maanantai 31. joulukuuta 2018

Kiitos elämä.




Kiitos elämä kuluneesta vuodesta!

Se on ollut kutkuttava ja jännittävä, tuonut mukanaan paljon uutta. Siihen kuulunut naurua, josta ei tahdo tulla loppua ja rakkautta, jonka ääressä sydän meinaa haljeta. Niitä hyviä hetkiä.

Se on ollut välillä myös tukahduttavan tylsää ja yksitoikkoista. Sellaista harmaata arkea, joka on juuri niin ankeaa miltä kuulostaa. Tasaista, mutta turruttavaa.

Monilta osin kulunut vuosi on ollut hyvin raskas. Olen luopunut, surrut ja hakannut päätä seinään. Itkenyt vuolaasti myöhään yöhön vain aloittaakseni heti aamulla uudestaan. Olen tuntenut epäonnistuneeni perusteellisesti ja odottanut kipeästi parempia päiviä.

Kuluneen vuoden aikana olen tuntenut sellaista vihaa ja raivoa, mitä en tiennyt itsessäni olevan ja saanut myös tähänastisen elämän suurimman raivarin. Ei hyviä hetkiä, ei ollenkaan.

On vaikea arvioida kumpia hetkiä on ollut määrällisesti enemmän, myönteisiä vai kielteisiä. Jälkimmäiset ovat kuitenkin painaneet paljon. Vuoden aikana kohdatut vaikeudet ovat pysäyttäneet ja lastanneet selkään sellaisen taakan, että olen pelännyt musertuvani sen alle. Välillä pelkään vieläkin.

Kiitos silti.

En voi sanoa vaikeuksien tehneen minusta vahvempaa ihmistä, mutta jotain olen oppinut. Ainakin sen, että vaikeina aikoina voi kyllä kasvaa ihmisenä, mutta tuo kasvu ei ole kaunista tai helppoa. Usein se on huutoitkua räkä poskella ja unettomia öitä, tuskaisen hidasta ja vain harvoin suoraviivaista. Kasvulla ei myöskään ole päätepysäkkiä, jonka jälkeen kaikki tulevat vastoinkäymiset olisivat helpompia.

Vuoden aikana olen ollut heikko ja haavoittuvainen. Samalla olen todennut kuinka kullanarvoisia ovatkaan ne ihmiset, jotka kysyvät kuulumisia ja ovat valmiita kuulemaan rehellisen vastauksen. Läsnäolevat ystävät, jotka palauttavat maan pinnalle ja muistuttavat, ettei tarvitse pärjätä yksin. Kaatavat lasiin lisää viiniä ja kertovat sen jälkeen myös omasta kivustaan.

Ne, jotka ymmärtävät, että vaikeudet eivät vie voittoon, sillä mitään maaliviivaa ei ole olemassa. On vain elämää, joka on toisinaan raskasta ja toisinaan kevyttä.

Tärkeintä on pysyä kyydissä.




keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Jos kaikki olisi vaan itsestä kiinni




Elämä on valintoja. 
Se on kaikki vaan susta itsestä kiinni. 

Elämme aikaa, jossa mahdollisuuksia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Asiasta kuin asiasta on saatavilla tietoa mielin määrin. Moni elääkin todeksi terveellisiä elämäntapoja ja toimii aktiivisesti hyvinvointia edistääkseen. Samaan aikaan vähintään yhtä moni kamppailee  selvitäkseen päivästä toiseen.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, ei kukaan sairastuisi masennukseen tai uupuisi työssään. Kukaan ei vaipuisi psykoosiin, pesisi käsiään pakonomaisesti tai eristäytyisi kotiinsa, kun toisten ihmisten kohtaaminen  tuntuu mahdottomalta. Kukaan ei kärsisi paniikkioireista, ahdistuisi niin voimakkaasti, että pelkää kuolevansa tai tarttuisi pulloon, vaikka tietää sen vievän vain syvemmälle suohon.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, jokainen lapsi syntyisi turvalliseen, rakastavaan kotiin. Kotiin, jossa ei tarvitsisi pelätä iskuja tai vierasta kättä peiton alla. Kotiin, jossa vanhempi kykenee ottamaan vastaan pienen ihmisen tunteenpurkaukset ja harjaantumattomat taidot ymmärtäen ja niistä eteenpäin auttaen.  Kotiin, jossa kannustetaan ja tuetaan, mutta myös kasvatetaan.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, kenenkään koulumuistoja ei värittäisi pelko ja yksinäisyys. Jokainen kokisi kelpaavansa  osaksi porukkaa sellaisena kuin on. Jokainen löytäisi omat vahvuutensa ja kehittäisi niitä.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, kukaan ei näkisi nälkää tai asuisi kadulla. Kukaan ei menettäisi toivoaan.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, jokaisen elämä sujuisi hyvin.

Elämä ei ole yksilön valinta. Me saamme  jo syntyessämme erilaiset kortit tähän maailmaan. Siksi on kohtuutonta ja kovaa väittää, että hyvä elämä olisi pelkästään asenne- tai tahtokysymys.

Kohtaloonsa ei kuitenkaan tarvitse alistua. Vaikka menneisyydestään kantaisi mukanaan kuinka suurta taakkaa tahansa, voi aikuinen ihminen voi valita, miten jatkaa tästä eteenpäin. Kulkeeko samaa polkua pyristellen vai salliiko itselleen mahdollisuuden muutokseen.

Päättääkö hakea apua, kertooko pahasta olosta tai riippuvuudesta läheiselleen, pyytääkö tukea tuskansa kohtaamiseen.

Toisen puolesta valintaa ei voi tehdä eikä valintaan pakottaa. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Silloin kaikki ei ole enää vain itsestä kiinni.

Hyvää maailman mielenterveyspäivää!



lauantai 6. lokakuuta 2018

Pärjääkö tavallinen kuolevainen työelämässä?



Istuin ystävän kanssa ravintolassa, herkullinen meze-lautanen edessäni ja kerroin karsineeni pintapuolisia ihmissuhteista elämästäni viime vuosina. Selitin, kuinka olen pyrkinyt rehellisyyteen itseni kanssa ja sen seurauksena en oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, joissa aitoudelle ei ole tilaa. 

"Mutta LinkedIn:ssä oon ja se ärsyttää aina kun sen avaan", huokaisin ja pistin tsatsikissa dipatun falafelin poskeen. Kaverini kasvoille vaihtui kysyvä ilme. "Se on kuulemma työelämässä pärjäämisen edellytys" selitin, vakuuttaakseni lähinnä itseni. 

Ravintolaillan jälkeen jäin miettimään asiaa. Mikä siinä LinkedIn:ssä oikeastaan ärsyttää? Sehän on vain alusta, jossa ihmiset voivat kuulla toisten osaamisesta ja kertoa omastaan.

Ymmärsin, ettei minua oikeastaan häiritse yksittäinen verkostoitumispalvelu vaan se superihmis-menestyjä-puhe, jota eri kanavissa laajemmaltikin viljellään. Jatkuva inspiroituminen, hehkutus ja onnistuminen tulevat nimittäin korvista ulos. Menestystarina toisensa perään ja tarkoin rakennettuja henkilöbrändejä, ilman ainuttakaan säröä. Verkostoitumista niiden hyödyllisyyden vuoksi.

Onko tämä todella työelämässä pärjäämisen edellytys?



Voisiko osaamisen ja pystymisen lisäksi toisinaan nähdä välähdyksiä heikkoudesta ja haavoittuvuudesta? Mitä jos välillä saisikin lukea tarinan epäonnistumisesta, joka ei kääntynyt voitoksi, mutta elämä jatkui? Tai ihminen kertoisi muuttaneensa näkemystään, myöntäisi jopa olleensa väärässä?

Tekisivätkö inhimilliset piirteet pätevästä tyypistä vähemmän pätevän?

On ymmärrettävää, että haluamme näyttää ulospäin vain parhaat puolemme. Hyvä palaute on mukava jakaa ja onnistumisista on kiva iloita. Jos kuitenkin suljemme pois epäonnistumiset ja vaikeat hetket, tulemme luoneeksi onnistujakuplan. Illuusion täydellisestä menestyjästä, joka pärjää kaikessa mihin ryhtyy.

Kuitenkin ikävä tosiasia on, että kaikki meistä mokaavat joskus. Sellaisina hetkinä on lohdullista kuulla, kuinka muutkin ovat töpeksineet ja silti selvinneet. Kun käsittää, että osaamisen rajat tulevat välillä vastaan ihan jokaisella, tavoitteista, tahdonvoimasta tai geeneistä riippumatta, on omaa epäonnistumista siedettävämpää tarkastella.

