulkea silmiään ja keskittyä sisäänpäin. Metsäkävelyn voi ottaa vaikka kesken työpäivän. Virkistää kummasti. Mielenterveysseuran sivuilta löytyy metsäkävelyitä eri vuodenaikoina.

5. Myötätuntomeditaatio

Muutama vuosi taaksepäin olisin pitänyt harjoitusta naurettavana, mutta nykyään se on suosikkini.  Myötätunto on ihmeellinen asia. Hyvien asioiden toivottaminen ihmisille, jotka herättävät itsessä ärtymystä tai jopa vihaa, on vaikeaa, mutta vapauttavaa.  Harjoitus on englanniksi, mutta lukijan ääni miellyttää ja ohjeistus on selkeä. Youtubesta löytyy myös suomenkielisiä versioita. 

Lue myös:

Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Vajavaisena on helpompi elää

Keskinkertaisuuden ylistys

Kuuntelin podcastia, jossa ikäluokkaani kuvattiin uupuvien sukupolveksi. Hämmennyin, sillä kolmenkympin korvissa oleva sukupuolvi on ollut työelämässä suhteellisen lyhyen ajan. Miten silloin voi uupua? Tunnistan kuitenkin jaksamisen vaikeudet myös omalla kohdallani paremmin kuin hyvin.

Syitä väsymiseen on varmasti monia. Pikakatsaus omaan ystäväpiiriin kertoo, että elämäntilanteet eroavat toisistaan melkoisesti. Moni aloittelee uraa, tekee pitkiä työpäiviä ja reissaa. Osa pyörittää pikkulapsiarkea ja toinen lukee itselleen jo toista ammattia. Yhteistä kaikille on se, että tehdään paljon ja täysillä.

Tämän ajan ideaali on superihminen. Sellainen, joka yhdistää näppärästi työn ja perheen, omistaa kauniin kodin, konmarittaa sekä omaa hyvät verkostot, koska sattuu nyt vain olemaan niin hyvä tyyppi. Siinä samalla sujuu vaivattomasti ruokavalion ja tiukan treeniohjelman noudattaminen. Hyvinvointi on optimaalista kaikilla mittareilla ja kasvoilla loistaa kestohymy. Superihmisen tavarat ovat järjestyksessä, arki hallussa ja eteisen seinällä kehyksissä taulu, joka kiteyttää kaiken: Ole paras versio itsestäsi!

Ole paras versio itsestäsi!
Ai ihan koko ajan? Kaikilla elämän osa-alueilla? Pitäisikö joka päivä olla hiukan parempi kuin eilen? Ei mikään ihme, jos olo on riittämätön ja uupunut. On hengästyttävää tehdä parhaansa joka halvatun asiassa.

Keskinkertaisuus on aliarvostettua. Sillä läheskään aina ei ole tarpeen antaa parastaan, vaan vähempikin riittää. Oikeasti arjessa voi laskea rimaa monessa asiassa, ilman että kokonaisuus merkittävästi kärsii. Minulla meni pitkään ennen kuin ymmärsin tämän ja toisinaan epäilen edelleen. Sitten huomaan, että kyllä se arki kuitenkin näyttää pyörivän, vaikkei kukaan ole imuroinut kolmeen viikkoon ja lapsen on mentävä kalsareissa tarhaan, sillä kaikki housut ovat polvesta revenneet.

Keskinkertaisuuden puolesta liputtamisella en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omaa parastaan kannattaisi tehdä missään. Tottakai kannattaa. Ei kuitenkaan aina ja kaikkialla. Jos takana on työntäyteisiä päiviä, jolloin on saanut tehdä parhaansa ja vähän ylikin, niin voisiko vapaapäivinä olla keskinkertainen versio itsestään? Olla vain kotona, mutta jättää siivoamisen vähemmälle. Tai jos valvoo vauvan kanssa yöt, niin voisiko raskauskiloja karistaa vasta myöhemmin?

