sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Panda ei käy enää salilla

Kuvituskuva, Pixabay. Sarah Loetcher
Irtisanoin tänään kuntosalijäsenyyteni. Olo on helpottunut. Ei enää viikoittaista kamppailua itsensä kanssa siitä, että hilaako ahterinsa salille vai ei. Lapsen harrastaessa voin suosiolla suunnata kävelylle tai vaikkapa kauppaan ilman, että kuntosalijäsenyyden kuukausimaksu kummittelee takaraivossa.  Ah, mikä vapaus!

Alkuvuodesta päätin antaa saliharrastukselle mahdollisuuden. Pidän liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta, mutta kuntosaleja olin vältellyt pitkään. Tiesin, että kaltaiseni pandan on vaikea motivoitua ympäristössä, jossa ykkösasia on treenata kovaa ja saada tuloksia aikaan. Ajattelin kuitenkin, että sinnikkäästi totuttelemalla minäkin saattaisin löytää sisäisen salikissani. Olin väärässä. 

Seinä tuli vastaan salikerta toisensa jälkeen. Aina silloin, kun askelsin juoksumatolla hiki hatussa ja katsoin valtavasta telkkariruudusta Suurinta pudottajaa. Tai silloin, kun nousin jalkaprässistä ja näin punaisen naamani heijastuvan peilistä tai ikkunaruudusta. Yleensä urheillessa ulkonäkö on viimeinen asia mielessäni, mutta salilla oli toisin.  Seinille kiinnitetyt valtavat peilit ja "motivaatiokuvat" veivät huomion pois siitä, miltä kropassa tuntuu ja mielessä pyöri enemmänkin se, miltä keho näyttää. Sittenhän sitä olikin jo ihan solmussa itsensä kanssa.

Päänvaivaa aiheutti myös salietiketti tai oikeastaan sen puute. Personal trainer antoi hyvät ohjeet laitteista ja niiden käytöstä, mutta missään ei kerrottu, kuinka salilla käyttäydytään. Noustaanko sarjojen välissä laiteesta pois vai odotellaanko paikallaan? Moikataanko kanssatreenaajia ja milloin? Vai eikö moikata ketään? Voiko toisen ihmisten treenaamista seurata vai pitäisikö odotteluaikoina katsella varpaita? Monta kysymystä vailla vastausta.


Avauduin miehelle saliahdistuksesta ja mies totesi, että onhan se tympeää olla ihmisten ympäröimänä yksin. Silloin tajusin, että tämä on se suurin asia, miksi salilla käyminen tuntuu vieraalta. Joukko ihmisiä kokoontuu harrastamaan samaan tilaan, mutta eivät juttele toisilleen mitään. Tunnelma jää jäyhäksi ja silloin mielessä alkaa pyöriä edellä kuvattuja tyhjänpäiväisyyksiä.

Kuntosali on varmasti hyvä harrastus ja helpoin tapa treenata lihaskuntoa. Oma juttuni se ei kuitenkaan nykyisessä muodossaan ole. Minä tarvitsisin "pandaystävällisen" salin, jossa olisi leppoisa tunnelma, toisia jeesaava porukka ja vähän peilejä. Sellaisen salin, jonka telkkareissa ei pyörisi laihdutusohjelmia ja  pukuhuoneessa moikattaisiin. Sitä odotellessa, nostelen kahvakuulaa täällä omassa olohuoneessa Rammsteinin soidessa taustalla. Ich hab' keine Lust!


Lue myös:

Panda käy salilla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäpä tuumaat?