Siksi kuplan tiedostaminen epätodelliseksi rakennelmaksi on tärkeää. Mikäli virheiden olemassaolo tunnustetaan ja nähdään osana (työ)elämää, on turvallista kääntää katse omaan toimintaan ja arvioida kehittämisen paikkoja armollisesti. Jos taas onnistumispakko on vahva, käy herkästi niin, että tulee käyttäneeksi valtavan määrän energiaa oikeanlaisen mielikuvan luomiseen. Pahimmillaan jopa osaamisen kustannuksella. Samalla jää myös yksin  epäonnistumisen aiheuttaman häpeän kanssa.



Kuvittele työelämä, jossa verkostot perustuisivat aitoon vuoropuheluun ja jaettuun mielenkiintoon. Henkilöbrändit olisivat ihmisten näköisiä ja kokoisia. Osaamista tuotaisiin esiin ja onnistumisille hurrattaisiin. Kaveria tai palvelua voisi kehua ihan reilusti, vaikkei samalla viestittäisi kuinka mainio osaaja myös itse on. Kannustettaisiin yrittämään rohkeasti.

Silloin kun tulisi haukanneeksi liian suuren palan, voisi huutaa kavereita apuun. Ei tarvitsisi nieleskellä itku kurkussa ja toivoa, ettei tukehdu vaan tietäisi kaverin taputtavan selkään. Ja seuraavalla kerralla saisi silti kakkubuffaan kutsun.

Mitkä asiat olisivat silloin työelämässä pärjäämisen edellytys?



--


Kaksi alinta kuvaa:Pixabay

torstai 2. elokuuta 2018

Self-help kirjallisuuden helmi: Kuinka olla piittamatta p*skaakaan







Ärsyttääkö self-help-kirjallisuus?

Minua ärsyttää, mutta siitä huolimatta kulutan sitä melko paljon. Ihmisen toiminta, sen taustalla vaikuttavat motiivit ja toiminnan muutos kiinnostavat minua suunnattomasti ja tähän janoon itsehoito-oppaat tarjoavat ajatuksia ja näkökulmia. 

Itsehoito-oppaiden idea on mielestäni hyvä: Ihmisellä on vastuu valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Aina on asioita, joita voimme tehdä ja valita ja pääsääntöisesti aktiivinen ote omiin valintoihin lisää tyytyväisyyttä elämään. Self-help kulttuurin ongelma vain on, että se tuntuu olettavan kaiken, siis aivan kaiken, olevan pelkästään itsestä kiinni. Niinpä monissa opuksissa luetellaan liuta helpon kuuloisia ratkaisuja, jotka vain pitäisi ottaa käyttöön ja pim - elämäsi on parempaa! Kukaan ei kerro, että mitäs sitten jos ei jaksa tai pysty?

Maailma on täynnä ratkaisuja ja yleensä ihmiset kyllä tietävät, mitä heidän tulisi tehdä. Olennaisempi ja huomattavasti vaikeammin vastattava kysymys on, että miksi he eivät tee niinkuin tietävät parhaaksi? Tämä ohitetaan monissa itsehoito-oppaissa täysin. Toki kirjoissa on tarjolla erilaisia menetelmiä ja työkaluja esitellyn ratkaisun toteuttamiseksi, mutta väitän, että hienoinkaan metodi ei tuo mukanaan todellista muutosta, jos ihminen ei ole valmis kääntämään katsetta sisäänpäin edes hetkeksi. 

Niinpä yllätyin iloisesti muutama päivä sitten, kuunnellessani äänikirjaa "Kuinka olla piittamatta p*skaakaan" (Mark Manson, 2018). Ei ärsyttänyt. Päinvastoin, nauroin välillä vedet silmissä  viiltävän osuville vertauskuville ja nyökyttelin myöntyvästi.

Pakkopositiivisuuden, supersuorittamisen ja valmiiden ratkaisujen sijaan Manson kehottaa panostamaan itsetuntemukseen, omien arvojen pohdintaan ja hyväksymään sen, että elämä on välillä aika hanurista, mutta viis siitä. Hän ei jaa viiden kohdan vinkkilistaa parempaan elämään vaan haastaa lukijan tarkastelemaan omaa toimintaa ja toiminnan motiiveja, siis toisin sanoen, olemaan rehellinen itselleen.

Kuten kirjan nimestäkin voi jo päätellä, kirjoitustyyli on ronski. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sanoma olisi kevyt. Manson on onnistunut kirjoittamaan auki jatkuvaa onnellisuutta tavoittelevan self-help kulttuurimme nurjat puolet, vaipumatta kuitenkaan synkistelyyn. Kirjaa kuunnellessa tulin pohtineeksi samoja teemoja merkityksellisyydestä, epäonnistumisesta ja keskinkertaisuudesta kuin monia kertoja aiemmin psykologisten tai filosofisten tekstien parissa. Nyt vain paljon viihdyttävimmissä merkeissä, sillä samat asiat oli ilmaistu kaljana ja makkarana. Suosittelen!


perjantai 20. heinäkuuta 2018

Terveisiä somelomalta


Sometaukoni päättyi eilen. Viimeiset kaksi viikkoa olen elänyt ilman Instagramia ja Facebookia, paria erikoistilannetta lukuunottamatta.

Ajatus breikistä heräsi, kun huomasin mieleni käyvän jatkuvilla kierroksilla. Päässä pöhisi sellainen tasainen surraus, jossa oli vaikea keskittyä tai olla läsnä. Tuntui kuin tekisi koko ajan hirveästi kaikkea, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, etten oikeasti tehnyt kovinkaan montaa asiaa. Ainoastaan hilluin somessa kaikki ne  ajat, jolloin olisin vain voinut olla ja tehdä mitä huvittaa.

Havainto oli hämmentävä, sillä en ole koskaan kokenut somen olevan kovin merkityksellinen osa elämääni. En kuvaa jokaista ruoka-annostani tai ystävien kanssa vietettyä iltaa, saati valitse käyntikohteitani niiden kuvauksellisuuden suhteen. Kuitenkin selatessani jatkuvasti puhelimen ruudulta hetkiä ihmisten elämistä, joista osaa en edes henkilökohtaisesti tunne, oli myönnettävä, että some vei merkittävän osan ajastani ja ehkä myös energiastani.

Päätin siis kokeilla ja katsoa, millaisia vaikutuksia somepaastolla olisi elämääni.

Äkkiseltään tauon aloittaminen oli melko vaikeaa. Meinasin päätyä selaamaan somefeediä vahingossa lukuisia kertoja. Tottumuksesta, nähkääs (ja ihan vähän ehkä riippuvuudestakin).

Hyvin pian päähän tuntui kuitenkin tulevan lisää tilaa. Sellaista väljyyttä, jossa ajatukset voivat virrata kiireettä alusta loppuun. Aiemmin tästä tilasta olivat ajatusteni kanssa kilpailleet tutun tuttujen lomadiat, ruokailut ja lemmikit. Nyt tuli jopa tylsiä hetkiä.

Tylsät hetket olivat aluksi ihan mukavia. Muistutus siitä, kuinka paljon vapaata aikaa päivään mahtuukaan. Huvittavaa kuitenkin oli, että loppua kohden aloin täyttämään näitä tyhjiä hetkiä uudelleen. Nyt vain selasin alituiseen sääennustetta ja vauva.fi- keskustelupalstan sisältöä.  Että molempi pahempi kai.

Toinen merkittävä muutos oli keskeytysten väheneminen. Muutama vuosi sitten muistan lukeneeni naureskellen otsikon, jossa nykyihmisen keskittymiskykyä verrattiin kultakalan tasoon. Vaikka otsikon väittämä varmasti huttua olikin, niin ennen somepaastoa katsoin luuriani vähintään kerran, pahimmillaan kymmeniä kertoja tunnissa.

Tauon aikana havainnollistui, kuinka harvoin oikeasti keskityn yhtäjaksoisesti esimerkiksi ruuanlaittoon. Otan kyllä mindfulnesshetkiä päivittäin, mutta muutoin keskeytän itse oman toimintani alinomaa. Katsomalla vain yhden pikkujutun, tulen pirstaloineeksi päivääni yllättävän paljon. Elämäntilanteessa, jossa tulee keskeytetyksi muutenkin jatkuvasti lasten toimesta, tällainen oman toiminnan sabotoiminen tuntuu ihan älyttömältä.

Se mitä somesta selvästi kaipasin, oli kavereiden kuulumiset. Suurin osa ystävistäni asuu muilla paikkakunnilla ja vaikka pidämme monien kanssa yhteyttä muutenkin, mahdollistaa some arkipäiväisten asioiden jakamisen ihan eri tavalla.  Ei kukaan soita uudesta mekosta tai mukavasta uintireissusta, mutta sosiaalisessa mediassa nämä asiat on helppo jakaa.

