sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ajatuksia joogamatolta

Päätin tämän viikonlopun kahden tunnin yin-joogaharjoitukseen. Olin etukäteen ajatellut, että kaksi tuntia joogaa sunnuntai-iltana, onko hei vähän ihanaa! 



No ei ollut, voin kertoa.

Olen harrastanut joogaa aktiivisesti noin neljä vuotta ja ensimmäisen joogakurssin kävin yli 15 vuotta sitten. Neljän vuoden ajan joogaharjoitukseni on koostunut pääosin yin-joogasta ja toisinaan ohjaan joogatunteja myös itse. Jonkun verran kokemusta joogan parissa siis jo on. 

Rakastan joogaa ja nimenomaan sitä ei-suorittavaa, sallivaa lähestymistapaa joka on mielestäni yksi harjoituksen keskeisimpiä asioita. On vapauttavaa, kun on lupa olla tietämätön, osaamaton ja vain ihmetellä omaa kehoa ja sen tuntemuksia. Joogan avulla olen oppinut suhtautumaan itseeni  ja kehooni huomattavasti myötätuntoisemmin ja niin kornilta kuin se saattaakin kuulostaa, olen  harrastuksestani hyvin kiitollinen.

Tänään olin itselleni uuden ohjaajan tunnilla (tai no kerran aiemmin olin käynyt), mutta myötätunto ei tullutkaan samalle tunnille mukaan. Harjoituksessa oli paljon itselleni tuttuja asioita, sillä olihan kyseessä yin-joogatunti. Kuitenkin lähestymistapa näitä tuttuja asioita kohtaan oli erilainen, kuin sen mihin olen tottunut. Jouduin pois mukavuusalueelta ja sehän ei kaltaisestani pandasta ole ollenkaan kivaa.

Suurimman osan tunnista ajattelin että apua, teenköhän tämän nyt ihan väärin ja miten en nyt muka osaa? Sen jälkeen ajatus kulki siihen, että näytän nyt varmasti aivan järkyttävältä ja lihavalta ja toivottavasti kukaan ei tiedä, että oon joogaohjaaja. Oli siis kerrassaan ahdistava joogaharjoitus ja koko ajan tiesin, kuinka tarpeetonta ja typerää oma ajatuksen juoksuni on. En kuitenkaan voinut sille mitään. 



Miksi näin kävi?

Yksi vaihtoehto tilanteessani olisi ajatella, että paska ohjaaja! Ihan ihme settiä, ei todellakaan  ole mitään oikeeta yiniä tämä! (Ilmeisesti ohjaajalla oli ollut jotain tämän tyyppisiä kokemuksia kaltaisistani joogeista, sillä kävimme ilmoittautumisen yhteydessä sähköpostikeskustelua siitä, että harjoitus saattaa olla vähän erilainen, kuin mihin olen tottunut.) 

Niin helpottavaa kuin ohjaajan dissaaminen olisikin ollut, jouduin myöntämään itselleni, että oikeasti ohjaajassa ei ollut mitään vikaa. Vika oli minussa, tarkemmin ottaen omissa oletuksissani. 

Huomasin taas kerran, kuinka helppoa on olla myötätuntoinen itselleen silloin kun asiat ovat tuttuja ja ne sujuvat. Ajattelutapa on huomattavasti vaikeampi omaksua silloin, kun teetkin jotain mitä et osaa. Saati silloin, kun luulet osaavasi jotain ja tajuat, ettet osaa sittenkään. 

Näissä tilanteissa näköjään omat ajatukseni luiskahtavat helposti itseä latistaviksi ja alkaa hävettää.  Sitten ottaa päähän, kun ajattelee niin ikävästi itsestään, koska ei saisi. Kuitenkin juuri näissä hetkissä sitä myötätuntoa itseä kohtaan tarvitaan, jotta voisi todeta itselleen, että no niinpä vain en osaa ja niinpä vain nyt nolottaa, mutta onneksi kohta on loppurentoutus ja sen ainakin osaan. Tänään  ei vastaava puhe itselle onnistunut, mutta se kai olikin harjoituksen suurin anti. Ärsyttää silti.

Mutta namaste vaan sullekin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäpä tuumaat?