Vaatimus jatkuvasta itsensä parantelusta paitsi väsyttää myös lukkiuttaa. Monet uudet asiat ja luovat ideat edellyttävät tekemistä ilman tavoitteita tai päämääriä. On kokeiltava ja katsottava, sytyttääkö uusi asia itsessä sellaisen palon, että sille on valmis antamaan parastaan. En esimerkiksi olisi ikinä kyennyt aloittamaan tätä blogia tai perustamaan toiminimeä, jos olisin yrittänyt parhaani alusta alkaen. Uusia aluevaltauksia tulee tehtyä herkemmin, kun uskaltaa olla välillä keskinkertainen. Tekemisen taso kyllä siitä nousee, jos tekeminen on tärkeää.

Sitten on myös asioita, kuten vanhemmuus, jossa mokaa jollain lailla kuitenkin. Vaikka tekisi aina parhaansa. 

Sen hyväksyminen, että aina ei tarvitse olla paras itsensä, auttaa ainakin omalla kohdallani vähentämään syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Elämäänsä (ja itseensä) voi olla tyytyväinen, vaikkei kaikkea haluamaansa ehdi tai jaksa tehdä. Keskinkertaisuus on siis armollisuutta itseä kohtaan.

Toki se edellyttää superihmisen ihanteen hylkäämistä ja tavallisuuteen tyytymistä. Sitä, ettei sido omaa arvoaan ja itsetuntoaan suorituksiin. Luottaa siihen, että on ihmisenä riittävän hyvä ihan sellaisenaan. 

Kuvat: Petri Puuronen

8 vuodenaikaa: Ensilumen Koivusaari

Ensilumi. Synkät, harmaat päivät muuttuvat hetkessä häikäisevän kauniiksi. Valon määrä moninkertaistuu, vaikka taivas pysyykin paksun pilviverhon peitossa. Tunnelma on rauhallinen, jopa pysähtynyt.

Pohjoisessa on se hyvä puoli, että todellinen pimeä aika on usein varsin lyhyt. Lumi sataa maahan loka-marraskuussa ja vaikka ehtiikin sulaa pois ennen joulua muutaman kerran, on sysimustia päiviä melko vähän.  Pakkanen ja lumi tuovat mukanaan valon ja yhtäkkiä lehdettömät puut, kuihtuneet kukat ja heinät näyttävät taianomaisilta.

Ensilumi aiheuttaa retkeilylle omat haasteensa. Poluilla tarpominen on raskaampaa, kengät kastuvat ja vaatetus ei osu juuri koskaan kohdalleen. Lumentulon jälkeen myös monet retkipaikat ovat vaikeammin autolla saavutettavissa, mikä karsii lapsiystävällisten retkikohteiden määrää huomattavasti. Niinpä vakiokohteeksemme on tähän vuodenaikaan muodostunut Rovaniemen keskustan tuntumassa sijaitseva Koivusaari.  

Koivusaaren luontopolku on näppärä retkipaikka silloin, kun retkeä ei jaksa suunnitella tai paikan päälle on päästävä ilman autoa. Parin kilometrin mittainen luontopolku on katettu pitkospuilla ja kesällä saaressa laiduntaa lampaita eli kyseessä on erinomainen lapsiperheen retkikohde. Omaan makuuni Koivusaari on kuitenkin vähän liian meluisa. Helppo saavutettavuus tarkoittaa sijaintia vilkkaasti liikennöidyn nelostien vieressä ja liikenteen äänet kantautuvat myös luontopolulle.

Kuva: Petri Puuronen

Helppouden takia lähdimme kuitenkin ensilumen retkelle Koivusaareen ja ilokseni huomasin, että pitkospuita talsiessa saaren toiseen päähän, autojen äänet vaimenivat ja vaihtuivat aaltojen liplatukseen ja tuulen suhinaan. 