Mitään somevastustajaa minusta ei siis tauon aikana tullut. Jatkossa aion kuitenkin keskittää somen käytön selkeämmin tiettyihin ajankohtiin. Avaan sosiaalisen median kerran tai kaksi päivässä ja vietän siellä ajallisesti enintään tunnin. En myöskään kaiva luuria esiin jokaisen tyhjän hetken iskiessä vaan tylsistyn rohkeasti.




Kuva: Petri Puuronen

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kesä, älä jätä!


Kävelen puistoalueen reunaa. Suojakertoimilla kuorrutettu ihoni kimaltelee päivänvalossa. Huolettoman oloinen vastaantulija hymyilee aurinkolasiensa takaa ja minä hymyilen takaisin. Illalla ennen nukkumaanmenoa ripustan uintireissulta puolikosteiksi jääneet pyyhkeet portaiden kaiteelle kuivumaan. Käsivarsissa polttelee vielä päivänpaiste, nukahdan silti helposti, sillä aamulla ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Joka vuosi odotan kärsimättömänä kesää saapuvaksi. Sitä alkukesän vaaleanvihreää runsautta, joka puskee kaikkialta esiin ja sitä megalomaanisesti lisääntyvää valoa, yötöntä yötä sekä paahtavia hellepäiviä. Ensimmäiset aurinkoiset päivät yhdistettynä vastaleikatun nurmen tuoksuun on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Kuitenkin viimeistään juhannuksena alan hätääntyä. Iskee huoli siitä, että heinäkuu saapuu ihan kohta ja kesä sujahtaa pian ohi. Ehdinkö nauttia siitä riittävästi? On käsittämätöntä miten kesäkuun kolme ensimmäistä viikkoa ovat tunnelmaltaan niin erilaiset. Kuun alussa sitä ajattelee, että tässähän on kaikki maailman aika nauttia tulevasta kesästä ja muutaman viikon kuluttua sitä laskee ahdistuneena jäljellä olevia viikonloppuja ja lomapäiviä, vaikkei loma ole vielä edes alkanut.

Rakastan kesää valtavasti. Kuitenkin samaan aikaan tieto valon ja lämmön rajallisuudesta saa minut stressaantuneeksi juuri silloin, kun niitä olisi tarjolla. Koen alituiseen painetta iloita jokaisesta lämpimästä minuutista, sillä takaraivossa hakkaa pelko, että hetkenä minä hyvänsä kesä voi olla mennyttä. Vähän samanlainen olo kuin rakastumisen alkuhuumassa, kun tekisi koko ajan mieli liimautua toisen kylkeen, ettei tuo tunne ikinä hiipuisi. Mutta hiipuuhan se. Yhtälailla kesä arkipäiväistyy ja helteisiinkin tottuu. Näillä leveysasteilla sitä vain tulee jätetyksi, ennen kuin ehtii kyllästyä.

Siis universumi, anna meille vielä helleaalto!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Olisinpa tiennyt



Olisinpa tiennyt, että ehjimmät meistä on kasattu sirpaleista. Tiennyt, että rikkinäisyyttään ei tarvitse hävetä, sillä kaikki särkyvät joskus. 

Olisinpa tiennyt, että apua voi pyytää vaikka pärjäisi yksin. Että vaikka pystyn, se ei tarkoita, että minun täytyy.

Olisinpa tiennyt, että aikuiseksi ehtii kyllä. Vastuuta tulee, välillä jopa enemmän kuin jaksaisi kantaa. Aika ei lopu kesken.

Olisinpa tiennyt, että itselleen voi kelvata, vaikkei jollekin toiselle kelpaisikaan.

Olisinpa tiennyt, että minullakin on väliä.

Olisinpa tiennyt, että ne ihmiset, joiden hyväksyntä tuntui silloin elintärkeältä eivät ole kuvioissa lopun ikää. Useimmat eivät edes kokonaista vuotta. Ja että silloin, kun hyväksyntä tulee hakematta, olen oikeiden ihmisten seurassa.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Keho on ihmeellinen, vaikka se ei olisi kaunis




Muistan, kuinka kevään tullen askartelin jääkaapin oveen motivaatiojulisteen. Liimasin paperille kuvan täydellisestä vatsasta ja kirjoitin viereen ranskalaisin viivoin ohjeita, joita tulisi noudattaa. Ei herkkuja, syö terveellisesti... Julisteen ylälaidassa komeili otsikko "Kesäksi bikinikuntoon!".  Elettiin vuotta 2005, opiskelin lukiossa ensimmäistä vuotta ja laihdutin taas.

Aamut aloitin kolmen vartin meikkausrituaalilla ja tuijottelin peilikuvaani arvioiden, mikä kaikki kropassani oli vialla. Tunsin morkkista jokaisesta herkusta, jonka erehdyin suuhuni laittamaan ja puristelin inhoten vähäisiä vatsamakkaroitani.

Vaatekokoni oli tuolloin 36-38 ja painoindeksini normaali eli mitään todellista tarvetta painon pudotukselle ei siis ollut. Olin kuitenkin vakuuttunut, että laihduttamalla elämästäni tulisi parempaa. Varma siitä, että muutaman kilon kevyempänä onnellisuus ja hyväksyntä olisivat helpommin saavutettavissa. Lisäksi kevään näännytysdieetti vaikutti kuuluvan naisena olemiseen mitä keskeisimmin.

Enää en muista putosiko kiloja dieetin myötä vai ei, mutta rannalla en loikoillut sinä kesänä ollenkaan. Enkä monena kesänä sen jälkeenkään, sillä "rantakunto" jäi aina muutaman kilon päähän.

Surullista on, että tarinani on aika tavallinen. Moni kamppailee alati ulkonäön ja kehonkuvansa kanssa. Erään tutkimuksen mukaan suomalaisista naisista puolet ja miehistä kolmasosa kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa ja noin puolet aikuisista laihduttaa jatkuvasti. Kyse ei siis ole vain teinityttöjen ongelmasta.



Sen vuoksi tervehdinkin viime vuonna Suomeen rantautunutta kehopositiivisuusilmiötä ilolla. Kehopositiivisuus on hieno ja kaivattu näkökulma, joka ravistelee ja laajentaa kauneusihanteita, tehden erimuotoiset ja -kokoiset ihmiset näkyviksi. Tämä on mahtavaa ja vaikutukset muotimaailmassa ovat jo nähtävissä.  Äskettäin puhelimen näytölle pompahti uikkarimainos, jossa bikineitä esittelevän mallin vatsan seutu oli jopa vähän pehmeä. Jes!

Näiden kuvien näkeminen on monessa suhteessa hyvin vapauttavaa. Vaikka olen jo pitkään suhtautunut omaan kroppaani huomattavasti lukioaikoja armollisemmin, on silti helpottavaa nähdä mainoskuvassa vartalo, joka muistuttaa edes jollain lailla omaani. Se antaa viestin, että erilaiset kropat todella ovat ok. 

Samaan aikaan minua hieman häiritsee se, kuinka paljon kehopositiivisuuskin keskittyy ulkonäköön. Tietyllä tapaa kauneuskriteereiden laajentaminen tulee alleviivanneeksi kehon ulkoisen muodon merkitystä. Ajatusta, että vain kaunis keho kelpaa ja näitä kauneuden normeja muuttamalla useampi keho voi olla hyväksytty ja arvokas. Niin kuin kehon tärkein ominaisuus olisi näyttää hyvältä.

Kuitenkin jokaisen ihmisen keho on upea, monimutkainen systeemi, joka antaa lukuisia aiheita iloon. Voimme liikkua, tuntea ja aistia. Voimme opetella uusia taitoja, kuten juoksutekniikan ja muistamme vanhat taidot, kuten pyörällä ajon, vuosienkin jälkeen.

Taitojen lisäksi kehomme huolehtii hetki toisensa perään siitä, että pysymme elossa. Se säätelee vireystilaamme, ohjaa ruuansulatusta ja muistaa hengittää. Reagoi nopeasti vaaran uhatessa ja palautuu ennalleen turvallisessa ympäristössä. Nämä prosessit tapahtuvat kropassamme automaattisesti, riippumatta siitä pidämmekö kehoa kauniina vai emme.

Silloinkin, kun keho sairastuu tai vammautuu, se pyrkii parantamaan itseään tai mukautumaan rajoitteisiin. Ihmiskehon ihmellisyyttä on tutkittu Antiikin ajoista asti, emmekä vieläkään täysin ymmärrä sen toimintaa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna se miltä keho näyttää, ei tunnu kovin tähdelliseltä seikalta.

