8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla

Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 

Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.

Retkikahvit parvekkeella

Juttusarjan aiemmat tekstit:

Joulukaamos Riisitunturilla

Ensilumen Koivusaari

Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Keskiyön aurinko ja retki Näränkään

Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Hankikantokevät

Joululahjaostoksilla - vastuuttoman kuluttajan vastuulliset vinkit

Elämässäni on kaksi asiaa, joiden kanssa käyn sisäistä kamppailua jatkuvasti - ruoka ja tavaroiden ostaminen. Haluan ostaa eettisesti tuotettuja ja ympäristöystävällisiä tuotteita, mutta käytännössä ajaudun usein umpikujaan.


Vastuullinen kuluttaminen on vaikeaa ja työlästä. On niin monta asianhaaraa, jotka tulisi huomioida. Kotimaisuus vs. ulkomaisuus, työntekijöiden olosuhteet ja heidän saamansa korvaus, ympäristöystävällisyys, valmistuksessa käytetyt myrkyt, kuljetus, verot, tulojen jakautuminen kaupan ja tuottajien kesken, noin muutamia mainitakseni.

Näkökulmien puntarointia vaikeuttaa paitsi niiden paljous, myös vaikeus löytää asianmukaista tietoa.  Made in - merkintä pesulapussa ei kerro mitään siitä, missä olosuhteissa tuote on valmistettu. Läpinäkyvä prosessi, joka avaisi koko ketjun aina tuotannon alkulähteiltä kaupan hyllyyn, on  edelleen harvinaisuus. Monet suuretkin valmistajat tekevät kyllä erilaisia vastuullisuustekoja, mutta usein näkyvän hyvän taakse piiloutuu paljon epäkohtia.  Esimerkiksi luomupuuvillaiset vaatteet voidaan valmistaa kohtuuttomissa työoloissa ja rahdata Suomeen huonokuntoisilla laivoilla. Eli suo siellä, vetelä täällä.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että en tavallisessa arjessa jaksa puntaroida jokaisen ostoskärryyn päätyvän tavaran hiilijalanjälkeä tai eettisyyttä. Pyrin tekemään parempia valintoja, mutta kultaista kruunua pääni päälle on turha sovittaa. Ei nimittäin sovi. Syön välillä lihaa, shoppailen henkkamaukalla ja ostan sohvani Ikeasta.

Joulun alla kulutusvalinnat kuitenkin mietityttävät tavallista enemmän ja maailman epäreiluus ahdistaa. Vastuullisinta olisi olla ostamatta mitään, mutta ihan siihen en vielä taivu. Haluan kääriä yllätyksiä lahjapaperiin ja muistaa minulle tärkeitä ihmisiä. Siksi olen tehnyt muutaman linjauksen, joiden avulla tasapainoilen vastuullisten valintojen ja kulutushysterian välimaastossa.

1. Ostan lahjat suoraan tekijöiltä tai paikallisista liikkeistä.

Lähellä tuotettujen tavaroiden ekologinen jalanjälki on yleensä pienempi ja ostoksilla tukee paikallisten ihmisten työtä. Samalla on mahdollisuus kysyä, mitä tuote sisältää ja missä se on valmistettu.

Tämän vuoden ykköstuttavuus on pohjoinen lastenvaatemerkki Paapero.

Paaperon vaatteiden kotimaisuusaste on hyvin korkea. Vaatteet suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa, tarkalleen ottaen Kemijärvellä. Useimpien vaatteiden materiaalina käytetään eurooppalaista luomupuuvillaa. Lisäksi langat kudotaan kankaiksi ja painetaan kotimaassa. Arvostan.

Toinen miellyttävä asia on Paaperon kuosit. Pidän siitä, että lasten vaatteet näyttävät, no, lasten vaatteilta. Ainakaan meillä yksiväriset vaatteet eivät miellytä käyttäjiään (äitiä ehkä niinkin), mutta kuvalliset paidat ovat kovassa käytössä. Nämä kuosit ovat tervetullutta vaihtelua Spidermanin ja My little ponyn rinnalle.

Paaperon Tokka ja Siimes- kuoseja lahjapaketteihin

Ilokseni olen löytänyt pukinkonttiin tavaraa myös muilta paikallisilta toimijoilta. Lahjapapereihin kääritään ainakin villapohjalliset Vanhalan lammastilalta, Arctic Warriorsin villiyrttiseoksia sekä luonnonmukaista huulirasvaa ja saippuaa.

