Muistan, kuinka kevään tullen askartelin jääkaapin oveen motivaatiojulisteen. Liimasin paperille kuvan täydellisestä vatsasta ja kirjoitin viereen ranskalaisin viivoin ohjeita, joita tulisi noudattaa. Ei herkkuja, syö terveellisesti... Julisteen ylälaidassa komeili otsikko "Kesäksi bikinikuntoon!". Elettiin vuotta 2005, opiskelin lukiossa ensimmäistä vuotta ja laihdutin taas.
Aamut aloitin kolmen vartin meikkausrituaalilla ja tuijottelin peilikuvaani arvioiden, mikä kaikki kropassani oli vialla. Tunsin morkkista jokaisesta herkusta, jonka erehdyin suuhuni laittamaan ja puristelin inhoten vähäisiä vatsamakkaroitani.
Vaatekokoni oli tuolloin 36-38 ja painoindeksini normaali eli mitään todellista tarvetta painon pudotukselle ei siis ollut. Olin kuitenkin vakuuttunut, että laihduttamalla elämästäni tulisi parempaa. Varma siitä, että muutaman kilon kevyempänä onnellisuus ja hyväksyntä olisivat helpommin saavutettavissa. Lisäksi kevään näännytysdieetti vaikutti kuuluvan naisena olemiseen mitä keskeisimmin.
Enää en muista putosiko kiloja dieetin myötä vai ei, mutta rannalla en loikoillut sinä kesänä ollenkaan. Enkä monena kesänä sen jälkeenkään, sillä "rantakunto" jäi aina muutaman kilon päähän.
Surullista on, että tarinani on aika tavallinen. Moni kamppailee alati ulkonäön ja kehonkuvansa kanssa. Erään tutkimuksen mukaan suomalaisista naisista puolet ja miehistä kolmasosa kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa ja noin puolet aikuisista laihduttaa jatkuvasti. Kyse ei siis ole vain teinityttöjen ongelmasta.
Sen vuoksi tervehdinkin viime vuonna Suomeen rantautunutta kehopositiivisuusilmiötä ilolla. Kehopositiivisuus on hieno ja kaivattu näkökulma, joka ravistelee ja laajentaa kauneusihanteita, tehden erimuotoiset ja -kokoiset ihmiset näkyviksi. Tämä on mahtavaa ja vaikutukset muotimaailmassa ovat jo nähtävissä. Äskettäin puhelimen näytölle pompahti uikkarimainos, jossa bikineitä esittelevän mallin vatsan seutu oli jopa vähän pehmeä. Jes!
Näiden kuvien näkeminen on monessa suhteessa hyvin vapauttavaa. Vaikka olen jo pitkään suhtautunut omaan kroppaani huomattavasti lukioaikoja armollisemmin, on silti helpottavaa nähdä mainoskuvassa vartalo, joka muistuttaa edes jollain lailla omaani. Se antaa viestin, että erilaiset kropat todella ovat ok.
Samaan aikaan minua hieman häiritsee se, kuinka paljon kehopositiivisuuskin keskittyy ulkonäköön. Tietyllä tapaa kauneuskriteereiden laajentaminen tulee alleviivanneeksi kehon ulkoisen muodon merkitystä. Ajatusta, että vain kaunis keho kelpaa ja näitä kauneuden normeja muuttamalla useampi keho voi olla hyväksytty ja arvokas. Niin kuin kehon tärkein ominaisuus olisi näyttää hyvältä.
Kuitenkin jokaisen ihmisen keho on upea, monimutkainen systeemi, joka antaa lukuisia aiheita iloon. Voimme liikkua, tuntea ja aistia. Voimme opetella uusia taitoja, kuten juoksutekniikan ja muistamme vanhat taidot, kuten pyörällä ajon, vuosienkin jälkeen.
Taitojen lisäksi kehomme huolehtii hetki toisensa perään siitä, että pysymme elossa. Se säätelee vireystilaamme, ohjaa ruuansulatusta ja muistaa hengittää. Reagoi nopeasti vaaran uhatessa ja palautuu ennalleen turvallisessa ympäristössä. Nämä prosessit tapahtuvat kropassamme automaattisesti, riippumatta siitä pidämmekö kehoa kauniina vai emme.
Silloinkin, kun keho sairastuu tai vammautuu, se pyrkii parantamaan itseään tai mukautumaan rajoitteisiin. Ihmiskehon ihmellisyyttä on tutkittu Antiikin ajoista asti, emmekä vieläkään täysin ymmärrä sen toimintaa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna se miltä keho näyttää, ei tunnu kovin tähdelliseltä seikalta.
Siksi toivoisin kehopositiivisuuskeskusteluun enemmän puhetta siitä, mihin keho pystyy. Sitä, että lapsen saamisen jälkeen voisi iloita kehosta, joka on uuden elämän mahdollistanut eikä huomio menisi siihen, että voinko hyväksyä muuttuneen kroppani vai en. Sillä ainakin omalla kohdallani vahva ulkonäköön keskittyminen vie huomion siltä tärkeämmältä eli miten keho jaksaa.
Painotan vielä sitä, että tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä nykyistä kehopositiivisuusliikettä ja sen merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Mitä useampi ihminen pystyy ystävystymään oman kroppansa kanssa ja vapautumaan kehohäpeästä, sen parempi. Välillä kuitenkin kaipaisin muistutusta siitä, että oma keho on kullanarvoinen, vaikkei jokaista selluliittimuhkuraansa osaisikaan rakastaa.
Lisää aiheesta:
Keskinkertaisuuden ylistys
Ihana minä, ihana sinä
Vaakakapina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäpä tuumaat?