Siksi toivoisin kehopositiivisuuskeskusteluun enemmän puhetta siitä, mihin keho pystyy. Sitä, että lapsen saamisen jälkeen voisi iloita kehosta, joka on uuden elämän mahdollistanut eikä huomio menisi siihen, että voinko hyväksyä muuttuneen kroppani vai en. Sillä ainakin omalla kohdallani vahva ulkonäköön keskittyminen vie huomion siltä tärkeämmältä eli miten keho jaksaa.

Painotan vielä sitä, että tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä nykyistä kehopositiivisuusliikettä ja sen merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Mitä useampi ihminen pystyy ystävystymään oman kroppansa kanssa ja vapautumaan kehohäpeästä, sen parempi. Välillä kuitenkin kaipaisin muistutusta siitä, että oma keho on kullanarvoinen, vaikkei jokaista selluliittimuhkuraansa osaisikaan rakastaa.


Lisää aiheesta:

Keskinkertaisuuden ylistys

Ihana minä, ihana sinä

Vaakakapina

perjantai 25. toukokuuta 2018

Pohjois-Norjan roadtrip




Aurinko häikäisi suoraan silmiin, kun tähyilin ikkunasta taivaalle. "Pysäytä!" kiljuin ja mies hiljensi läheiselle bussipysäkille. Olin juuri huomannut suuren linnun liitelevän taivaalla. Säntäsin ulos autosta ja  tiirailin kauemmas kaartelevaa lintua leveä hymy kasvoillani - se oli maakotka.

Olimme Enontekiöllä, matkalla kohti Suomen ja Norjan rajaa. Appiukolta lainatun dieselmaasturin peräkonttiin oli sullottu villapaitoja ja kestokassillinen kuivamuonaa. Muksut tuijottivat lastenohjelmia tabletista. Seuraavat neljä ja puoli päivää kiertelisimme Pohjois-Norjan jylhiä maisemia.

SKIBOTN

Lähes välittömästi rajanylityksen jälkeen kasvillisuus alkoi rehevöityä ja tunturit vaihtuivat korkeisiin vuoriin. Mutkittelimme kapeahkoa vuoristotietä alas ja hieman ennen Skibotnin kylää käännyimme hiekkatielle kohti majapaikkaa, Strandbun leirintäaluetta. Leuto tuuli puhalsi hiuksissa ja lapset kirmasivat t-paitasillaan leirintäalueen pihassa, kun kannoimme reppuja mökkiin. 

Skibotn (suom. Yykeänperä) sijaitsee Lyngenin vuonossa noin 50 kilometriä Kilpisjärveltä luoteeseen. Etäisyys Suomen Lappiin on lyhyt, mutta muutos maisemassa valtava. Lumihuippuisia vuoria näkyi silmänkantamattomiin ja kirkkaan sininen meri sekä tuuheat havupuut toivat tuulahduksen lämpimistä maista. Näkymä oli suoraan kuin matkanjärjestäjien mainoksista, mihin tahansa ilmansuuntaan katsoi.

Skibotn näytti olevan myös paikallisten silmissä suosittu lomakohde. Reilun 500 asukkaan kylässä on kolme leirintäaluetta, joista kaikki olivat täynnä norjan rekisterikilvin varustettuja asuntovaunuja, pienten puutarhamökkien kyljessä. Enkä ihmettele, kyllä täällä kelpaa lomailla. 

Skibotnissa on useita  vaellus- ja maastopyöräreittejä ja alue on ilmeisesti myös kalastajien  ja vapaa-laskijoiden suosiossa. Paikallisten mukaan monille hyville näköalapaikoille pääsee sulan maan aikana autollakin, kun vain suunnistaa keskustasta taustalla näkyvän vuoren suuntaan. Me ihastelimme vuoria rannalta käsin, lasten kerätessä simpukankuoria kotiinviemisiksi.







ALTA

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Skibotnista kohti Altaa. Ajoreittiä oli kehuttu yhdeksi Pohjois-Norjan hienoimmista, eikä suotta. Vasemmalla avautui  näkymä merelle ja vastarannan pieniin kalastajakyliin ja oikealla puolella kohosi jyrkkä vuorenseinämä vesiputouksineen.

Välillä tie kohosi jyrkkään nousuun ja kiikuimme lumihuippuisen vuoren päälle. Vatsan pohjaa kihelmöi, kun laskettelimme huipulta takaisin alas rannikolle. Toisinaan tie oikaisi vuoren läpi, jolloin ajoimme pimeässä tunnelissa useamman kilometrin. Ne olivat ehdottomasti reitin ahdistavimpia hetkiä, mutta säästivät matka-aikaa melkoisesti.

Osa tienpätkistä oli varustettu puomein ja varoituskyltein, sillä huonon kelin sattuessa tiet joudutaan sulkemaan. Varsinkin talvisaikaa lunta voi sataa hetkessä niin suuria määriä, että auraamattomilla teillä ajeleminen on hengenvaarallista. Nytkin säätiedotus varoitti maanvyöryistä, jotka huonolla tuurilla valuvat ajoväylälle ja katkaisevat matkanteon. Meidän onneksemme ajokeli oli mitä mainioin; aurinko paistoi ja tiet olivat sulat.

Tauko jossain Skibotn-Alta välillä. Kuva: Petri Puuronen
Ajoimme lukuisten pikkukylien halki, joissa eri väriset puutalot nököttivät vieri vieressä ja punaiset venevajat koristivat rantaa. Vajojen vieressä kolmion muotoisissa rakennelmissa kuivatettiin kalaa. Huomasimme yhden pikkukylän rannassa nuotiopaikan ja pysähdyimme evästauolle. Lahjoin lapset keksillä hiljaisiksi, istuin aloilleni ihailemaan maisemaa ja hengitin keuhkoihin meri-ilmaa. Termarikahvi ja kuivahko eväsleipä eivät ole tainneet koskaan maistua niin hyviltä.


Rehellisyyden nimissä on todettava, että parasta Altassa oli matka sinne. Hieman alle 20 000 asukkaan kaupunki ei ole tunnelman tai arkkitehtuurin osalta mikään helmi, mutta palveluita oli tarjolla selvästi muita pysähdyskohteitamme enemmän. Siinä missä Skibotnissa löysimme yhden kaupan ja kahvilan, oli Altassa valinnanvaraa. Yövyimme hotellissa, söimme ulkona ja tankkasimme auton loppuosuutta varten.

Kulinaristisessa mielessä Alta oli myönteinen yllätys. Ravintolavalikoimaa oli paikkakunnan kokoon nähden reilusti ja keskustan Du Verden Matbarissa ruoka oli todella maukasta, annokset sopivan kookkaita ja norjalaisittain kohtuuhintaisia. Pulitimme nelihenkisen perheen ruokailusta noin 60e ja kerrankin jokainen perheenjäsen oli tyytyväinen annokseensa. Erityiskehut ansaitsee ravintolan herkullinen vegelautanen.



Vaikka Altan kaupunki ei ensisilmäyksellä säväyttänytkään,  on alueella pitkä ja mielenkiintoinen historia. Alta tunnetaan vanhana kauppapaikkana ja siellä on säilynyt suurimmat kivikautiset kalliomaalaukset koko Pohjois-Euroopassa. Kalliomaalaukset ovat Unescon perintökohde ja niihin pääsee tutustumaan Alta-museon ulkoilmanäyttelyssä.  Vanhimpien kaiverrusten arvellaan olevan yli 7000 vuotta vanhoja. Kierroksella on pituutta kolme kilometriä ja se on mahdollista kiertää itsenäisesti audio-oppaan tai esitteen kanssa.

Arvatkaa mikä kaiverrus oli lasten lemppari?


KAUTOKEINO

Kuva: Petri Puuronen

"Käykää ehdottomasti Juhlsin hopeapajalla!" neuvottiin, kun kyselin vinkkejä reissua varten. Täytyy sanoa, että vierailu oli hämmentävin kokemus hetkeen.

Ensimmäisenä sisään astuessa pölähdimme keskelle koruseppien työpajaa. Hetken jo luulin erehtyneeni ovesta, mutta iloiset tervehdykset työnteon lomasta toivottivat meidät tervetulleiksi ja kävimme peremmälle. Pian selvisi, että kyseessä ei ollutkaan mikään pieni korumyymälä vaan pikemminkin galleria, lukuisine näyttelyineen.