2. Annan aineettomia lahjoja.

Monilla aikuisilla ihmisillä on tavaraa enemmän kuin tarpeeksi. Palveluksia, kuten lastenhoitoapua tai hartiahierontaa, saa kuitenkaan harvemmin liikaa. Tavaralahjasta säästyneet rahat lahjoitan hyväntekeväisyyteen.

Tiedostan hyväntekeväisyyteen liittyvät haasteet ja ymmärrän, että pahimmillaan se voi jopa ylläpitää ongelmia. En voi kuitenkaan sivuuttaa ajatusta, että minunkin elintasoni on syntynyt köyhien maiden kustannuksella, halusin sitä tai en.

Siksi hankin tänäkin vuonna toisenlaiset lahjat, tällä kertaa Kirkon ulkomaanavun kautta. Jos kirkolle lahjoittaminen tökkii niin uskonnollisesti sitoutumattomia, luotettavia järjestöjä löytyy kyllä. Esimerkkeinä Plan, SPR tai pieni, mutta äärettömän tärkeää työtä tekevä Psykologien sosiaalinen vastuu.

3. Yksi lelu per lapsi.

Eniten harmaita hiuksia aiheuttavat omien lasten lahjat. Kun joulupukille hartaudella mietitty toivelista koostuu muovilelusta toisensa perään, ei Ugandaan lahjoitettu vuohi mieltä paljon lämmitä. Ei, vaikka kertoisi epäreilusta kaupasta ja maailman lasten nälänhädästä. Niinpä olemme miehen kanssa sopineet, että kummaltakin lapselta toteutetaan yksi varsinainen lelutoive. Monsterhigh-barbi vuodessa on mielestäni ihan kohtuullinen kompromissi.

4. Hyvää luettavaa tavaran sijaan.

Koska lukeminen kehittää ajattelua ja on monella tapaa sijoitus tulevaisuuteen, suosin kirjalahjoja eritoten lapsille. Tarinoiden parissa ymmärrys elämän ilmiöistä kasvaa huomaamatta ja siinä sivussa kehittyy myös lukutaito. Kirjat avaavat ikkunoita uusiin maailmoihin ja oman perstuntuman mukaan kovakantiset lahjat myös ilahduttavat pehmeitä paketteja enemmän.


Näitä suuntaviivoja olen yrittänyt joululahjaostoksilla noudattaa. Hutejakin on tullut, mutta onneksi vain vähän. Nyt voin huokaista, sillä lahjat ovat yhtä lukuunottamatta hankittu.

Hyvää joulua!

8 vuodenaikaa: Ensilumen Koivusaari

Ensilumi. Synkät, harmaat päivät muuttuvat hetkessä häikäisevän kauniiksi. Valon määrä moninkertaistuu, vaikka taivas pysyykin paksun pilviverhon peitossa. Tunnelma on rauhallinen, jopa pysähtynyt.

Pohjoisessa on se hyvä puoli, että todellinen pimeä aika on usein varsin lyhyt. Lumi sataa maahan loka-marraskuussa ja vaikka ehtiikin sulaa pois ennen joulua muutaman kerran, on sysimustia päiviä melko vähän.  Pakkanen ja lumi tuovat mukanaan valon ja yhtäkkiä lehdettömät puut, kuihtuneet kukat ja heinät näyttävät taianomaisilta.

Ensilumi aiheuttaa retkeilylle omat haasteensa. Poluilla tarpominen on raskaampaa, kengät kastuvat ja vaatetus ei osu juuri koskaan kohdalleen. Lumentulon jälkeen myös monet retkipaikat ovat vaikeammin autolla saavutettavissa, mikä karsii lapsiystävällisten retkikohteiden määrää huomattavasti. Niinpä vakiokohteeksemme on tähän vuodenaikaan muodostunut Rovaniemen keskustan tuntumassa sijaitseva Koivusaari.  

