sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Nyt se on täällä, kevättalvi. Aurinkoa, pikkupakkasta ja hankikanto eli aivan mielettömät ulkoilukelit.



Lapissa on perinteisesti jäsennetty vuoden kiertoa kahdenksan vuodenajan mukaan. Neljää päävuodenaikaa on täydennetty neljällä välivuodenajalla: talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä, syyskesä, syksy ja syystalvi. Meillä on siis täällä talvi, joka sisältää myös kesän, hehheh.
No oikeasti kahdeksan vuodenajan mukaan ovat eläneet alun perin saamelaiset, mutta nykyään termejä käytetään pohjoisessa asuvien ihmisten puheissa yleisesti. 

Koska rakastan ulkoilua ja pienten retkien tekemistä ympäri vuoden, niin päätin tehdä juttusarjan kahdeksasta vuodenajasta. Kirjoitan siis postauksen jostain tekemästämme retkestä jokaisena vuodenaikana. Ensimmäisenä vuorossa on siis kevättalvi, jota myös hankikantokevääksi kutsutaan.



Tyypillisesti hankikantokevät sijoittuu maalis-huhtikuulle ja tänä vuonna ensimmäisistä aurinkoisista kevättalvipäivistä on saatu nauttia jo nyt helmikuun loppupuolella. Kun ensimmäiset kevättalvipäivät saapuvat, kaivautuvat pohjoisen ihmiset esiin piiloistaan ja suunnistavat ulos. Niin teimme mekin. Iltapäivällä pakkasimme mieheni kanssa auton, toppasimme lapset ja suuntasimme Kuninkaanlaavulle

Laavu on yksi Rovaniemen parhaiten varustelluista, sieltä löytyvät polttopuut, vessa, kaksi tulistelupaikkaa ja huikeat maisemat. Lisäksi se on alle 10 kilometrin matkan päässä keskustasta. Talvella laavu on suosittu etenkin kelkkailijoiden keskuudessa, mutta me päätimme tällä kertaa mennä paikan päälle autolla ja kävellen.

Koska laavulle johtavaa tietä ei aurata, jätimme auton ison tien varteen, laittomasti lähimmälle bussipysäkille. Kävely alkoi hilpeästi, kun kuusvee sai kiukkukohtauksen joutuessaan kävelemään tien varressa 200 metriä pikkuveljen istuessa pulkan kyydissä. Epäreiluaaa! Maailman hirvein retki, en jaksa kävelläääää!

Kuusvee kuitenkin rauhoittui melko pian metsäautotielle päästyämme. Kun kehuin reippaasta kävelemisestä, niin hän kertoi haistaneensa makkaran ja päätti siksi kävellä nopeasti perille. Tietääpähän jatkossa, millä tuota lasta motivoi.


Nousu laavulle oli pidempi kuin kumpikaan meistä aikuisista muisti. Ehkä vähän liian pitkä, sillä välillä kuusvee kellahti uupuneena maahan ja ilmoitti, ettei jaksa kävellä enää metriäkään. Lisäksi muutama sata metriä ennen huippua sai kolmevee puolestaan itkukohtauksen, koska hänet olisi pitänyt pulkassa vetämisen sijasta kantaa. Tietenkin. 

Laavulle päästyämme vaiva kuitenkin palkittiin. Maisemat olivat huikeat ja makkara maistui.




Makkaroita paistaessamme alkoi pakkanen kiristyä, lapset kitistä ja jossain vaiheessa kuusvee tunnusti, ettei ollut laittanut välihousuja toppahousujen alle. Lähdimme paluumatkalle, onneksi alamäkeen. Tasaisesti voimistuvan kitinän saattelemana saavuimme kohmeisina takaisin autolle, tarkalleen kolme tuntia sen jälkeen kun olimme retkelle lähteneet.

Autossa miehen kanssa arvioimme, että kokonaisuudessaan reissu jäi plussan puolelle. Kitinän määrä pysyi siedettävällä tasolla ja hetkittäin oli jopa ihan hauskaakin. Kelkanjälkeä pystyi kävelemään helposti ja keli oli mitä mainioin.

Kuitenkaan ykköskohde Kunkkulaavu ei näin pienten lasten kanssa ainakaan kävellen ole. Nousu kysyy huumoria niin isoilta kuin pieniltä retkeilijöiltä, onneksi sitä tällä kertaa riitti.




torstai 9. helmikuuta 2017

Hyväksymisen vaikeus




Pötkötän kolmeveen kanssa sängyssä nenät vastatusten. Silitän poskea ja supatan "olet ihana, olet kaunis, olet rakas". Kolmevee hymyilee onnellisena ihaninta hymyään.

Nämä ovat hetkiä, jolloin meinaa vähän itkettää. Tuntuu siltä, että pakahtuu. Jotain liikahtaa sisällä kun tajuan, että tuo ihana pieni poika uskoo olevansa juuri niin ihana, kuin minä sanon. Pieni poika ei kyseenalaista, vähättele tai torju sanojani vaan päinvastoin näyttää kylpevän kehuissa. Voi pysyisipä se aina tuollaisena!

Samaisella hetkellä iskee päälle myös ahdistus ja pelko. Ymmärrys siitä, että eihän se aina tuollaisena pysy. Ikävällä lailla ymmärrän, ettei tuon pojan kasvattaminen itseään rakastavaksi mieheksi ole näin helppoa.