Juhls`n hopeapajalla valmistetaan koruja saamelaista traditiota kunnioittaen ja siitä inspiraatiota ammentaen. Jokainen koru on tehty paikan päällä käsin, tarkkuudella ja yksityiskohtia vaalien. Myyjän mukaan monilla koruilla on saamelaisperinteessä koristautumisen lisäksi myös toinen merkitys, esimerkiksi näiden upeiden palloriipusten on uskottu suojaavan kantajaansa pahoilta hengiltä.

Olimme talon ainoat asiakkaat. Kiertelin rauhassa esineitä hypistellen, klassisen musiikin soidessa taustalla. Korujen lisäksi talolla oli esillä myös käsitöitä ja taidetta. Yhtäkkiä jostain kuului kovaäänistä määkimistä. Seurasi hetken hiljaisuus ja kunnes kuului uudelleen "määää". Kävelin äänen suuntaan ja huomasin katselevani ikkunan läpi suoraan lampaiden ja kanojen karjasuojaan.  Naurahdin hämmentyneenä. Eläinsuoja on rakennettu suoraan talon kylkeen ja takaseinä on tehty lasista, jolloin taiteen ja korujen parista voi siirtyä ihmettelemään eläinten puuhia.

Ihmettelyn määrä kasvoi, kun jatkoin kiertelyä. Saavuin huoneeseen, jossa seinillä riippui isoja paimentolaismattoja, pöydillä kultaisia koriste-eläimiä ja buddhapatsaita ja lisäksi huoneen kaareva katto oli vuorattu koristeellisilla peileillä. Tunnelma oli kuin itämaisella basaarilla. Teki mieli nipistää itseään, ihan varmuuden vuoksi. Olin tullut Afganistan-huoneeseen.

Kuva: Petri Puuronen

Etsin myyjän käsiini saadakseni vastauksia, miten ihmeessä näin kreisi paikka on luotu saamelaisuuden keskiöön, keskelle Norjan Lappia. Koko talossa jokainen nurkka näytti mietityltä aina viimeistä piirtoa myöten ja huoneesta toiseen vaeltaessa tuntui kuin olisi liikkunut maailmoiden välillä. 

Selvisi, että gallerian perustajat tanskalais-saksalainen pariskunta Frank ja Regina Juhls, olivat tavanneet Kautokeinossa 1950-luvulla. Kautokeino oli tuolloin melko eristyksissä oleva saamelaisyhteisö, jossa perinteinen elämäntapa eli vahvana. Pariskuntaa kiehtoi paikallinen paimentolaiselämä ja pikkuhiljaa he onnistuivat työllistämään itsensä hopeatöillä. Matkustellessaan maailmalla he törmäsivät afganistanilaiseen nomadikulttuuriin ja vaikuttuivat yhtäläisyyksistä näiden kahden kulttuurin välillä. Ikävä kyllä, sodan puhjettua Afganistaniin pariskunnan toive kulttuurin syvemmästä tutkimisesta kävi mahdottomaksi. Kuitenkin kunnioitukseksi sielunsiskoille ja -veljilleen he tahtoivat rakentaa yhden huoneen taloonsa Kautokeinoon, muistuttamaan koetusta yhteydestä.

Niinpä ylhäällä pohjoisessa ohikulkijan on mahdollista sukeltaa ihmemaahan, jossa maailmat kohtaavat ja estetiikka hellii silmiä. Absurdia ja avartavaa. 

Ah, minä niin rakastan Lappia!







PÄHKINÄNKUORESSA

Reitti: Rovaniemi-Kittilä- Skibotn-Alta-Kautokeino-Rovaniemi
Matka: 1266km
Parasta: maisemat
Pahinta: tunnelit
Must see: Skibotn satama, Alta-museo ja Juhls´n hopeapaja
Hox: Majoituskapasiteetti pienissä kylissä on rajallinen, varaa siis majoitus etukäteen.
Säästövinkki: Pakkaa eväät ja kuivamuonaa riittävästi mukaan.


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kiitos mindfulnessin, ihan hyvää kuuluu.

Osallistuin lauantaina mindfulness-koulutukseen ja yllätin itseni positiivisesti. Mielessä seilasi monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kehossa erilaisia aistimuksia niinkuin mindfulness-harjoitteissa on tapana. Silmät kiinni hengitellessä totesin lopulta, että mullehan kuuluu oikeasti ihan hyvää! Ei mitään ruusunpunaista liihottelua ja huolivapaata elämää, mutta sellaista hyvää perusvirettä. Ihan niinkuin olin ajatellut paikan päälle tullessani.

Yllättävää oli se, että kerrankin tiesin mitä pysähtyessä on vastassa. Tiesin, mitä minulle kuuluu! Voi kuulostaa kummalliselta, mutta antakaas niin selitän.

Olen istunut monenmoisissa koulutuksissa ja kursseilla aiheeseen liittyen ja lähes aina havahtunut siihen, ettei kaikki ehkä olekaan aivan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut.  Aluksi olen lähtenyt kurssille hyvillä mielin, mutta muutaman syvähengityksen jälkeen väsymys tai paha olo on läsähtänyt moukarilla päin näköä. Omien tarpeiden laiminlyönti puskee väkevästi esiin, kun pysähtyy. Noina hetkinä olen joutunut monesti toteamaan, että mulle ei sittenkään kuulu hyvää.

Niinpä oli ilo huomata asioiden olevan tällä kertaa toisin. Pysähtyminen sujui vaivattomasti eikä itsestä paljastunut mitään uutta ja järisyttävää. Oli helppo hengittää.

Nämä mahtavat kortit on luonut Pia Westerholm.


Viime vuoden lopusta lähtien olen tehnyt tietoisuustaitoharjoituksia lähes päivittäin. Hengitellyt, meditoinut, mielikuvamatkaillut, skannaillut kehotuntemuksia ja joogannut. Varsinaisten tekniikoiden lisäksi olen pyrkinyt lisäämään läsnäolon hetkiä arjessa niin yksin ollessani kuin toisten ihmisten kanssa. Ja tiedättekö mitä?

Tämä vuosi on tuntunut kevyeltä.

Kevyeltä siitä huolimatta, että aloitin tammikuussa uudessa työpaikassa. Tällaiset tilanteet  ovat kaltaiselleni "pakkosaadahommahetihaltuun"-tyypille aina oivia hetkiä ajaa itsensä piippuun.  Tehdä  ensin työpaikalla kahdeksan tuntia parhaansa, jonka jälkeen miettiä vapaa-ajallaan, minkä voisi tehdä vielä vähän paremmin ja mitä seuraavaksi pitäisi omaksua. Imuun on helppo hypätä, koska tykkään työstäni valtavan paljon. Pidemmän päälle täysillä paahtaminen käy kuitenkin raskaaksi.

Aiemmin olisin vastaavassa elämäntilanteessa painanut kaasua ja monen muun tavoin, tinkinyt ajasta itseni kanssa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kuormittuneena itsensä kohtaaminen on niin kovin työlästä. Liekö toistuva päin seinää juokseminen viimein opettanut jotain vai ei, mutta jokatapauksessa nyt päätin toimia toisin. Hyvä niin.

Sitoutuminen päivittäiseen tietoisuustaitoharjoitteluun on ollut paras päätös pitkään aikaan ja harjoittelu on näköjään tuottanut tulosta. Kun pysähdyn itseni kanssa päivittäin, pysyn kartalla siitä miten voin enkä tule toimineeksi itseäni vastaan. Silloin ei tarvitse pelätä romahdusta jokaisella viikonloppukurssilla. 

Tietoinen läsnäolo on pieni, mutta pitkässä juoksussa merkityksellinen teko oman hyvinvoinnin eteen. Minä tarvitsen sitä näköjään päivittäin.


Lue myös:

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Miksi joogaan?




Makaan selälläni tummanharmaalla kumimatolla jaloissani raidalliset villasukat. On hieman viileää. Hengitän sisään ja ulos. Ilman tavoitteita, ilman päämäärää. Vain olen.

Pysähdyn ja kuuntelen. Mitä minulle kuuluu? 

Kireitä lihaksia, huolia ja vastuuta. Hoidettavia asioita, ärsyttäviä tilanteita. Vaikeita tunteita, jotka vyöryvät päälle. 

Välillä seesteistä ja valoisaa. Iloa siitä, että on olemassa. Ne ovat hyviä hetkiä.

Toisinaan keho taipuu mitä ihmeellisimmälle mutkalle. Solmussakin voi hengittää. Kuulen, kuinka sydän pumppaa verta jäseniin. Keho on ihmeellinen. Kokonainen kaikista vaillinaisuuksista ja epätäydellisyyksistä huolimatta.

Välillä pelkkä oleminen riittää.

Sen vuoksi joogaan. 