Koivusaaren luontopolku on näppärä retkipaikka silloin, kun retkeä ei jaksa suunnitella tai paikan päälle on päästävä ilman autoa. Parin kilometrin mittainen luontopolku on katettu pitkospuilla ja kesällä saaressa laiduntaa lampaita eli kyseessä on erinomainen lapsiperheen retkikohde. Omaan makuuni Koivusaari on kuitenkin vähän liian meluisa. Helppo saavutettavuus tarkoittaa sijaintia vilkkaasti liikennöidyn nelostien vieressä ja liikenteen äänet kantautuvat myös luontopolulle.

Kuva: Petri Puuronen

Helppouden takia lähdimme kuitenkin ensilumen retkelle Koivusaareen ja ilokseni huomasin, että pitkospuita talsiessa saaren toiseen päähän, autojen äänet vaimenivat ja vaihtuivat aaltojen liplatukseen ja tuulen suhinaan. 

Katselin ympärillä aukeavaa harmaanvalkeaa jokimaisemaa ja tunsin viiman nipistelevän poskia.  Ihailin jään joen pintaan muodostamia kuvioita. Lähellä ruokaillut joutsenperhe lehahti ilmaan ja lensi äänettömästi ohitsemme. Kaksi valkoista ja kolme harmaata. Näytti kuin värit olisivat kadonneet maailmasta.

Tarkkaan katsomalla silmä alkoi kuitenkin havaita yksityiskohtia siellä täällä. Ruskeita kuivineita lehtiä ja lumen alta pilkottavia pihlajanmarjoja. Pieniä väriläiskiä siellä täällä, joista yhden huomattuaan oli helpompi huomata myös toinen. Hetken kuluttua mustavalkofilmi olikin värisävyjä täynnä.

Jäätyvä joki. Kuva: Petri Puuronen

Retken lopuksi suuntasimme vielä läheiselle Paviljongin laavulle syömään eväitä. Nuotion äärellä lämmintä kaakaota siemaillessani mietin, kuinka yksinkertaisista asioista sitä tuleekaan onnelliseksi. Liikenteen melusta huolimatta.

PS. Jos kaipaat psykologiaan liittyvää luettavaa, niin käy kurkkaamassa uusi Psykologiaa.com-sivusto! Sieltä löydät viikoittain uutta sisältöä, jota tuottavat lukuisat psykologit ja psykan opiskelijat, minä mukaan lukien.


Lue myös nämä:

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Korouoma, Posion helmi

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Minä sitten pidän syksystä. Siitä, kun ilmassa tuoksuu märkä maa ja aamuisin maisema on verhoutunut sankkaan sumuun. Siitä, kun luonto loistaa ruskan väreissä lyhyen ajan häikäsevän kauniina. Värien ilotulitus ennen pimeyttä.

Valon määrä vähenee päivä päivältä ja pitkä, pimeä talvi on vielä edessä. Iltaisin kotien terasseilla sytytetään lyhdyt ja ihmiset valmistautuvat talveen.

Tunnelma on odottava. 

Syksyllä minun on päästävä luontoon, sillä ruska tarjoaa täydelliset olosuhteet retkeilylle. Lämpötila ei ole liian kuuma, muttei vielä kylmäkään. Metsä on pullollaan sieniä ja marjoja. Nuotion voi sytyttää huolehtimatta metsäpalovaroituksista. Optimaalinen ulkoiluaika on vain harmittavan lyhyt. Talvi tekee tuloaan. Ensin öisin, mutta kohta pakkanen kylmentää myös päivät. 

Niinpä tankkaan nyt metsäkävelyitä ja retkiä talven pimeisiin hetkiin. Talletan mieleeni metsän tuoksut, lintujen laulun, kuohuvan kosken pauhun ja lämpimän tuulen tuiverruksen kasvoilla. Eilen tankkasimme näitä kokemuksia lasten kanssa Vaattunkikönkäällä, joka on osa Napapiirin retkeilyaluetta. 

Kuvat taitavat välittää syystunnelmat parhaiten.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa lauantaipäivänsä viettää!

Lue myös:

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

8 vuodenaikaa: Keskikesän aurinko ja retki Näränkään

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Tämän piti olla sellainen kevyt postaus, jossa kerrotaan, kuinka sadonkorjuu on mahtava vuodenaika kokea luontoelämyksiä pienten lasten kanssa. Olin ajatellut kirjoittaa, kuinka näin loppukesästä retkiä ei tarvitse sen kummemmin suunnitella. Riittää vain, kun lähtee johonkin metsään ja lapset viihtyvät nauttiessaan luonnon antimista.