Katselin ympärillä aukeavaa harmaanvalkeaa jokimaisemaa ja tunsin viiman nipistelevän poskia.  Ihailin jään joen pintaan muodostamia kuvioita. Lähellä ruokaillut joutsenperhe lehahti ilmaan ja lensi äänettömästi ohitsemme. Kaksi valkoista ja kolme harmaata. Näytti kuin värit olisivat kadonneet maailmasta.

Tarkkaan katsomalla silmä alkoi kuitenkin havaita yksityiskohtia siellä täällä. Ruskeita kuivineita lehtiä ja lumen alta pilkottavia pihlajanmarjoja. Pieniä väriläiskiä siellä täällä, joista yhden huomattuaan oli helpompi huomata myös toinen. Hetken kuluttua mustavalkofilmi olikin värisävyjä täynnä.

Jäätyvä joki. Kuva: Petri Puuronen

Retken lopuksi suuntasimme vielä läheiselle Paviljongin laavulle syömään eväitä. Nuotion äärellä lämmintä kaakaota siemaillessani mietin, kuinka yksinkertaisista asioista sitä tuleekaan onnelliseksi. Liikenteen melusta huolimatta.

PS. Jos kaipaat psykologiaan liittyvää luettavaa, niin käy kurkkaamassa uusi Psykologiaa.com-sivusto! Sieltä löydät viikoittain uutta sisältöä, jota tuottavat lukuisat psykologit ja psykan opiskelijat, minä mukaan lukien.


Lue myös nämä:

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Korouoma, Posion helmi

Tarinan ja dialogin ihmeellinen voima

Elokuvan juliste. Kuva saatu käyttöön Oktoberilta.

Perjantaina oli hieno ilta.

Järjestimme paikallisen psykologiyhdistyksen voimin avoimen leffaillan yhdessä elokuvakerho Cineman kanssa. Seitsemänkymmentä ihmistä istui Cafe hostel Kodin aulassa katsoen valkokankaalta Kuun metsän Kaisaa, popparikulhojen kiertäessä vieruskaverilta toiselle. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta tunnelma oli rento ja kodikas.

Kuun metsän Kaisa (2016) on Katja Gauriloffin ohjaama dokumenttielokuva kolttasaamelaisista. Elokuvan keskiössä on tarinankertoja Kaisa Gauriloffin mielenkiintoinen elämä ja ystävyys sveitsiläisen kirjailijan, Robert Crotettin kanssa. Samalla elokuva kertoo taidokkaasti saamelaiskulttuurista ja sen muutoksesta maailmansotien aikaan. Elokuvassa vuorottelevat tarinat ja faktat, yksilön näkökulma ja kokonaisen kansan historia tavalla, joka herättelee katsojaa.

Elokuvan jälkeen mieli täyttyi kysymyksistä ja jäin kiinnostuneena seuraamaan paneelikeskustelua aiheesta. Paneeliin osallistuivat elokuvan ohjaaja Katja Gauriloff, kaupunginvaltuutettu Mikkel Näkkäläjärvi, psykologi Laura Pönkänen ja psykologi, psykoterapeutti Airi Uimaniemi. Panelistien vuoropuhelua ja ajatusten vaihtoa kuunnellessa huomasin miettiväni, kuinka vähän alkuperäiskansastamme oikeastaan tiedän. Yleisön puheenvuorojen perusteella vaikutti siltä, että en ole tietämättömyyteni kanssa yksin. Valtaväestön ja saamelaisten välillä kuulostaisi olevan kuilu.

Panelistit. Kuva: Anu Willig

Koska tapahtuma järjestettiin osana Psykologiliiton 60v. juhlavuotta, nousivat myös mielenterveysteemat esille. Yleisöstä peräänkuulutettiin kulttuurisensitiivistä otetta ja perusasioiden tuntemusta mielenterveyspalveluissa. Erityisesti mieleeni jäivät kommentit siitä, kuinka turhauttavaa on ensin avata oman kulttuurin erityispiirteet, jotta itse työskentely ongelman kanssa voisi alkaa. Moni jättää hakematta apua tästä syystä.

