sunnuntai 11. helmikuuta 2018

8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla



Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 


Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.


Retkikahvit parvekkeella

maanantai 5. helmikuuta 2018

Writer's block - kun kirjoittaminen takkuaa

Aaaaargh! Nyt se osui myös omalle kohdalle, nimittäin writer's block. Istun junassa ja olen suunnitellut kirjoittavani koko matkan. Edeltävinä päivinä olen pyöritellyt mielessä aiheita, joista yksikään ei jalostu  sanoiksi paperille. Ei sitten millään.

Seinä vastassa.
Nopea googlaus vei minut vinkkilistojen ääreen. Tyhjän paperin kammosta näyttäisi kärsivän yksi jos toinenkin. Listoissa keskityttiin kirjoitusprosessin etenemiseen. Varsinaisen aiheen keksimiseen neuvoja oli saatavilla huomattavasti vähemmän tai ne tuntuivat päälleliimatuilta. Yksi aiemmin kuultu ohjenuora pulpahti kuitenkin mieleen.

Kirjoita siitä, mikä on käsillä. 

Juuri nyt käsillä on kirjoittamisen työläys. Kädet syyhyävät, mutta pää ei tuota tekstiä. Turhauttavaa.

Ongelmani ei edes ole ideoiden puute. Blogin luonnoksissa on tälläkin hetkellä 11 aihiota, joista  voisin aloittaa uuden tekstin työstämisen. Hankaluus on siinä, että ideat eivät lähde lentoon.

Normaalisti mielessäni poukkoilee enemmän ajatuksia kuin ajoneuvoja Delhin kaduilla. Kirjoittaessa  valitsen ajatuspolun, jota lähden seuraamaan ja tekstiä tuottamalla nuo irralliset ajatukset jäsentyvät kokonaisuudeksi. Jostain syystä prosessi ei ota käynnistyäkseen.

Voisin toki odotella inspiraatiota ja kokeilla ensi viikolla uudestaan. Eihän minun ole pakko kirjoittaa. Kuitenkin haluan.

Blogin myötä kirjoittamisesta on tullut minulle rakas harrastus ja säännöllinen näppäimistön näpyttely on toimiva keino tuulettaa aivoja.  Ajatusten virtaa ei tarvitse enää puhua ääneen, kun osan pohdinnasta voi käydä kirjallisena. Näin saan kiinni kokemuksesta ajatusten taustalla.

Ilokseni olen myös huomannut, että blogin lukijamäärät ovat kasvaneet. Tästä olen vetänyt sen päätelmän, että tekstit kiinnostavat muitakin kuin (velvollisuudentuntoista) lähipiiriäni. Jes, jes ja jes!

Lukijoiden ja palautteen määrän kasvaessa, myös halu kirjoittaa on voimistunut. On tullut tarve kehittyä ja tarjota teille lukijoille entistä parempia juttuja luettavaksi. Samalla on syntynyt toive siitä, että voisi jonain päivänä tienata osan elannostaan kirjoittamalla.


Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. 

Toinen kelpo ohjenuora. Siksi en jäänyt odottelemaan seuraavaa flow-tilaa, jolloin kirjoittaminen rullaisi kuin itsestään. Haluan kirjoittaa säännöllisesti, vaikka ei olisi pakko ja vaikka tekstin tuottaminen olisi välillä työlästä.

Seuraavaa tahmeaa kirjoitushetkeä silmällä pitäen päätin kuitenkin tehdä kaksi asiaa.

1. Aloitin 30 päivän kirjoittamisen verkkokurssin.

2. Kysyn teiltä lukijoilta.
Kerro siis kommenttikentässä, mistä aiheista sinä haluaisit lukea lisää? Arvostan mielipiteitänne todella.

Kiitos kun luette!