Tämän piti olla sellainen kevyt postaus, jossa kerrotaan, kuinka sadonkorjuu on mahtava vuodenaika kokea luontoelämyksiä pienten lasten kanssa. Olin ajatellut kirjoittaa, kuinka näin loppukesästä retkiä ei tarvitse sen kummemmin suunnitella. Riittää vain, kun lähtee johonkin metsään ja lapset viihtyvät nauttiessaan luonnon antimista.
Haha. Niinhän sitä luulisi.
Kaikki alkoi siitä, kun kuusvee esitti toiveen teltassa nukkumisesta. Lupauduin tietenkin, sillä samalla ajattelin pääseväni oman luontoinnostukseni kanssa seuraavalle tasolle, ulkona yöpymiseen. Vähänkö hienoa.
Vaikka nautinkin suunnattomasti koko perheen yhteisistä retkistä, on ajatus telttailusta kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin tulitikun työntäminen varpaan kynnen alle. Huomioitavia asioita on niin paljon ja samalla myös yhtä monta kohtaa, joissa voi mennä pahasti pieleen; varusteet, sää, ruoka, motivointi jne.
Niinpä päätin aloittaa pehmeästi. Nukkuisimme mökin pihalla.
Perjantai-iltana kaasutimme ääriään myöten täyteen pakatulla farmariautolla appeni mökille ja aloitimme retkielämästä nauttimisen. Paistoimme läheisellä laavulla makkarat, heittelimme kiviä veteen ja kuljimme korkeiden horsmien välissä pujottelevaa "viidakkopolkua". Kaikilla oli hauskaa.
Illan hämärtyessä lapset kömpivät haukotellen telttaan ja kääriytyivät makuupusseihinsa nukkumaan. Paitsi eiväthän ne tietenkään nukahtaneet, vaan kuoriutuivat pusseistaan saman tien. Milloin vessaan, milloin juomaan, milloin muuten vain kertomaan päivän tapahtumista.
Hetken kuluttua tilanne vaikutti vakaalta ja lähdimme mieheni kanssa saunaan vain huomataksemme, että ei se nyt niin vakaa ollutkaan. Kun saunan ovella ramppaamisesta ei näyttänyt tulevan loppua, päädyimme viemään kolmeveen mökkiin nukkumaan. Lupasimme kantaa hänet telttaan, kun menisimme sinne itse. Se toimi.
Hengähdin hetken, kunnes klo 01.00 hampaita harjatessani havahduin kuusveen parkumiseen. Syöksyin telttaan, nappasin itkevän tytön kainaloon ja vastailin seikkaperäisiin kysymyksiin tuulen synnystä. Mistäpä muusta sitä keskellä yötä lapselleen juttelisi. Puoli kahdelta kaikki nukahtivat viimein.
Vaikka telttailu ei mennyt kuin Strömsössä, emme antaneet sen lannistaa. Päätimme miehen kanssa jatkaa luontoelämysten tarjoamista lapsille, joten lähdimme hillaan. Olin kuullut, että nyt on hyvä hillavuosi ja marjoja löytyisi helpolla, joten mielessäni näin loistavan tilaisuuden totuttaa lapset hillastukseen hyvässä hengessä.
Eikun kumpparit jalkaan ja suolle!
Kun puolen tunnin jälkeen olin käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni ja hyväntuulisuuteni kivan marjanpoimintareissun luomiseksi, annoin periksi. Totesin, että hillan poiminnasta ei saa mukavaa kokemusta pikkulapsille, ei sitten millään!
Pienten kumppareiden uppoaminen vetiseen sammalikkoon samalla, kun ympärillä pörrää kymmenkunta verenhimoista paarmaa, alkaa ihan ymmärrettävästi ärsyttää. Kun siihen lisätään vielä lyhyet yöunet ja kärttyinen äiti, niin voilá, lapsuuden muistot karmeista hillareissuista ovat syntyneet.
Siispä luovutin, vein muksut autoon ja laitoin youtubesta lastenohjelmat pyörimään. Mies ohjeisti painamaan tööttiä, jos tulee hätä. Sitten me aikuiset painuimme takaisin suolle, Kaapon tunnarin soidessa autossa.
Että sellainen hassunhauska telttaretki, luontoäidin antimista nauttien. Ah!
Jotain hyvää tässä ei-niin-nautinnollisessa retkessä kuitenkin oli lastenkin näkökulmasta.
Illalla kotiin ajellessamme kuusvee kertoi, että hänellä on salainen aarre, jonka paljastaisi vähän myöhemmin. Kotiovella neiti hihkaisi "Tässä se aarre nyt on, oma koti!"
Lue myös:
8 vuodenaikaa: Hankikantokevät
8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle
8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäpä tuumaat?