Täytyy myöntää, että oma ymmärrykseni saamelaisten kulttuurista ja historiasta on niin vähäistä, että hävettää. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut. Tietämykseni on vain ollut niin vähäistä, etten ole osannut edes kysyä, saati tiennyt mistä asianmukaista tietoa saisin.

Onneksi meillä on saamelaistaustaisia psykologeja ja psykoterapeutteja, joten kaikki avuntarjoajat eivät ole yhtä kuutamolla kuin minä.  Haluaisin kuitenkin myös itse oppia tuntemaan kulttuuria paremmin, mutta miten? Psykologeille on tarjolla täydennyskoulutusta maahanmuuttajien tai seksuaalivähemmistöjen kanssa tehtävästä työstä, mutta maamme omat etniset vähemmistömme ovat jääneet taka-alalle. Parannettavaa siis on.

Kuva: Anu Willig

Kokonaisuudessaan elokuvailta avasi ainakin omia silmiäni. Ilta oli hyvä muistutus siitä, kuinka  kuulemalla toisten ihmisten tarinoita, oma ymmärrys kasvaa ja epäkohdat tulevat näkyviksi. Tällaisena vihapuheen aikakautena on virkistävää nähdä, että me ihmiset pystymme paljon parempaan. Kunnioittava keskustelu ja toisten kohtaaminen onnistuvat meiltä kyllä ja tällaisia tilaisuuksia tarvitaan jatkossakin.

Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

Anna itsellesi mahdollisuus

Kuluneella viikolla tein sen, mitä olin pitkään miettinyt. Kerroin julkisesti kirjoittavani blogia.  Jännitin vatsa solmussa kolme päivää, miten asia otetaan tuttavapiirissä vastaan. Mitä ihmiset nyt ajattelevat? Tykkäävätkö vai eivät? 

Nyt fiilis on varovaisen iloinen, sillä palaute on ollut positiivista ja kannustavaa. Kiitos siitä!

Bloggaamisesta kertominen on tuntunut vaikealta. Tavallaan nurinkurista, että olen kirjoittanut ajatuksiani kaikkien luettavaksi, mutta kuitenkin tuttavilta "salaa". Suoraan sanottuna, minua pelotti ja vähän myös nolotti, enkä oikein ymmärtänyt miksi?

Sitten luin Maaret Kallion kolumnin ja moni asia loksahti kohdalleen. Aivan kuten surussa, myös onnistumisissa ja uutta yrittäessä ihminen kaipaa tukea toisilta ihmisiltä. Silloin ikään kuin kävelee heikolla jäällä ja toivoo, että jää kantaa. Koko ajan peläten, että tipahtaa kylmään veteen. Laittaessaan itsensä likoon tarvitsee hyväksyntää ja vahvistusta tekemiselleen. Sitä, että joku kehuu tai tsemppaa.

Samalla havahduin miettimään, että kuinkakohan moni jättää potentiaalinsa käyttämättä, koska ei uskalla edes yrittää? Ei tohdi kokeilla mihin kaikkeen itsestä olisi. On ehkä elänyt koko elämänsä ympäristössä, jossa toisten onnistumisista ei iloita tai osaamisesta kehuta. On nähnyt, kuinka jää jalkojen alla sortuu.

On valtava sääli, jos jättää kasvamatta täyteen mittaansa, koska pelkää pudotusta. On myös valtava vääryys, jos yhden ihmisen kateuden vuoksi, joku toinen joutuu pienentämään itseään.

Jokaisella on oikeus löytää oma merkityksensä tässä maailmassa. Suo itsellesi se mahdollisuus.

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Luonto on minulle rakas. Liikun luonnossa usein ja kirjoitan tänne blogiinkin retkipostauksia säännöllisesti. Suhteeni luontoon ei kuitenkaan aina ole ollut  yksinkertainen.

