tiistai 17. tammikuuta 2017

Aina ei voi voittaa.. eikä voida hyvin

Hyvinvointi on päivän sana, jopa täällä Lapissa. Superfoodeja saa lähimarketista, proteiinipatukat on sijoitettu kassan viereen, naapurin mummo tietää mitä on bikinifitness ja lapsetkin crossfittaa. Kuntosalit tarjoavat  ryhmäliikuntatunneilla joogaa eikä meditointikaan ole enää pelkkää hippien hommaa. Ja tämä kaikkihan on aivan mahtavaa!

Itse aina innostun, kun puhutaan hyvinvoinnista. Luen aiheesta artikkeleita, seuraan blogeja, otan selvää ruokavalioista, kehon toiminnasta, mielen hyvinvoinnista, unesta, noin muutamia asioita mainitakseni. Käytän siis paljon aikaa miettiessäni, miten voisin valinnoillani lisätä omaa ja toisten hyvinvointia. Arkeani pyrin koko ajan muuttamaan siihen suuntaan, että olisi riittävästi aikaa joogata, lenkkeillä, retkeillä, tavata ystäviä ja viettää kiireetöntä aikaa perheen kanssa. Tehdä siis niitä asioita, jotka lisäävät omaa hyvää fiilistä.

Mutta, mutta. Hyvinvointihypessä saattaa helposti tulla sellainen käsitys, että aina pitäisi mennä hyvin. Että vaikeuksista viis, minä käyn salilla ja oikeesti oon vaan aina hyvällä tuulella! Ja mitä huonommin menee, sitä enemmän pitää vakuuttaa (ja postata somessa), että elämä on vaan niiin ihanaa. Ikäänkuin se, että jollain menee huonosti, olisi sen ihmisen oma moka. Ja silloin jos hyvinvoinnista tulee pahoinvoinnin kieltämistä, mennään rytinällä metsään.

Saisko olla sitruunamehua?
Kuva: Pinterest

Olen pitkään ajatellut, että ihmiset puhuvat aika avoimesti asioistaan. Olen tajunnut eläväni kuplassa. Tällainen kupla syntyy, kun työkseen kuuntelee (vaitiolovelvollisena) ihmisten vaikeita asioita päivittäin. Tarkemmin mietittyäni muistin omasta elämästä useita tilanteita, joissa läheisillä ihmisillä on ollut älyttömän vaikeaa pitkän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt mitään. Oikeastihan ihmiset taitavat puhua avoimesti vain siitä, kun menee hyvin. Ja pahimmillaan hyvinvointipuhe nostaa kynnystä olla oikeasti avoin eli näyttäytyä inhimillisenä ihmisenä, huonoine ja hyvine päivineen.

Kiira Korpi (joka on ainakin minun silmissäni edustanut hyvinvoivan ihmisen perikuvaa) avautui jokin aika sitten taitoluistelu-uraa varjostaneesta ahdistuksestaan. Korpi kertoi, että lakattuaan vastustelemasta pahaa oloaan, hänen olonsa oli parantunut. Paradoksaalista. Samalla myös aika lohdullista, että omaa hyvinvointiaan lisää parhaiten olemalla itselleen rehellinen.

Voitaisiinko siis vaan myöntää, että jokaisella ihmisellä, siis ihan jokaisella, menee välillä asiat päin vidua.  Ja voisko se olla ihan ok?

Vai jotain ihan muuta?
Kuva: Pinterest



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäpä tuumaat?