Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Viime päivien ajan olen pohtinut paljon omia vaatimuksiani suhteessa itseeni ja toisiin.

Pohdinta alkoi, kun tutustuin Mind-Body-bridging-  menetelmään, joka tunnetaan lyhyemmin  nimellä MBB. Menetelmän keskiössä on ajatus, että jokaisella ihmisellä on synnynnäinen kyky käsitellä stressaavia tilanteita niin, että stressi ei aiheuta liikaa kuormitusta. MBB:ssä ajatellaan, että kaikilla meillä on olemassa sisäisiä voimavaroja, joiden avulla pystymme säätelemään stressitilanteita riittävästi.

MBB-näkökulman mukaan stressi ei johdu varsinaisista stressitekijöistä vaan omista oletuksistamme ja vaatimuksistamme. Lukiessani tämän ajatuksen kirjasta ensi kertaa, meinasin läväyttää kirjan kannet kiinni ja laittaa opuksen kiertoon. Ajattelin, että taas sitä jeesustellaan, kuinka asiat ovat vain omasta asenteesta kiinni.  Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista.

MBB:ssä ei nimittäin ole kyse tsempistä tai yltiöpositiivisisesta asenteesta. Idea on, että keho ja mieli nähdään yhtenä kokonaisuutena ja stressinkäsittely häiriintyy, kun erotamme nämä kaksi toisistaan. Kun pää ottaa vallan, ajatukset itsestämme ja kokemuksistamme alkavat elää omaa elämäänsä ja vyöryvät päälle. Jos sen sijaan annamme kehon ja mielen yhdistyä kokonaisuudeksi, auttaa luontainen järjestelmämme ottamaan tilanteesta kopin. 

Menetelmä pitää sisällään erilaisia harjoituksia, joiden tavoitteena on aktivoida tuo luontainen toimintajärjestelmämme ja se on saanut tuekseen myös vakuuttavaa tutkimusnäyttöä. Harjoituksissa edetään erilaisten "karttojen" avulla, kirjoittaen ylös aiheeseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Niinpä eräänä iltana, kun olin levoton ja päässä pyöri taas sataviisikymmentä asiaa, kokeilin yhtä harjoitusta. Päätin tehdä kartan kysymyksestä "Mitä mielessäni on?". Parin minuutin ajan taltioin  paperille kynä sauhuten sekavia ajatuksia, jotka poukkoilivat päässäni sinne sun tänne. Hetken kirjoitettuani pysähdyin tarkastelemaan aikaansaannostani. Kartta oli hyvin negatiivinen, täynnä lauseita mitä pitäisi tehdä. Vaatimuksia, jotka kohdistuivat enimmäkseen itseeni. 

Kun olin aikani karttaa tutkinut, siirryin seuraavaan vaiheeseen eli lyhyeen mindfulness-harjoitukseen. Istuin silmät kiinni keittiön pöydän ääressä. Tunsin lämpimän lattian jalkojen alla, lyijykynän kädessä ja kuuntelin. Kuuntelin kellon tasaista tikitystä, ilmastoinnin vaimeaa huminaa ja omaa hengitystäni, joka virtasi soljuen sisään ja ulos. Kun olin rauhoittunut, vastasin uudelleen kysymykseen: Mitä mielessäni on?

Ero näiden kahden kartan välillä oli huima.

Jos ensimmäinen kartta sisälsi to do-listan, koostui toinen kartta havainnoista. Toisessa kartassa  kirjoitin aluksi ylös pelkkiä aistihavaintoja ja kehon tuntemuksia. Pikkuhiljaa paperille piirtyi myös huomioita niistä ajatuksista, jotka edellisen to do-listan saivat aikaan.

Havaitsin, että minulla on paljon vaatimuksia itseäni kohtaan. Vaatimuksia, joita kukaan ei ole minulle oikeasti esittänyt. Ei-niin-tietoisia ajatuksia, jotka aktivoituvat kuormittavissa tilanteissa ja alkavat ohjata toimintaa.  Samalla ymmärsin, että ne ovat nämä pään sisäiset vaatimukset, jotka aiheuttavat minulle suurimman stressin. Omalla tavallaan vähän koomista huomata, että yrittämällä vähentää stressiä ajattelemalla, tuleekin usein vain pahentaneeksi tilannetta.

Kun siirryin pääni sisäisistä ajatuksista tähän hetkeen ja keskityin myös kehon kokemuksiin, tulivat vaatimukset näkyviksi. Samalla vaatimukset muuttuivat "totuuksista" yksittäisiksi ajatuksiksi, joita ne todellisuudessa ovatkin. Sain nopeasti kiinni siitä, mitä MBB:ssä tarkoitetaan synnynnäisellä kyvyllä käsitellä stressiä hyvinvointia tukevasti. Tunnistan saman systeemin heräävän myös luonnossa liikkuessa, joogamatolla ja hengitysharjoituksia tehdessä. Voi kuinka muistaisin vaalia tätä systeemiä vielä enemmän?

Tärkeä seikka vaatimuksiin liittyen on se, että kaikilla vaatimukset eivät kohdistu itseen. Ne voivat kohdistua myös toisiin ihmisiin. Useimmilla meistä vaatimuksia riittää ihan reilusti molempiin suuntiin.

Varmaa on kuitenkin se, että jokaisella meistä on vaatimuksia, olivat ne sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia. Omia vaatimuksia on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan, sillä ne ovat melkoisia energiavampyyreja ja voivat muodostua oman hyvinvoinnin esteeksi. Millä tavoin sinä tunnistat  omat vaatimukset? Entä millä keinoilla saat niihin etäisyyttä?