En nimittäin ole eräihminen. Siis sellainen, joka selviää kevyesti erämaassa pari viikkoa, pyydystää itse oman ruokansa ja suunnistaa sujuvasti auringon ja muurahaispesien perusteella. Ei, minä pelkään petoja, suuntavaistoni on olematon ja olen ollut yön yli kestävällä vaelluksella elämässäni tasan yhden kerran. (Sekin vaellus oli osa ysiluokan valinnaiskurssia ja motivaationa toimi loppuvuoden vapaat torstai-iltapäivät.)

Erähenkisyys siis loistaa kohdallani poissaolollaan ja siksi ajattelin pitkään etten ole ollenkaan luontoihminen. Mielessäni retkeily oli mahdollista vain todellisille eränkävijöille ja kaltaisteni häseltäjien olisi paras ulkoilla vain hyvin valaistulla asfaltilla.

Sitten palasin pohjoiseen. En tiedä johtuiko se vanhenemisesta, lapsista vai mistä, mutta Rovaniemelle muuton jälkeen aloin hakeutua metsään. Kynnystä madalsi se, että lasten kanssa retkeily oli aloitettava pienestä. Retkemme suuntautuivat lähimetsiin, kävelymatkat pidettiin pieninä ja eväisiin panostettiin. Omaksi yllätyksekseni huomasin, että retket onnistuivat! Tunnelma oli leppoisa ja koko perhe hyvällä tuulella.

Ei haitannut, vaikka haparoin nuotion sytyttämisessä tai pidin reissun keston korkeintaan kolmessa tunnissa, jotta pääsisin kotiin vessaan. Sillä puskaan en pissaa. Mukavuudenhalun ehdoilla meneminen teki retkistämme niin hauskoja, että halusimme metsään yhä uudelleen.

Retkien myötä ymmärsin, että luonnosta voi nauttia monella tavalla. Ymmärsin, että selviytymisseikkailujen sijaan minulle on tärkeintä rauhoittuminen ja yhdessäolo. Metsässä mieli hiljenee ja ajatukset asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. On helpompaa olla läsnä.

Pikkuhiljaa retket pitenivät ja mukavuusvaatimukset vähenivät. Leppoisia reissumme ovat edelleen, mutta toleranssi (ja ehkä ne erätaidotkin) ovat kasvaneet. Jopa niin paljon, että nyt haaveilen useamman päivän vaelluksesta Lapissa.

Luonnossa liikkumisesta on tullut minulle voimavara, josta en luopuisi mistään hinnasta. Voimavara, joka meinasi jäädä käyttämättä. Liian usein sitä jättää asioita tekemättä sen vuoksi, ettei koe sopivansa laatikkoon. Onneksi tämän laatikon kohdalla päätin kokeilla, että sopisinko siihen kuitenkin ja sovinhan minä, vaikken eräpirkko olekaan.

Lue myös:

Relax, take it easy

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Älä usko mitä ajattelet, ajattele mitä uskot

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Minä sitten pidän syksystä. Siitä, kun ilmassa tuoksuu märkä maa ja aamuisin maisema on verhoutunut sankkaan sumuun. Siitä, kun luonto loistaa ruskan väreissä lyhyen ajan häikäsevän kauniina. Värien ilotulitus ennen pimeyttä.

Valon määrä vähenee päivä päivältä ja pitkä, pimeä talvi on vielä edessä. Iltaisin kotien terasseilla sytytetään lyhdyt ja ihmiset valmistautuvat talveen.

Tunnelma on odottava. 

Syksyllä minun on päästävä luontoon, sillä ruska tarjoaa täydelliset olosuhteet retkeilylle. Lämpötila ei ole liian kuuma, muttei vielä kylmäkään. Metsä on pullollaan sieniä ja marjoja. Nuotion voi sytyttää huolehtimatta metsäpalovaroituksista. Optimaalinen ulkoiluaika on vain harmittavan lyhyt. Talvi tekee tuloaan. Ensin öisin, mutta kohta pakkanen kylmentää myös päivät. 