Haha. Niinhän sitä luulisi.

Kaikki alkoi siitä, kun kuusvee esitti toiveen teltassa nukkumisesta. Lupauduin tietenkin, sillä samalla ajattelin pääseväni oman luontoinnostukseni kanssa seuraavalle tasolle, ulkona yöpymiseen. Vähänkö hienoa. 

Vaikka nautinkin suunnattomasti koko perheen yhteisistä retkistä, on ajatus telttailusta kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin tulitikun työntäminen varpaan kynnen alle. Huomioitavia asioita on niin paljon ja samalla myös yhtä monta kohtaa, joissa voi mennä pahasti pieleen; varusteet, sää, ruoka, motivointi jne. 

Niinpä päätin aloittaa pehmeästi. Nukkuisimme mökin pihalla.

Perjantai-iltana kaasutimme ääriään myöten täyteen pakatulla farmariautolla appeni mökille ja aloitimme retkielämästä nauttimisen. Paistoimme läheisellä laavulla makkarat, heittelimme kiviä veteen ja kuljimme korkeiden horsmien välissä pujottelevaa "viidakkopolkua". Kaikilla oli hauskaa.

Illan hämärtyessä lapset kömpivät haukotellen telttaan ja kääriytyivät makuupusseihinsa nukkumaan. Paitsi eiväthän ne tietenkään nukahtaneet, vaan kuoriutuivat pusseistaan saman tien. Milloin vessaan, milloin juomaan, milloin muuten vain kertomaan päivän tapahtumista. 

Hetken kuluttua tilanne vaikutti vakaalta ja lähdimme mieheni kanssa saunaan vain huomataksemme, että ei se nyt niin vakaa ollutkaan. Kun saunan ovella ramppaamisesta ei näyttänyt tulevan loppua, päädyimme viemään kolmeveen mökkiin nukkumaan. Lupasimme kantaa hänet telttaan, kun menisimme sinne itse. Se toimi.

Hengähdin hetken, kunnes klo 01.00 hampaita harjatessani havahduin kuusveen parkumiseen. Syöksyin telttaan, nappasin itkevän tytön kainaloon ja vastailin seikkaperäisiin kysymyksiin tuulen synnystä. Mistäpä muusta sitä keskellä yötä lapselleen juttelisi. Puoli kahdelta kaikki nukahtivat viimein. 

Vaikka telttailu ei mennyt kuin Strömsössä, emme antaneet sen lannistaa. Päätimme miehen kanssa jatkaa luontoelämysten tarjoamista lapsille, joten lähdimme hillaan. Olin kuullut, että nyt on hyvä hillavuosi ja marjoja löytyisi helpolla, joten mielessäni näin loistavan tilaisuuden totuttaa lapset hillastukseen hyvässä hengessä.

Eikun kumpparit jalkaan ja suolle! 

Kun puolen tunnin jälkeen olin käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni ja hyväntuulisuuteni kivan marjanpoimintareissun luomiseksi, annoin periksi. Totesin, että hillan poiminnasta ei saa mukavaa kokemusta pikkulapsille, ei sitten millään!

Pienten kumppareiden uppoaminen vetiseen sammalikkoon samalla, kun ympärillä pörrää kymmenkunta verenhimoista paarmaa, alkaa ihan ymmärrettävästi ärsyttää.  Kun siihen lisätään vielä lyhyet yöunet ja kärttyinen äiti, niin voilá, lapsuuden muistot karmeista hillareissuista ovat syntyneet.

Siispä luovutin, vein muksut autoon ja laitoin youtubesta lastenohjelmat pyörimään. Mies ohjeisti painamaan tööttiä, jos tulee hätä. Sitten me aikuiset painuimme takaisin suolle, Kaapon tunnarin soidessa autossa.

Että sellainen hassunhauska telttaretki, luontoäidin antimista nauttien. Ah!

Jotain hyvää tässä ei-niin-nautinnollisessa retkessä kuitenkin oli lastenkin näkökulmasta.

Illalla kotiin ajellessamme kuusvee kertoi, että hänellä on salainen aarre, jonka paljastaisi vähän myöhemmin. Kotiovella neiti hihkaisi "Tässä se aarre nyt on, oma koti!"