MBB-harjoitukset löytyvät Stanley H. Blockin kirjasta Kehon ja mielen yhteys, stressinkäsittelyn työkirja.

Vajavaisena on helpompi elää

Viime viikolla paikallista sanomalehteä, Lapin kansaa, lukiessani silmiin osui päivän tekstarinosto:

Kyllä, tunnustan! Luen tekstaripalstaa. Mielensäpahoittaneiden kansalaisten kannaotot erittäin-tärkeistä-asioista ovat juuri sopivaa luettavaa aamukoomassa. Viimeaikoina pinnalla ovat olleet koirankakkojen kerääminen, hiihtolatujen käyttö sekä perinteinen mikä on paras puolue-vääntö. Mistäpä sitä muusta keskustelemaan.

Tekstarinosto oli kuitenkin iloinen poikkeus vakkariaiheisiin. Viestissä on onnistuneesti kiteytetty se, mistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja: keskeneräisyys ja epätäydellisyys kuuluvat osaksi elämää ja helpommalla pääsee jos asian hyväksyy.

Tämä on keskeinen sanoma myös mindfulnessissa ja itsemyötätunnossa, jotka lukuisten tutkimusten mukaan lisäävät hyvinvointia ja parantavat mielenterveyttä.

Hyväksyvää ja armollista asennetta kuulee välillä kritisoitavan siitä, että sittenhän ihmiset eivät tee muutoksia, jotka olisivat heille tarpeellisia. Omien havaintojeni mukaan eniten kritiikkiä on kohdistunut lihavuuden hyväksymiseen, koska eihän ne sitten ikinä laihdu. Lisäksi huolta on esitetty myös siitä, että epätäydellisyyden hyväksyminen johtaa loputtomaan omalla mukavuusalueella hengailuun.

Olen itse vakuuttunut siitä, että hyväksyvä lempeä läsnäolo nimenomaan mahdollistaa pysyvät muutokset, ei estä niitä.

Se, että hyväksyy vaikka olevansa huonossa fyysisessä kunnossa tai  olevansa ylipainoinen ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muutosta tarpeellisena. Olemalla rehellinen, mutta lempeä itselleen voi edelleen nähdä elintapojen tai tottumusten muuttamisen tärkeänä asiana, joskaan ei vaadi itseltään kohtuuttomia.

Epätäydellisyyden hyväksyminen ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen eivät myöskään tarkoita sitä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita asioita. Oikeastaan hyväksynnän edellytys on peiliin katsominen ja se jos mikä on epämukavaa.

Vajavaisuuden hyväksymisessä ei siis ole kyse pään hautaamisesta hiekkaan, vaan päinvastoin. Kyse on siitä, että luopuu mahdottomista vaatimuksista ja itsensä dissaamisesta. Hyväksyy sen, että on vajavainen ja silti ihmisenä ihan jees. Hyväksyy sen, että elämä ei ole täydellistä ja silti hyvää.

Hyväksyntä ei ole luovuttamista. Se on vaatimusten vaimentamista.

Varsinkin hyvinvoinnin näkökulmasta vaatimus täydellisyydestä on kinkkinen. Vaatimalla itseltäni sitä, että liikun ja syön oikein, kasvatan lapseni oikein, etenen uralla niinkuin kuuluu, kasaan itselleni läjäpäin paineita. Vaatimukset aiheuttavat minulle stressiä ja ahdistusta, mikä ei millään lailla paranna oloani. Pyrkimykset kasvattaa hyvää oloa tai haaveet paremmasta elämästä muuttuvat vaatimuksiksi, jotka tulee suorittaa.

Suorittamisessa ei sinällään ole mitään pahaa. Usein se mahdollistaa tavoitteiden saavuttamisen ja asioiden aikaan saamisen silloinkin, kun ei niin kiinnostaisi. Minä ainakin tarvitsen suoritusmoodia päivittäin, jotta ehdin ajoissa (tai ainakin lähestulkoon ajoissa) mihinkään. Ilman suoritusmoodia joisin aamukahvia ja lukisin sitä tekstaripalstaa keittiön pöydän äärellä pitkälle aamupäivään.

Ongelmallista suorittamisesta tulee silloin, kun siitä tulee vallitseva tila. Jos suurin osa elämästä perustuu omien vaatimusten suorittamiselle, niin siitä katoaa ilo. Kun soppaan lisätään vielä uskomus, että epäonnistuminen tavoitteissa tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä, on hyvinvointi enää kaukainen, kaunis ajatus.

Tämä on asia, jossa vajavaisuuden ja epätäydellisyyden hyväksyntä auttaa. Kun en koko ajan vaadi itseltäni jotain, voin huomata mitä oikeasti tarvitsen ja haluan.

Siinä on valtava ero käynkö salilla sen vuoksi, että kehoni kaipaa rasitusta vai siksi, että minun täytyy laihduttaa. Lähdenkö lenkille, koska haluan nauttia raikkaasta ilmasta vai polttaakseni riittävästi kaloreita? Molemmissa tilanteissa toiminto on sama, mutta kokemus todennäköisesti hyvin erilainen.

Hyväksyntä ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen ei tarkoita epätyydyttävään tilanteeseen tyytymistä. Ne mahdollistavat omien tarpeiden kuuntelemisen ja itselle sopivien askelten ottamisen. Tällöin myös muutos on mahdollinen, joskaan ei aina tarpeellinen eikä ikinä täydellinen.