Niinpä tankkaan nyt metsäkävelyitä ja retkiä talven pimeisiin hetkiin. Talletan mieleeni metsän tuoksut, lintujen laulun, kuohuvan kosken pauhun ja lämpimän tuulen tuiverruksen kasvoilla. Eilen tankkasimme näitä kokemuksia lasten kanssa Vaattunkikönkäällä, joka on osa Napapiirin retkeilyaluetta. 

Kuvat taitavat välittää syystunnelmat parhaiten.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa lauantaipäivänsä viettää!

Lue myös:

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

8 vuodenaikaa: Keskikesän aurinko ja retki Näränkään

Ihana minä, ihana sinä

Keskiviikkona järjestettiin Suomen ensimmäinen Body Pride, joka sai ihmiset marssimaan myönteisemmän kehonkuvan puolesta. Oi miten mahtavaa oli nähdä kuvia värikkäästä ihmisjoukosta, jotka marssivat iloiten ja ylpeinä itsestään,  näyttäen samalla keskisormea yleisille kauneusihanteille.

Kehopositiivuuden sanoma on yksikertainen ja upea, mutta yllättävän vaikea ottaa vastaan.

Ajatelkaa nyt, kuinka vaikeaa on uskoa väite: Sinä kelpaat! Ilman laihdutuskuureja, ilman parempia suorituksia, ihan vain omana keskeneräisenä itsenäsi. Tämähän on vastoin kaikkea sitä, mihin monet meistä ovat kasvaneet.

Itsensä rakastaminen on mahdollista kaikille ja jokaisen kehon voi hyväksyä. Rakkautta ja hyväksyntää varten sinun ei tarvitse painaa grammaakaan enempää tai vähempää. Sinun ei tarvitse olla yhtään kiinteämpi, lihaksikkaampi tai kauniimpi. Sillä rakkautta ei voi eikä tarvitse ansaita.

Kuulostaa lässynläältä, mutta on todellisuudessa kaikkea muuta.

Moni vihaa kehoaan ja ajattelee, että kunhan vain onnistuisi muokkaamaan sitä riittävästi, olisi omissa nahoissa eläminen helpompaa. Painoindeksi tai vyötärönympärys eivät kuitenkaan korreloi itsearvostuksen kanssa. Toisin sanoen pienempi vaatekoko tai painon väheneminen eivät takaa parempaa fiilistä peiliin katsoessa.

Itsensä arvostaminen ja rakastaminen ovat toki omaa kehoa laajempia asioita. Omaan kroppaan kuitenkin kulminoituu usein se asenne, jolla suhtaudumme itseemme kaiken kaikkiaan. Siksi myönteisemmän kehonkuvan työstäminen on monille avain hyvinvointiin. Kun näkee peilikuvassaan jotain kaunista ja hyvää, tapahtuu muutoksia myös omassa ajattelussa. Saattaa alkaa jopa tykätä itsestään.

Jos siis haluat rakastaa itseäsi, niin kohtele itseäsi rakkaudella. Hyväksymällä se, että olet epätäydellinen ihminen, ja silti kaiken sen rakkauden arvoinen.  

Juuri tuollaisena. 

Peace! <3

Kuvat: Petri Puuronen

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Tämän piti olla sellainen kevyt postaus, jossa kerrotaan, kuinka sadonkorjuu on mahtava vuodenaika kokea luontoelämyksiä pienten lasten kanssa. Olin ajatellut kirjoittaa, kuinka näin loppukesästä retkiä ei tarvitse sen kummemmin suunnitella. Riittää vain, kun lähtee johonkin metsään ja lapset viihtyvät nauttiessaan luonnon antimista.

Haha. Niinhän sitä luulisi.

Kaikki alkoi siitä, kun kuusvee esitti toiveen teltassa nukkumisesta. Lupauduin tietenkin, sillä samalla ajattelin pääseväni oman luontoinnostukseni kanssa seuraavalle tasolle, ulkona yöpymiseen. Vähänkö hienoa. 