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Retkeily lasten kanssa - uhka vai mahdollisuus?



"Äiti, voidaanko lähteä retkelle?"

Tuuletan aina sisäisesti, kun jompi kumpi muksuista esittää tämän kysymyksen. On vaikea uskoa, että lähiretkeilystä on tullut perheemme yhteinen juttu, varsinkin kun oma suhteeni luontoon ei ole aina ollut ihan mutkaton.

Metsässä samoilu kuulosti pitkään vastenmieliseltä ja pelottavaltakin. Ötökät, karhut, puskapissa ja eksyminen eivät houkutelleet ja mielikuvissani retkeily ei muuta sisältänytkään. Nämä lähtökohdat huomioiden koko perheen retkiharrastus on siis vähintäänkin yllättävää.

Miten ihmeessä näin pääsi käymään?


Ensimmäisenä heitin romukoppaan kaikenlaiset odotukset siitä, kuka voi lähteä retkelle ja millaista retkeilyn tulee olla.

Aloittamalla pienestä ja keskittymällä asioihin, joista itse saa hyvän mielen, löytyi oma tapa kulkea metsässä. "Lasten ehdoilla" kulkeminen edellytti luopumista tavoitteista ja kilometrimääristä, samalla vapauttaen reissut turhasta suorittamisesta. Tästä syystä kai lopulta retkeilyyn hurahdinkin - kyse olikin rennosta yhdessäolosta ulkoilmassa. Lisäksi metsävisiittien jälkeen huomasin olevani rauhallisempi. Olin rentoutunut ihan vahingossa.

Nykyään lähdemme metsään säännöllisesti. Lyhyen kokemukseni perusteella olen muodostanut kolme teesiä, joita pyrin retkeillessä noudattamaan. Näiden avulla minä olen löytänyt retkistä ilon.


Ihmettele.  Muksut ovat siitä mainiota retkiseuraa, että heille maailmassa ei ole niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi pysähtyä hämmästelemään. Aikuisena jokaisen hiirenkolon tutkiminen välillä turhauttaa, mutta mihinkäs sitä metsässä on kiire? Kun ihmettelylle antautuu, avautuu itsellekin kokonaan uusi maailma. Eläinten jäljet, lintujen äänet, hyönteiset, kasvilajit ja puun kaarna... Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.  




Nauti. Jostain syystä, retkeily oli kuvitelmissani yhtä epämukavuusalueella kykkimistä. Sellaista selviytymistaistelua, jossa kantapäät rakoilla, vaatteet märkinä istutaan alati sammuvan, savuttavan nuotion äärellä ja syödään puolikylmää makkaraa. Ei kiitos.

Niinpä panostan mukavuuteen. Valitut reitit ovat helppokulkuisia, laavut hyvin varusteltuja, aikuisia enemmän kuin yksi, eväissä on valinnanvaraa ja kelin ollessa kurja, jäädään kotiin. Lisäksi sopiva vaatetus ja laadukkaat retkikamat nostavat reissun mukavuusastetta huomattavasti, satsaan siis niihin. Retkisnobi, joku voisi sanoa, vaan sanokoot. Pääasia on, että viihdytään.

Hän on osannut nauttia eväistä jo pienestä pitäen. 
Hermot menee - hyväksy se. Lähtökohta retkeillessä on, että hetkittäin ärsyttää. Joskus lapsella, toisinaan aikuisella. Pienet itkut ja kiukut ovat lapsiperheen vakio, eikä yhteinen metsäretki tee yleensä poikkeusta. Kun tämän tiedostaa, on paljon helpompi suhtautua ja päästä omasta tai lapsen ärsyyntymisestä eteenpäin. Lisäksi metsässä huomion harhautus toisaalle (joka on kokemukseni mukaan paras harmin poistaja) on paljon helpompaa. Huhuilikohan tuolla juuri pöllö? 

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että joskus kaikki menee pieleen. Kun on kahlattu umpihangessa laavulle ja noustu takaisin jyrkkään ylämäkeen päivän hämärtyessä, nenä ja varpaat jäässä, on helppo allekirjoittaa takapenkin kommentit maailman kamalimmasta retkestä.  Silloin  reissujen välissä pidetään pieni tauko.



Retkioivallukseni ovat siis enemmän suhtautumistapoja, kuin varsinaisia käytännön vinkkejä. Niitäkin toki on, mutta omalla kohdallani mentaliteetin muutos on ollut ratkaiseva tekijä retki-innostuksen syntymiseen. Lasten kanssa retkeillessä olen päässyt kosketuksiin sellaiseen olemisen tapaan, johon aikuisena menettää helposti kosketuksen. 

Lisäksi lapset tuntuvat iloitsevan yhteisistä metsäretkistä paljon. Molemmat muksut ovat kiinnostuneita ympäristöstä ja esimerkiksi roskaamista ei ole tarvinnut kahdesti kieltää. Luontoa arvostaa ja haluaa suojella ihan eri tavalla, kun siellä viettää aikaa.

Ehdottomasti mahdollisuus.


--

Lue myös:



maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ajatuksia tasa-arvokasvatuksesta


Minulla on kaksi lasta. Seitsemänvuotias tytär ja neljävuotias poika. Ihania lapsia, sellaisia välittömiä ja iloisia, kuten lapset yleensä ovat. Sellaisia, jotka halaavat, riitelevät, antavat anteeksi ja neuvottelevat. Ihmettelevät ja pohtivat maailman menoa loputtomasti. Siis kertakaikkiaan mahtavia muksuja.

Lasten kasvattaminen on kuitenkin ehkä vaikein asia elämässäni tällä hetkellä. Vanhemmuus on täynnä jaloja ajatuksia, jotka ovat karisseet matkan varrella vähemmäksi yksi toisensa jälkeen. Usein minulla on näkemyksiä, mitä haluaisin lapsille opettaa, mutta käytännössä ei ole hajuakaan miten. Silloinkin kun periaatteessa tietäisin keinot, ei aina ole taitoa ja vaikka joskus olisikin taitoa, pääsee lopputulos silti yllättämään. Turhauttavan usein joudun palaamaan takaisin lähtöruutuun.

Varsinkin arvo- ja asennekasvatus on vaikeaa. Lapset imevät vaikutteita ympäristöstä jatkuvasti. Ostin ekaluokkalaiselle jouluna kirjan nimeltä Iltasatuja kapinallisille tytöille. Tarinoita sukupuolinormeja rikkovista tytöistä, jes! Nyt feministiäiti kasvattaa lapsiaan kohti tasa-arvoajattelua, myhäilin. 

Niinpä luin iltaisin lapsille tarinoita mahtavista tytöistä. Kertomuksia eri aikakausien naisista, jotka ovat kulkeneet ylpeästi omaa tietään. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla ja kävimme monta hyvää pohdintaa satujen lomassa. Hetken jo luulin onnistuneeni.

Eräänä iltana neljävee alkoi kuitenkin sinnikkäästi inttää tarinan päähenkilön olevan oikeasti poika. Seurasi kiivas väittely faktoista tarkan isosiskon kanssa ja lopulta vahvistin kertomuksen henkilön olevan nainen. Sama väittely toistui ilta toisensa perään. Ihmettelin hieman pojan käytöstä, mutta jatkoin tarinoiden lukemista. Lopulta neljävee karjui jo iltapalapöydässä, että "Sen kiljan nimi voi olla kapinalliset tytöt, MUTTA SEN ON KILJOITTANUT KAPINALLISET POJAT!"

Sillä sekunnilla ymmärsin, kuinka ääliömäisesti olinkaan toiminut. Poikariepu oli kuunnellut kiinnostuneena lukemattomia tarinoita rohkeista tytöistä, samaan aikaan odottaen juttua kapinallisesta pojasta, johon hänkin voisi samaistua. Lopulta ymmärtäen, että sellaista kertomusta ei olisi tulossa. Sydäntä raastaa vieläkin, kun ajattelen tuota hetkeä ja lannistunutta pientä poikaa.


Episodin jälkeen aloin miettiä miehistä kerrottavia tarinoita ylipäätään. Pojan syntymän jälkeen minulle on hiljalleen valjennut, kuinka kapea miehen rooli vielä tänäkin päivänä on, mutta vasta nyt havahduin esikuvien yksipuolisuuteen.

