torstai 9. helmikuuta 2017

Hyväksymisen vaikeus




Pötkötän kolmeveen kanssa sängyssä nenät vastatusten. Silitän poskea ja supatan "olet ihana, olet kaunis, olet rakas". Kolmevee hymyilee onnellisena ihaninta hymyään.

Nämä ovat hetkiä, jolloin meinaa vähän itkettää. Tuntuu siltä, että pakahtuu. Jotain liikahtaa sisällä kun tajuan, että tuo ihana pieni poika uskoo olevansa juuri niin ihana, kuin minä sanon. Pieni poika ei kyseenalaista, vähättele tai torju sanojani vaan päinvastoin näyttää kylpevän kehuissa. Voi pysyisipä se aina tuollaisena!

Samaisella hetkellä iskee päälle myös ahdistus ja pelko. Ymmärrys siitä, että eihän se aina tuollaisena pysy. Ikävällä lailla ymmärrän, ettei tuon pojan kasvattaminen itseään rakastavaksi mieheksi ole näin helppoa.

Tiedän, että poika tulee kohtaamaan ihmisiä, jotka sanovat ettei hän kelpaa.. ettei hän ole tarpeeksi hyvä, kiva, komea vaan jollain lailla vääränlainen. Ihan niinkuin on sanottu minulle, hänen isälleen, hänen siskolleen.. varmasti ihan jokaiselle. Enkä minä voi häntä siltä suojella.



Olen miettinyt paljon, miksi itsensä hyväksyminen on niin vaikeaa?  Miksi meidän aikuisten täytyy opetella rakastamaan itseämme sen sijaan, että vain rakastaisimme?

Kolmevee hyväksyy vielä itsensä sellaisenaan ja ottaa kaiken ihailun ja rakkauden avosylin vastaan. Kuusveetä pitää jo välillä vakuutella. Jonkun vuoden kuluttua vakuutteluni ei enää yksin riitä vaan tarvitaan myös muita kokemuksia siitä, että kelpaa.

Kokemukset muovaamat meistä sellaisia kuin olemme. Tilanteissa, joissa tunnemme kelpaavamme, olemme usein itsevarmempia kuin niissä tilanteissa, joissa vastaavia tunteita ei ole.

Toisten ihmisten parissa koetut kokemukset eivät kuitenkaan muodosta koko pakettia. Tämän lisäksi opimme jo melko pieninä vertaamaan itseämme muihin. Vertailu on monessa suhteessa hieno taito. On ihan hyvä ymmärtää, että Liisa on minua parempi matikassa mutta huonompi kuviksessa. Näin alkaa muodostua kuva omista vahvuuksista ja kehitysalueista. Siitä millainen minä olen suhteessa muihin.

Ikävä kyllä vertailu mahdollistaa myös huonommuuden tunteet ja tulkinnat. Kenenkään ei tarvitse viestittää, että et kelpaa, vaan tuomion voi jakaa ihan vain omassa mielessään. Tarvitsee ainoastaan verrata itseään huippumalleihin, pärjääviin uratykkeihin, pullantuoksuisiin kotiäiteihin... kehen tahansa, kunhan vertailu osuu sille elämänalueella jossa kokee olevansa riittämätön.

Kun kokee riittämättömyyden tunteita, on helppo ajatella, että pitäisi vain yrittää enemmän. Että mä oon vaan niin laiska ja huono, enkä yritä tarpeeksi. Onhan niillä huippumalleillakin lapsia eikä silti näy tällasia riipputissejä tai läskimahaa! Ja sitten sitä yrittää, yrittää ja yrittää. Sillä ajatuksella, että kun joskus saavutan sen mitä nyt niin kovasti yritän, niin sitten! Sitten hyväksyn itseni, kelpaan, saan unelmieni miehen ja onnellisen elämän.

Vaan kun se ei mene niin. Hyväksyminen ja rakkaus eivät tule suorittamalla tai hyvillä tuloksilla. Päinvastoin. Tavoitteet kasvavat ja muuttuvat, jolloin suorittaminen vain jatkuu. Aina pitäisi tehdä vielä vähän lisää.

Lisäksi itsearvostuksen tavoitteleminen suorittamalla tekee epäonnistumisesta pelottavaa. Jos olen ajatellut kelpaavani vasta kun olen riittävän laiha/ lihaksikas/ tehokas/ reipas, niin silloinhan vajoan takaisin arvottomaksi jos en sitä ole. Pitää siis suorittaa vaikka se ei tuntuisikaan hyvältä.


Suorittaville ihmisille "ole paras versio itsestäsi"-puheet ovat houkuttelevia, mutta oikeastihan ne vievät vain syvemmälle suohon. Koska niin kauan kun oman itsensä rakastamista ja pään sisäistä hyvinvointia hakee suorittamalla, hakkaa päätänsä seinään. Unen kellottaminen, oikein syöminen ja treenaaminen sykemittaria tuijottaen voivat kyllä parantaa fyysistä kuntoa ja terveyttä, mutta yhtään helpompaa ne eivät itsensä hyväksymisestä tee.

Jotta voi hyväksyä itsensä, on tunnettava itseään. On tutustuttava itsessään myös niihin puoliin joita ei millään haluaisi nähdä. Katsottava peiliin silloinkin, kun tiuskii lapsilleen ja sanoo pahasti kumppanilleen. Tai silloin kun on vain hiljaa, vaikka pitäisi sanoa mitä ajattelee. Silloin kun syö illalla ahdistukseensa litran jäätelöä ja polkee sitten seuraavana päivänä spinningissä, että saisi kaikki kalorit poltettua.

Tätä kaikkea pitäisi häpeilemättä tuijottaa ja tarkastella.
Ja sinnikkäästi sanoa tuolle keskeneräiselle itselleen "olet ihana, kaunis ja rakas".

Ja ehkä jossain kohtaa voi huomata ajattelevansa, että onkin paras versio itsestään ihan semmoisenaan. Se jos mikä on rakkautta <3

kuva Pinterestistä

Kirjoittaja on tunnollinen suorittaja, jonka peilinä toimivat kaksi alle kouluikäistä lasta ja suorapuheinen aviomies.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäpä tuumaat?