Vaikka nautinkin suunnattomasti koko perheen yhteisistä retkistä, on ajatus telttailusta kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin tulitikun työntäminen varpaan kynnen alle. Huomioitavia asioita on niin paljon ja samalla myös yhtä monta kohtaa, joissa voi mennä pahasti pieleen; varusteet, sää, ruoka, motivointi jne. 

Niinpä päätin aloittaa pehmeästi. Nukkuisimme mökin pihalla.

Perjantai-iltana kaasutimme ääriään myöten täyteen pakatulla farmariautolla appeni mökille ja aloitimme retkielämästä nauttimisen. Paistoimme läheisellä laavulla makkarat, heittelimme kiviä veteen ja kuljimme korkeiden horsmien välissä pujottelevaa "viidakkopolkua". Kaikilla oli hauskaa.

Illan hämärtyessä lapset kömpivät haukotellen telttaan ja kääriytyivät makuupusseihinsa nukkumaan. Paitsi eiväthän ne tietenkään nukahtaneet, vaan kuoriutuivat pusseistaan saman tien. Milloin vessaan, milloin juomaan, milloin muuten vain kertomaan päivän tapahtumista. 

Hetken kuluttua tilanne vaikutti vakaalta ja lähdimme mieheni kanssa saunaan vain huomataksemme, että ei se nyt niin vakaa ollutkaan. Kun saunan ovella ramppaamisesta ei näyttänyt tulevan loppua, päädyimme viemään kolmeveen mökkiin nukkumaan. Lupasimme kantaa hänet telttaan, kun menisimme sinne itse. Se toimi.

Hengähdin hetken, kunnes klo 01.00 hampaita harjatessani havahduin kuusveen parkumiseen. Syöksyin telttaan, nappasin itkevän tytön kainaloon ja vastailin seikkaperäisiin kysymyksiin tuulen synnystä. Mistäpä muusta sitä keskellä yötä lapselleen juttelisi. Puoli kahdelta kaikki nukahtivat viimein. 

Vaikka telttailu ei mennyt kuin Strömsössä, emme antaneet sen lannistaa. Päätimme miehen kanssa jatkaa luontoelämysten tarjoamista lapsille, joten lähdimme hillaan. Olin kuullut, että nyt on hyvä hillavuosi ja marjoja löytyisi helpolla, joten mielessäni näin loistavan tilaisuuden totuttaa lapset hillastukseen hyvässä hengessä.

Eikun kumpparit jalkaan ja suolle! 

Kun puolen tunnin jälkeen olin käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni ja hyväntuulisuuteni kivan marjanpoimintareissun luomiseksi, annoin periksi. Totesin, että hillan poiminnasta ei saa mukavaa kokemusta pikkulapsille, ei sitten millään!

Pienten kumppareiden uppoaminen vetiseen sammalikkoon samalla, kun ympärillä pörrää kymmenkunta verenhimoista paarmaa, alkaa ihan ymmärrettävästi ärsyttää.  Kun siihen lisätään vielä lyhyet yöunet ja kärttyinen äiti, niin voilá, lapsuuden muistot karmeista hillareissuista ovat syntyneet.

Siispä luovutin, vein muksut autoon ja laitoin youtubesta lastenohjelmat pyörimään. Mies ohjeisti painamaan tööttiä, jos tulee hätä. Sitten me aikuiset painuimme takaisin suolle, Kaapon tunnarin soidessa autossa.

Että sellainen hassunhauska telttaretki, luontoäidin antimista nauttien. Ah!

Jotain hyvää tässä ei-niin-nautinnollisessa retkessä kuitenkin oli lastenkin näkökulmasta.

Illalla kotiin ajellessamme kuusvee kertoi, että hänellä on salainen aarre, jonka paljastaisi vähän myöhemmin. Kotiovella neiti hihkaisi "Tässä se aarre nyt on, oma koti!"

Lue myös:


8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

Hyvinvointi lähtee sisältä päin

Luin viime viikolla Ilta-Sanomien jutun, jossa esiteltiin huippumalli Ninja Sarasalon kuvia uran alkuvaiheilta tähän päivään.  Sarasalo on tehnyt kansainvälistä uraa mallina 2000-luvun alkupuolella ja palannut nyt mallintöiden pariin, pluskokoisena.