Siinä missä Disney-prinsessat ovat Frozenin, Meridan ja Waianan myötä päivitetty nykyaikaan, ovat fiktiiviset mieshahmot edelleen supersankareita, pelastajia tai naistarinan sivuhahmoja. Tästä runsauden sarvesta voi sitten valita samaistuuko väkivaltaisiin taistelijoihin, urotöitä suorittaviin sankareihin vai vähän hupsuihin taustahenkilöihin. Aika karua. Sillä yhtälailla kun tytöt ansaitsevat esikuvia pystyvistä naisista, on myös pojilla oikeus sukupuoliroolien raja-aitoja kaataviin idoleihin. Siihen, että voisi fanittaa satuhahmoa, joka vaikka kerran tarinan aikana itkisi. Ettei aina tarvitsisi olla vahva ja voimakas.

Haluan kovasti uskoa, että maailmamme jatkaa kulkuaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Siihen, että tulevaisuudessa yhä useammalla on tilaa ja mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen ja siihen, että jonain päivänä normatiiviset odotukset ovat huomattavasti hälvenneet.

Elättelen myös toivoa, että kasvatustehtäväni helpottuisi ja tarinoiden hahmot monipuolistuisivat. Miten mahtavaa olisikaan lukea lapsille iltasatuja rohkeista ihmisistä, jotka ovat omalta osaltaan muuttaneet maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Katsoa elokuvissa sankaritarinoita, joiden päähenkilöt kulkevat omaa polkuaan, olivat he sitten identiteetiltään tyttöjä, poikia tai jotain muuta.

Sitä odotellessa joudun kuitenkin palaamaan takaisin lähtöruutuun ja muuttamaan iltasatukäytäntöä. Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava kaksi kapinallistarinaa, yksi tytöstä ja toinen pojasta. Jälkimmäiseen otetaan kiitollisena ideoita vastaan.


sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Pelko ajaa suorittamaan



Aloitin helmikuun alussa Luovan laboratorion verkkokurssin, jonka myötä olen tyhjentänyt säännöllisesti ajatusten virtaa paperille, aiheella tai ilman. Tuotosten taso ei päätä huimaa, mutta vapauttavia harjoitukset ovat olleet. Harvoin sitä tulee lukeneeksi omia ajatuksiaan lyhentämättöminä.

Luovuusharjoitusten myötä päässäni on alkanut risteilemään aivan uusia ajatuspolkuja. Monet kelat, joita olen kelannut  jo vuosia, ovat nytkähtäneet eteenpäin.  On tullut ahaa-elämyksiä, jotka toivottavasti kantavat myös pidemmälle.

Ehkä hienoin oivalluksen hetki oli muutama viikko sitten, kun ymmärsin suorittamiseni ytimen. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka pohdinta on ollut käynnissä pitkään, loksahtivat palaset paikoilleen nopeasti.

Tulin eräänä iltapäivänä töistä kotiin, mukanani epämääräinen levottomuus. Mies valmisti ruokaa ja kyseli päivän kuulumisia. Lysähdin huokaillen keittiönpöydän ääreen, tuijotin hellalla sihiseviä pakastevihanneksia ja yritin pitää itseni kasassa.

Koska ahdistusmöykky rinnassa kasvoi, nousin pöydästä, suljin makuuhuoneen oven perässäni ja kirjoitin hieman. Aluksi vain muutamia hajanaisia ajatuksia. Sitten riittämättömyys ja epävarmuus nostivat päätään ja aloin vimmaisesti muistella tilanteita, joissa olin onnistunut.  Hei, silloinkin meni tosi hyvin se palaveri! Ja vasta sekin ihminen kiitteli kovasti ja siellä toisaallakin kehuttiin. 

Keräsin siis todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vakuuttelusta huolimatta, takavasemmalta hiipinyt pelko ei väistynyt.  Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä, osaava ja mukava? Mitä jos olenkin juuri sellainen, kun en halua olla? Kysymykset pitivät sinnikkäästi pintansa.

Viimein luovutin. Lopetin vakuuttelun ja kuuntelin, mitä pelolla on sanottavaa. Kirjoitin paskalistan*.

Käänsin tyhjän sivun ja latelin allekkain kaikki ne adjektiivit, joita pelkäsin itseeni liitettävän. Listasin luonnehdinnat, joita en ikipäivänä tahtoisi itsestäni löytää, mutta jotka kuitenkin kummittelivat jossain mielen perukoilla. Ilman sensuuria A4-ruutupaperi täyttyi vauhdilla.

"Aika paska muija." ajattelin, kun tuijotin valmista listaa. Puristava tunne rinnassa hellitti.

Tilaa valtasi hersyvä ilo. Olin juuri sisäistänyt sen, mitä olin vuosia opiskellut. Lukenut kirjoista ja kuunnellut opetuksissa, harjoitellut joogatunneilla ja meditoidessa, opettanut myös muille - pelkoa ei voi voittaa, se pitää hyväksyä.

Jatkuva tarve todistaa itselleni ja maailmalle, että olen listaani parempi, on saanut minut suorittamaan. Toisinaan ihan uupumuksen partaalle. Sen sijaan voisin hyväksyä, että pelkään olevani listani kaltainen. Tätä taakkaa kannan repussani, halusin tai en.

Palasin keittiöön ja luin listan juhlallisesti ääneen miehelle, joka tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä, tajuamatta lainkaan millaisen ajatusmyrskyn olin äskeittäin käynyt läpi.

Melkoista hommaa tämä luova kirjoittaminen.



*Paskalista on nimetty kirjoittajan (epä)kypsyysasteen mukaisesti. Samaa ideaa voi toteuttaa otsikoimalla listansa esimerkiksi "ikävät ominaisuudet" tai "tällainen en haluaisi olla".

Lue myös:

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa mättää?

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla



Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 


Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.


Retkikahvit parvekkeella

maanantai 5. helmikuuta 2018

Writer's block - kun kirjoittaminen takkuaa

Aaaaargh! Nyt se osui myös omalle kohdalle, nimittäin writer's block. Istun junassa ja olen suunnitellut kirjoittavani koko matkan. Edeltävinä päivinä olen pyöritellyt mielessä aiheita, joista yksikään ei jalostu  sanoiksi paperille. Ei sitten millään.

Seinä vastassa.
Nopea googlaus vei minut vinkkilistojen ääreen. Tyhjän paperin kammosta näyttäisi kärsivän yksi jos toinenkin. Listoissa keskityttiin kirjoitusprosessin etenemiseen. Varsinaisen aiheen keksimiseen neuvoja oli saatavilla huomattavasti vähemmän tai ne tuntuivat päälleliimatuilta. Yksi aiemmin kuultu ohjenuora pulpahti kuitenkin mieleen.

Kirjoita siitä, mikä on käsillä. 

Juuri nyt käsillä on kirjoittamisen työläys. Kädet syyhyävät, mutta pää ei tuota tekstiä. Turhauttavaa.

Ongelmani ei edes ole ideoiden puute. Blogin luonnoksissa on tälläkin hetkellä 11 aihiota, joista  voisin aloittaa uuden tekstin työstämisen. Hankaluus on siinä, että ideat eivät lähde lentoon.

Normaalisti mielessäni poukkoilee enemmän ajatuksia kuin ajoneuvoja Delhin kaduilla. Kirjoittaessa  valitsen ajatuspolun, jota lähden seuraamaan ja tekstiä tuottamalla nuo irralliset ajatukset jäsentyvät kokonaisuudeksi. Jostain syystä prosessi ei ota käynnistyäkseen.

Voisin toki odotella inspiraatiota ja kokeilla ensi viikolla uudestaan. Eihän minun ole pakko kirjoittaa. Kuitenkin haluan.

Blogin myötä kirjoittamisesta on tullut minulle rakas harrastus ja säännöllinen näppäimistön näpyttely on toimiva keino tuulettaa aivoja.  Ajatusten virtaa ei tarvitse enää puhua ääneen, kun osan pohdinnasta voi käydä kirjallisena. Näin saan kiinni kokemuksesta ajatusten taustalla.

Ilokseni olen myös huomannut, että blogin lukijamäärät ovat kasvaneet. Tästä olen vetänyt sen päätelmän, että tekstit kiinnostavat muitakin kuin (velvollisuudentuntoista) lähipiiriäni. Jes, jes ja jes!

Lukijoiden ja palautteen määrän kasvaessa, myös halu kirjoittaa on voimistunut. On tullut tarve kehittyä ja tarjota teille lukijoille entistä parempia juttuja luettavaksi. Samalla on syntynyt toive siitä, että voisi jonain päivänä tienata osan elannostaan kirjoittamalla.


Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. 

Toinen kelpo ohjenuora. Siksi en jäänyt odottelemaan seuraavaa flow-tilaa, jolloin kirjoittaminen rullaisi kuin itsestään. Haluan kirjoittaa säännöllisesti, vaikka ei olisi pakko ja vaikka tekstin tuottaminen olisi välillä työlästä.