Lue myös:


8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Nyt se on täällä, kevättalvi. Aurinkoa, pikkupakkasta ja hankikanto eli aivan mielettömät ulkoilukelit.

Lapissa on perinteisesti jäsennetty vuoden kiertoa kahdenksan vuodenajan mukaan. Neljää päävuodenaikaa on täydennetty neljällä välivuodenajalla: talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä, syyskesä, syksy ja syystalvi. Meillä on siis täällä talvi, joka sisältää myös kesän, hehheh.

No oikeasti kahdeksan vuodenajan mukaan ovat eläneet alun perin saamelaiset, mutta nykyään termejä käytetään pohjoisessa asuvien ihmisten puheissa yleisesti. 

Koska rakastan ulkoilua ja pienten retkien tekemistä ympäri vuoden, niin päätin tehdä juttusarjan kahdeksasta vuodenajasta. Kirjoitan siis postauksen jostain tekemästämme retkestä jokaisena vuodenaikana. Ensimmäisenä vuorossa on siis kevättalvi, jota myös hankikantokevääksi kutsutaan.

Tyypillisesti hankikantokevät sijoittuu maalis-huhtikuulle ja tänä vuonna ensimmäisistä aurinkoisista kevättalvipäivistä on saatu nauttia jo nyt helmikuun loppupuolella. Kun ensimmäiset kevättalvipäivät saapuvat, kaivautuvat pohjoisen ihmiset esiin piiloistaan ja suunnistavat ulos. Niin teimme mekin. Iltapäivällä pakkasimme mieheni kanssa auton, toppasimme lapset ja suuntasimme Kuninkaanlaavulle. 

Laavu on yksi Rovaniemen parhaiten varustelluista, sieltä löytyvät polttopuut, vessa, kaksi tulistelupaikkaa ja huikeat maisemat. Lisäksi se on alle 10 kilometrin matkan päässä keskustasta. Talvella laavu on suosittu etenkin kelkkailijoiden keskuudessa, mutta me päätimme tällä kertaa mennä paikan päälle autolla ja kävellen.

Koska laavulle johtavaa tietä ei aurata, jätimme auton ison tien varteen, laittomasti lähimmälle bussipysäkille. Kävely alkoi hilpeästi, kun kuusvee sai kiukkukohtauksen joutuessaan kävelemään tien varressa 200 metriä pikkuveljen istuessa pulkan kyydissä. Epäreiluaaa! Maailman hirvein retki, en jaksa kävelläääää!

Kuusvee kuitenkin rauhoittui melko pian metsäautotielle päästyämme. Kun kehuin reippaasta kävelemisestä, niin hän kertoi haistaneensa makkaran ja päätti siksi kävellä nopeasti perille. Tietääpähän jatkossa, millä tuota lasta motivoi.

Nousu laavulle oli pidempi kuin kumpikaan meistä aikuisista muisti. Ehkä vähän liian pitkä, sillä välillä kuusvee kellahti uupuneena maahan ja ilmoitti, ettei jaksa kävellä enää metriäkään. Lisäksi muutama sata metriä ennen huippua sai kolmevee puolestaan itkukohtauksen, koska hänet olisi pitänyt pulkassa vetämisen sijasta kantaa. Tietenkin. 

Laavulle päästyämme vaiva kuitenkin palkittiin. Maisemat olivat huikeat ja makkara maistui.

Makkaroita paistaessamme alkoi pakkanen kiristyä, lapset kitistä ja jossain vaiheessa kuusvee tunnusti, ettei ollut laittanut välihousuja toppahousujen alle. Lähdimme paluumatkalle, onneksi alamäkeen. Tasaisesti voimistuvan kitinän saattelemana saavuimme kohmeisina takaisin autolle, tarkalleen kolme tuntia sen jälkeen kun olimme retkelle lähteneet.

Autossa miehen kanssa arvioimme, että kokonaisuudessaan reissu jäi plussan puolelle. Kitinän määrä pysyi siedettävällä tasolla ja hetkittäin oli jopa ihan hauskaakin. Kelkanjälkeä pystyi kävelemään helposti ja keli oli mitä mainioin.

Kuitenkaan ykköskohde Kunkkulaavu ei näin pienten lasten kanssa ainakaan kävellen ole. Nousu kysyy huumoria niin isoilta kuin pieniltä retkeilijöiltä, onneksi sitä tällä kertaa riitti.