Jutun luettuani vilkaisin kommentteja, vaikka arvasinkin jo sisällön.

Blaah...

Keskustelussa oli toki myönteisiä viestejä, mutta myös paljon päivittelyä siitä, kuinka ollaan väärällä tiellä jos aletaan lihavuutta ihannoimaan. Tämä kestohuolenaihe pulpahtaa aina pintaan, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, plusmalleista tai oman, kenties ylipainoisen, kehon hyväksymisestä.

En ihan saa kiinni ajatuksenjuoksusta näiden huolien taustalla.

Pelko lihavuuden ihannoimisesta on mielenkiintoinen.
Ensimmäiseksi korvaan särähtää, kun ylipainoisten ihmisten haukkumista perusteellaan terveydellä ja hyvinvoinnilla. Nollakoon, anorektisen huippumallin muokattujen kuvien ihannoiminenko on sitten terveempi vaihtoehto? Tai treenatun, rusketetun bikinifitnesskropan tavoittelu hinnalla millä hyvänsä?

Toisekseen se, että mediassa esitetään eri kokoisia naisvartaloita, ei taida tarkoittaa sitä, että ylipainosta olisi tullut jotenkin tavoiteltava asia. Me ihmiset satumme kuitenkin olemaan eri näköisiä ja kokoisia, joten miksei se saisi näkyä myös muotimaailmassa ja lehtikuvissa?
Miksi on niin väärin näyttää ulkonäköönsä tyytyväinen, ylipainoinen ihminen? (Toim. huom. Plusmallit harvemmin edes ovat oikeasti ylipainoisia.)

Hyvinvointi ja terveys ovat asioita, joita monen muun tavoin, arvostan korkealle. Kuitenkin hyvinvointipuhetta kuunnellessa, huomaan usein verenpaineen kohoavan.  Usein kun keskustellaan ylevästi hyvinvoinnista, tarkoitetaan todellisuudessa sitä, miltä ihminen näyttää.

Taustalla elää vahvana ajatus, että hyvinvoiva ihminen on sporttinen ja hoikka, pyöreämpi voi automaattisesti huonosti.

Hyvinvointi on kuitenkin asia, joka lähtee sisältä päin. Sitä ei määritä pelkkä elopaino tai vyötärönympärys. Siksi tietyn painon saavuttaminen ei takaa parempaa itsetuntoa tai hyvää fiilistä. Jos on esimerkiksi puhunut ylipainoisena itselleen rumasti, tulee todennäköisesti jatkamaan sitä puhetta muutaman vaatekoon pienempänäkin.

Sillä jos perustukset ovat huterat, ei hulppeakaan talo pysy pystyssä.

On siis eri asia näyttää hyvinvoivalta, kun oikeasti voida hyvin. Urheilullinen ja normaalipainoinen ihminen voi olla ahdistunut tai masentunut, kärsiä itsetunto-ongelmista ja sairastaa siinä missä lihavakin. Ja toisaalta, myös lihava ihminen voi olla kaunis ja energinen.

Sen sijaan, että hyvinvointia tavoitellaan pelkkien ulkoisten mittareiden avulla, toivoisin ihmisten lähestyvän asiaa enemmän oman kokemuksensa kautta. Tärkeitä kysymyksiä hyvinvointia ajatellen ovat muun muassa seuraavat:

Miltä tuntuu ja miten voin?
Mikä elämässäni on hyvin? Mihin toivoisin muutosta?
Mikä on minulle tärkeää?
Miksi teen niitä asioita, joita teen?

Vastaukset luovat pohjan, jolle hyvinvointia voi rakentaa. Kun perustukset ovat kunnossa, on aika miettiä sitä vyötärönympärystä.

Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:

Vajavaisena on helpompi elää
Hyväksymisen vaikeus
Vaakakapina
5 tapaa pahoinvoinnin lisäämiseen