Seuraavaa tahmeaa kirjoitushetkeä silmällä pitäen päätin kuitenkin tehdä kaksi asiaa.

1. Aloitin 30 päivän kirjoittamisen verkkokurssin.

2. Kysyn teiltä lukijoilta.
Kerro siis kommenttikentässä, mistä aiheista sinä haluaisit lukea lisää? Arvostan mielipiteitänne todella.

Kiitos kun luette!

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa oikein mättää?


Savusuolaa-blogin Janica Brander kirjoitti mainion jutun jatkuvasta balanssiin pyrkimisestä, johon samaistuin täysin. Tasapainoinen elämä on ihanne, jota minäkin olen pitkään tavoitellut. Ajatelkaa kuinka ihanaa olisi saavuttaa piste, missä kaikki elämänalueet tulisivat huomioiduiksi sopivassa suhteessa! Jatkuva tasapainoon pyrkiminen on kuitenkin paradoksi siinä missä täydellinen onnikin. Kyseessä on perhonen, joka liihottaa karkuun.

Tällaista lempeää lähestymistapaa edustavassa blogissa on vaarana, että tulee ylläpitäneeksi illuusiota balanssista. Harmoniasta, joka saavutetaan selkeiden prioriteettien ja kalenteroinnin avulla.

On mahtavaa huomata, että jatkuvan suorittamisen ja tehtävälistojen rinnalle on tullut puhe lempeämmästä olemisen tavasta. Sen puolesta minäkin liputan. Hidastaminen on kuitenkin miina, jonka kanssa saan olla tarkkana. Aloitan toistuvasti blogitekstin, jossa kerrotaan vinkkejä esim. palautumiseen ja sitten pyyhinkin kirjoituksen pois. Nimittäin silloin suorittaja minussa alkaa puhua.

Tämä on juuri se asia, mikä hyvinvointipuheessa ja loputtomassa balanssin hakemisessa kivestää. Tasapainon tavoittelusta tulee helposti vain yksi suorittamisen tapa lisää. On töitä, perheaikaa, joogaa, liikuntaa, ystäviä, riittävästi unta, harrastuksia yhdessä ja erikseen, lomaa, arkea, siivouspäiviä ja ravintolaruokaa. Kaiken aikaa päässä jyskyttää ajatus aikaansaamisesta ja hölläämisestä, jotta voisi taas olla aikaansaava.


Hyvin äkkiä tasapainoisen elämän tavoittelu muuttuu näennäiseksi rentoudeksi ja erilaisia asioita tehdään, jotta vaikutettaisiin tasapainoisilta. Mindfulness, jooga ja meditaatio voivat olla suoritteita siinä missä juoksulenkkikin (been there, done that). Väkinäinen hidastaminen on lopulta vain itsensä huijaamista ja keisari jää taas ilman vaatteita.

Balanssin hakemisessa tympäisee  myös se, että ideaali alkaa määrittää kaikkea tekemistä. Siis ihan kaikkea. Sohvalla makaaminen ei ole enää joutenoloa vaan tehokas keino palautua. Itse tehty remontti on paitsi rahan säästöä sisustuksessa, niin ennen kaikkea hyvää vastapainoa aivotyölle. Jokainen hengenveto tulisi valjastaa pyhän balanssin saavuttamiseen, jotta hyvinvointi olisi optimaalista ja elämä yhtä zeniä.

Vaan kun ei ole.



Tasapaino ei ole pysyvä tila. Lause, jonka haluaisin tatuoida otsaani.  Ilot, surut, uusi ihmissuhde tai työpaikka voivat saada meidät käpertymään yhden asian ääreen pitkäksikin aikaa ja useimmiten se on tarpeen.

Muistan, kun äitiyslomalla vietin useita päiviä kotona yöpaidassa vauvaa imettäen.Vuorokaudenaika, syöminen tai peseytyminen olivat hyvin mitättömiä pikkuseikkoja. Muistutin zombia ja keskityin sataprosenttisesti lapsen hengissä pitämiseen. Silloin se oli kamalaa, koska pelkäsin jääväni iäisyyksiksi vauvalimboon, mutta nyt muistelen noita hetkiä hieman kaivaten. En todellakaan kaipaa sitä jyrän alle jäänyttä olotilaa enkä edes pientä vauvaa kainaloon vaan kaipaan sellaista kokonaisvaltaista hurahtamista. Sitä, kun kiikkulauta kellahtaa vinoon ja toinen puoli iskeytyy voimalla maahan. 

Ja nyt en tarkoita sitä, etteikö henkinen hyvinvointi olisi tärkeä asia, tottakai on. Omaa kuormitusta kannattaa tarkkailla, koska satalasissa ei jaksa painaa loputtomiin. Kuitenkin myös "tasapainoista" elämää voi tulla suorittaneeksi niin täysillä, että alkaa uuvuttaa. Sillä niin kauan, kun takaraivossa jyllää ajatus täydellisestä elämästä jonka saavuttaa, kunhan vain tekee oikeat siirrot, on tasapainon hakeminen vain uusi tapa ajaa päin seinää.

Niinpä toivoisin itselleni ja kanssaihmisille enemmän taitoa oman minän kuuntelemiseen. Vähemmän pyrkimistä jonnekkin ja enemmän hetkiä, joihin sukeltaa. Päämäärätöntä luuhailua ilman tavoitetta paremmasta olosta. Pysähdyksiä, jolloin omia motiivejaan voisi tarkastella rehellisesti. Välillä sitten paahtaisi ohituskaistalla tai jumittaisi parkkipaikalla. Ei välittäisi niinkään tasapainosta vaan enemmän omasta itsestään.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vitutus on avain muutokseen

Vitutus on vältelty olotila. Hampaiden kiristely ja vähintään mielessä ryöppyävä kirosanojen tulva on tuskin kenellekään miellyttävä kokemus. Toisinaan kettuuntuminen on kuitenkin enemmän kuin tarpeen. Ainakin omalla kohdallani vitutus on liikkeelle paneva voima, jota ilman jäisin tulen makaamaan.


Ihminen on perusolemukseltaan mukavuudenhaluinen. Unelmoimme paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa teemme harvoin suuria muutoksia elämän sujuessa kohtuullisesti. Saatamme sietää paljonkin epäkohtia ja tyytymättömyyttä, sillä muutosten aikaansaaminen on työlästä. Vasta mittarin heilahtaessa pitkästi punaiselle, alamme aidosti punnita uusia vaihtoehtoja. 

Kun muistelen elämääni taaksepäin, huomaan, että lähes jokainen isompi valinta on syntynyt massiivisen tympääntymisen seurauksena. Olen liihotellut pää pilvissä, mutta unelmien toteutus on välillä ontunut. En tiedä olisinko koskaan jaksanut päntätä riittävästi psykologian pääsykokeisiin, jos en olisi ensin ääriäni myöten kypsynyt työhön puhelinmyyjänä. Niihin luuria korvaan lyöviin vihaisiin ihmisiin ja siihen tietokoneen näytöllä raksuttavaan kelloon, joka raportoi ajankäyttöni sekunnilleen. Haaveilin kyllä kovasti psykologian opinnoista jo lukiossa, mutta tuon unelman eteen olin valmis ponnistelemaan vasta v-käyrän noustessa riittävän korkealle.


Muutosten lisäksi vitutus auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme. Tympääntyminen tekee näkyväksi ne asiat, joista ei ole valmis tinkimään. Ihmissuhteissa huomaa, millaista käytöstä sietää ja mikä keljuttaa liikaa. Ajankäyttöä suunnitellessa oppii tuntemaan, mistä asioista voi joustaa ja mille taas on löydyttävä aikaa.

Vaikka pääsääntöisesti myönteinen ajattelu on hyvä juttu, omien rajojen näkökulmasta katsottuna liika positiivisuus voi olla myös haitallista. Puhun nyt sellaisesta yltiöpositiivisuudesta, jossa myönteisen ajattelun nimissä silmät suljetaan kaikelta ikävältä. Sillä voimakkaat tunteet tuovat mukanaan tärkeän viestin. Kertovat, että nyt riittää. Jos positiivisuudella kieltää itseltään aidon tympääntymisen kerta toisensa jälkeen, saattaa ylläpitää raskasta tilannetta, joka oikeasti kaipaisi pikaista muutosta. 

Vitutus voi siis olla voimavara, joka sopivina annoksina tukee hyvinvointiamme ja potkii eteenpäin. Hetket, jolloin sylettää toden teolla, ovat oman kasvun kannalta arvokkaita. Ne saavat meidät tarttumaan härkää sarvista, tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja kohtaamaan vaikeitakin asioita. Siis antaa vituttaa vaan.