sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Treffit islannishevosen selässä

Lauantai. Kello oli varttia vaille yhdeksän, kun neljävee supatti korvaani kysymyksen "onko jo aamu?".  Olihan se, vaikka ikkunasta näkyi vain pilkkopimeää. Nousin ylös sängystä, laitoin kahvin tippumaan ja lapset avasivat  joulukalentereita innoissaan. Tänään he lähtisivät papan luo yökylään. 

Aamupalan jälkeen pakkasimme lasten vaihtovaatteet muovikassiin ja lähdimme ajamaan kohti hoitopaikkaa. Takapenkillä suunniteltiin kihisten tulevan päivän ohjelmaa. Auton ratissa istui vähäsanainen mies, välillä hermostuneena naurahdellen. Mies oli edellisiltana suostunut puolivahingossa islannishevosretkelle. Mies, joka ei ollut koskaan ratsastanut ja muutenkin hieman kammosi eläimiä.

Hyvin se menee, rauhoittelin, mutta samalla huomasin jännityksen valtaavan alaa myös itsessäni. Viime kerrasta hevosen selässä oli vierähtänyt useita vuosia. 

Jätimme lapset papan huomaan ja jatkoimme matkaa. Noin puolen tunnin ajelun jälkeen, näimme mutkaisen tien varressa hevosaitauksen ja kaarsimme Vanhan Niskalan pihaan. Olin käynyt tutustamassa talliin muutama vuosi aikaisemmin ja tapa, jolla hevosia pidettiin, teki minuun jo silloin vaikutuksen. Hevonen ei ollut harrastamisen väline vaan keskiössä oli ratsastajan ja hevosen välinen suhde. Tavoitteena oli irrallisen urheilusuorituksen sijaan kokonainen kokemus. Vau, ajattelin jo silloin.


Pihalla meidät otti hymyillen vastaan Heli, joka hetken juttelun jälkeen johdatti meidät hevosten keskelle aitaukseen. Rauhallisesti puhellen Heli kävi läpi tallin toimintaperiaatteita ja kertoi islanninhevosista.

Vanhassa Niskalassa kahdeksan hevosen lauma elää vapaasti pihatossa, yhtenä porukkana. Pääperiaatteena on, että eläimet saavat elää mahdollisimman lajityypillistä elämää ja hevosten hyvinvointi huomioidaan kaikessa tallin toiminnassa. Heli vastasi kärsivällisesti kaikkiin  kahteensataan kysymykseen, joita keksimme esittää ja vakuutti, että kaikki lauman hevoset ovat kilttejä ja ihmisystävällisiä. Kun hevosta kohdellaan hyvin ja kunnioittaen, se vastaa samalla tavoin.

Pihatosta minä sain kaverikseni hurmaavan Magnin ja mies rauhallisen islannihevosen nimeltä Ödlingur. Ennen ratsaille nousua teimme tuttavuutta hevosten kanssa harjaamalla ja varustamalla ne itse. Opin, että islanninhevosen talviturkki on niin tiivis, että hevosen päälle satanut lumi ei sula vaan turkki todella eristää lämmön sisäänsä.

Opin myös paljon uutta hevosen varustelusta. Olen harrastanut ratsastusta lapsuudessa reilun vuoden ja luulin osaavani perusasiat, mutta Vanhassa Niskalassa moni toimintatapa poikkesi totutusta. Hevosille puettiin kuolaimettomat suitset ja satulan sijaan päädyimme käyttämään ratsastushuopaa, ilman jalustimia. Hevosen selkään noustiin jakkaralta ja nämä issikat kulkivat kengittä.




Ratsastimme peräkkäin lumisen mäntymetsän polkuja. Pilvinen talvipäivä tuoksui raikkaalta ja kasvoja pyyhki pieni tuulenvire. Hevosten astellessa rauhallisesti eteenpäin aika menetti merkityksensä ja alun jännitys oli tipotiessään. Tilalle oli syntynyt luottamus ja kunnioitus eläintä kohtaan.

Kuljimme ala-ja ylämäkiä ja nousimme ojien yli. Kokeilimme tölttiä, ravia ja laukkasimme pienen pätkän. Hevosen liikkeitä myötäillessä ratsastus alkoi muuttua kyydissä matkustamisesta hieman aktiivisemmaksi tekemiseksi ja hallinnan tunne kasvoi. Miehenkin puhekyky oli palautunut ennalleen ja hän vaikutti nauttivan olostaan. Onneksi lähdettiin, ajattelin.

Tässä kohtaa jännitti vielä julmetusti. Kuvan nappasi oppaamme Heli.

Kun saavuimme takaisin tilalle varpaat ja nenänpää kohmeisina, olo oli rentoutunut ja onnellinen. Päivä alkoi hämärtää, veimme hevoset takaisin laumansa pariin ja lämmittelimme hetken tuvan puolella kahvikupin ääressä.

Autolle kävellessä kanalasta kuului kotkotusta, taivas oli sininen ja näkymä kuin joulusadusta. Mietin, että tämä todella oli kokonainen kokemus.  Lämmin kiitos Wanhan Niskalan issikoiden väelle elämäni parhaista treffeistä!



2 kommenttia:

Mitäpä tuumaat?