Kiitos elämä.

Kiitos elämä kuluneesta vuodesta!

Se on ollut kutkuttava ja jännittävä, tuonut mukanaan paljon uutta. Siihen kuulunut naurua, josta ei tahdo tulla loppua ja rakkautta, jonka ääressä sydän meinaa haljeta. Niitä hyviä hetkiä.

Se on ollut välillä myös tukahduttavan tylsää ja yksitoikkoista. Sellaista harmaata arkea, joka on juuri niin ankeaa miltä kuulostaa. Tasaista, mutta turruttavaa.

Monilta osin kulunut vuosi on ollut hyvin raskas. Olen luopunut, surrut ja hakannut päätä seinään. Itkenyt vuolaasti myöhään yöhön vain aloittaakseni heti aamulla uudestaan. Olen tuntenut epäonnistuneeni perusteellisesti ja odottanut kipeästi parempia päiviä.

Kuluneen vuoden aikana olen tuntenut sellaista vihaa ja raivoa, mitä en tiennyt itsessäni olevan ja saanut myös tähänastisen elämän suurimman raivarin. Ei hyviä hetkiä, ei ollenkaan.

On vaikea arvioida kumpia hetkiä on ollut määrällisesti enemmän, myönteisiä vai kielteisiä. Jälkimmäiset ovat kuitenkin painaneet paljon. Vuoden aikana kohdatut vaikeudet ovat pysäyttäneet ja lastanneet selkään sellaisen taakan, että olen pelännyt musertuvani sen alle. Välillä pelkään vieläkin.

Kiitos silti.

En voi sanoa vaikeuksien tehneen minusta vahvempaa ihmistä, mutta jotain olen oppinut. Ainakin sen, että vaikeina aikoina voi kyllä kasvaa ihmisenä, mutta tuo kasvu ei ole kaunista tai helppoa. Usein se on huutoitkua räkä poskella ja unettomia öitä, tuskaisen hidasta ja vain harvoin suoraviivaista. Kasvulla ei myöskään ole päätepysäkkiä, jonka jälkeen kaikki tulevat vastoinkäymiset olisivat helpompia.

Vuoden aikana olen ollut heikko ja haavoittuvainen. Samalla olen todennut kuinka kullanarvoisia ovatkaan ne ihmiset, jotka kysyvät kuulumisia ja ovat valmiita kuulemaan rehellisen vastauksen. Läsnäolevat ystävät, jotka palauttavat maan pinnalle ja muistuttavat, ettei tarvitse pärjätä yksin. Kaatavat lasiin lisää viiniä ja kertovat sen jälkeen myös omasta kivustaan.

Ne, jotka ymmärtävät, että vaikeudet eivät vie voittoon, sillä mitään maaliviivaa ei ole olemassa. On vain elämää, joka on toisinaan raskasta ja toisinaan kevyttä.

Tärkeintä on pysyä kyydissä.

Uusi vuosi, sama suunta

Wuhuu! Tästä se lähtee. Vuosi 2017 ja tämä blogi.

En liiemmin harrasta uuden vuoden lupauksia, enkä ole aiempina vuosina tehnyt kovin syväluotaavaa yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Jotenkin miellän vuoden kuluvan edelleen lukukausittain ja näin ollen uusi vuosi alkaa joka syksy, vaikka ylemmälle luokalle en ole kivunnut enää hetkeen. Syksy on siis perinteisesti ollut minulle tilinpäätöksen hetki ja uusien tavoitteiden asettamisen aikaa.

Eilen kuitenkin osui Facebookissa silmääni kollegan suosittelema yearcompass ja päätin kokeilla.
Yearcompassin ideana on käydä läpi kulunut vuosi, fiilistellä hyviä hetkiä ja viipyillä hetki myös niissä ikävissä. Miettiä, mikä ja ketkä ovat auttaneet, antaa anteeksi kaikki vuoden aikana kohdattu paska (mahdollisuuksien mukaan, toki)  ja siirtyä eteenpäin.

Oma vuosikompassini. Kaksipuoleinen tulostus ei vaan mennyt ihan putkeen ja suosittelenkin tarkistamaan asetukset jos päätät tehdä samoin. Tai tulostaa ihan vain niinkuin ehdotettiin, eli paperia tuhlaten yksipuoleisena.

Vuoden summaaminen oli mukavaa, mutta vei yllättävän paljon aikaa. Kuluneen vuoden muistelu vei reilut kaksi tuntia ja sen jälkeen olin niin sipissä, että tulevan vuoden suunnittelua jatkoin vasta seuraavana aamuna. Unelmointiin ja tulevan vuoden "suunnitteluun" käytin vielä tunnin. Aikaa vievää puhaa siis, joskin omasta mielestäni se aika kannatti pohdintaan käyttää.

Mitään hohdokkaita lupauksia tai tiukkoja tavoitteita uudelle vuodelle en tehnyt yearcompassinkaan myötä, sillä realistina tiedän, että tuleva vuosi koostunee pitkälti ei-niin-hohdokkaasta lapsiperhearjesta. En siis ajatellut laihduttaa, treenata tai voida paremmin. Mutta, koska elämä lapsiperheessäkin on joskus satunnaisina hetkinä muutakin kuin erotuomarointia ja pyllyn pyyhkimistä, päätin vuonna 2017 ottaa sitä kuuluisaa omaa aikaa ja kirjoittaa enemmän. Stay tuned.