Tiedän, että poika tulee kohtaamaan ihmisiä, jotka sanovat ettei hän kelpaa.. ettei hän ole tarpeeksi hyvä, kiva, komea vaan jollain lailla vääränlainen. Ihan niinkuin on sanottu minulle, hänen isälleen, hänen siskolleen.. varmasti ihan jokaiselle. Enkä minä voi häntä siltä suojella.



Olen miettinyt paljon, miksi itsensä hyväksyminen on niin vaikeaa?  Miksi meidän aikuisten täytyy opetella rakastamaan itseämme sen sijaan, että vain rakastaisimme?

Kolmevee hyväksyy vielä itsensä sellaisenaan ja ottaa kaiken ihailun ja rakkauden avosylin vastaan. Kuusveetä pitää jo välillä vakuutella. Jonkun vuoden kuluttua vakuutteluni ei enää yksin riitä vaan tarvitaan myös muita kokemuksia siitä, että kelpaa.

Kokemukset muovaamat meistä sellaisia kuin olemme. Tilanteissa, joissa tunnemme kelpaavamme, olemme usein itsevarmempia kuin niissä tilanteissa, joissa vastaavia tunteita ei ole.

Toisten ihmisten parissa koetut kokemukset eivät kuitenkaan muodosta koko pakettia. Tämän lisäksi opimme jo melko pieninä vertaamaan itseämme muihin. Vertailu on monessa suhteessa hieno taito. On ihan hyvä ymmärtää, että Liisa on minua parempi matikassa mutta huonompi kuviksessa. Näin alkaa muodostua kuva omista vahvuuksista ja kehitysalueista. Siitä millainen minä olen suhteessa muihin.

Ikävä kyllä vertailu mahdollistaa myös huonommuuden tunteet ja tulkinnat. Kenenkään ei tarvitse viestittää, että et kelpaa, vaan tuomion voi jakaa ihan vain omassa mielessään. Tarvitsee ainoastaan verrata itseään huippumalleihin, pärjääviin uratykkeihin, pullantuoksuisiin kotiäiteihin... kehen tahansa, kunhan vertailu osuu sille elämänalueella jossa kokee olevansa riittämätön.

Kun kokee riittämättömyyden tunteita, on helppo ajatella, että pitäisi vain yrittää enemmän. Että mä oon vaan niin laiska ja huono, enkä yritä tarpeeksi. Onhan niillä huippumalleillakin lapsia eikä silti näy tällasia riipputissejä tai läskimahaa! Ja sitten sitä yrittää, yrittää ja yrittää. Sillä ajatuksella, että kun joskus saavutan sen mitä nyt niin kovasti yritän, niin sitten! Sitten hyväksyn itseni, kelpaan, saan unelmieni miehen ja onnellisen elämän.

Vaan kun se ei mene niin. Hyväksyminen ja rakkaus eivät tule suorittamalla tai hyvillä tuloksilla. Päinvastoin. Tavoitteet kasvavat ja muuttuvat, jolloin suorittaminen vain jatkuu. Aina pitäisi tehdä vielä vähän lisää.

Lisäksi itsearvostuksen tavoitteleminen suorittamalla tekee epäonnistumisesta pelottavaa. Jos olen ajatellut kelpaavani vasta kun olen riittävän laiha/ lihaksikas/ tehokas/ reipas, niin silloinhan vajoan takaisin arvottomaksi jos en sitä ole. Pitää siis suorittaa vaikka se ei tuntuisikaan hyvältä.


Suorittaville ihmisille "ole paras versio itsestäsi"-puheet ovat houkuttelevia, mutta oikeastihan ne vievät vain syvemmälle suohon. Koska niin kauan kun oman itsensä rakastamista ja pään sisäistä hyvinvointia hakee suorittamalla, hakkaa päätänsä seinään. Unen kellottaminen, oikein syöminen ja treenaaminen sykemittaria tuijottaen voivat kyllä parantaa fyysistä kuntoa ja terveyttä, mutta yhtään helpompaa ne eivät itsensä hyväksymisestä tee.

Jotta voi hyväksyä itsensä, on tunnettava itseään. On tutustuttava itsessään myös niihin puoliin joita ei millään haluaisi nähdä. Katsottava peiliin silloinkin, kun tiuskii lapsilleen ja sanoo pahasti kumppanilleen. Tai silloin kun on vain hiljaa, vaikka pitäisi sanoa mitä ajattelee. Silloin kun syö illalla ahdistukseensa litran jäätelöä ja polkee sitten seuraavana päivänä spinningissä, että saisi kaikki kalorit poltettua.

Tätä kaikkea pitäisi häpeilemättä tuijottaa ja tarkastella.
Ja sinnikkäästi sanoa tuolle keskeneräiselle itselleen "olet ihana, kaunis ja rakas".

Ja ehkä jossain kohtaa voi huomata ajattelevansa, että onkin paras versio itsestään ihan semmoisenaan. Se jos mikä on rakkautta <3

kuva Pinterestistä

Kirjoittaja on tunnollinen suorittaja, jonka peilinä toimivat kaksi alle kouluikäistä lasta ja suorapuheinen aviomies.