Yhteistä heille kaikille on liiallinen, pitkään jatkunut kuormitus. Olotilaan on turtunut. "Pakko jaksaa" on usein toisteltu mantra, jonka myötä ilo elämässä on hiipunut ja arjesta on vaivihkaa tullut selviytymistä päivästä toiseen.
Lopulta tapahtuu jotain, mikä pakottaa pysähtymään. Tulee ehkä ylilyönti kotona tai selkeä virhe työpaikalla. Yöunet katoavat, sydän meinaa pamppailla rinnasta ulos tai sitten pillahtaa itkuun tuttavan kysyessä kuulumisia kassajonossa. Reagoi itselleen epätyypillisellä tavalla ja havahtuu väsymykseensä. Mitä pidempään on väsymystään työntänyt syrjään, sitä voimakkaammin se veronsa ottaa.
Jokainen uupumistarina on omanlainen, mutta jaksamisen haasteet koskettavat yhä suurempaa joukkoa. Ilmoilla onkin toistuvasti kysymys, miksi ihmiset uupuvat? Kertooko ilmiön yleisyys jotain ajastamme tai elämäntavastamme?
Väitän, että työelämä tai ruuhkavuodet eivät automaattisesti uuvuta ketään. Kohtuuttomat vaatimukset uuvuttavat. Esimerkiksi selviäminen kahden ihmisen työtehtävistä laadusta tinkimättä, on pidemmällä tähtäimellä mahdoton yhtälö. Yhtälailla kuin panostaminen elämän jokaiseen osa-alueeseen samanaikaisesti.
Liian suuret vaatimukset voivat kummuta ympäristöstä, mutta olemme taitavia asettamaan riman turhan korkealle myös itse. Ura, perhe, terveys, laaja sosiaalinen piiri ja virkistävä vapaa-aika - kaiken saavuttamista ihaillaan ja tavoitellaan.
Hyvin vähän puhutaan siitä, mikä jää tekemättä. Niistä kasaantuvista tiskivuorista tai käyttämättä jääneistä liikuntaseteleistä, saati päätöksestä olla hakematta vaativampaan työtehtävään tai pitäytyä perheenlisäyksestä, jotta jaksaa. Saadakseen asioita aikaan yhdellä saralla, on höllättävä toisaalla.
Vaatimus loputtomasta kestävyydestä on haitallinen myytti. Elämässä on tyypillisesti aikoja, jolloin tietää mitä haluaa ja jaksaa suunnata tavoittellisesti unelmiaan kohti. Sitten on aikoja, jolloin suunta on hukassa ja energia vähissä. Sen vuoksi realistiset odotukset aikaansaamisesta yhdessä elämäntilanteessa, voivat toisessa hetkessä kuormittaa liikaa.
Uupuminen ei siis ole heikkoutta vaan inhimillinen reaktio kohtuuttomaan tilanteeseen. Ainaisen jaksamisen sijaan kestävämpää on sallia olotilan ja voimavarojen vaihtelu. Huomata ja tunnustaa levon tarve niin itselleen kuin kanssaihmisille, sen sijaan, että puskisi pakonomaisesti eteenpäin.
Uupumuksen vastainen julistus kuuluukin:
Aina ei tarvitse jaksaa.
Väitän, että työelämä tai ruuhkavuodet eivät automaattisesti uuvuta ketään. Kohtuuttomat vaatimukset uuvuttavat. Esimerkiksi selviäminen kahden ihmisen työtehtävistä laadusta tinkimättä, on pidemmällä tähtäimellä mahdoton yhtälö. Yhtälailla kuin panostaminen elämän jokaiseen osa-alueeseen samanaikaisesti.
Liian suuret vaatimukset voivat kummuta ympäristöstä, mutta olemme taitavia asettamaan riman turhan korkealle myös itse. Ura, perhe, terveys, laaja sosiaalinen piiri ja virkistävä vapaa-aika - kaiken saavuttamista ihaillaan ja tavoitellaan.
Hyvin vähän puhutaan siitä, mikä jää tekemättä. Niistä kasaantuvista tiskivuorista tai käyttämättä jääneistä liikuntaseteleistä, saati päätöksestä olla hakematta vaativampaan työtehtävään tai pitäytyä perheenlisäyksestä, jotta jaksaa. Saadakseen asioita aikaan yhdellä saralla, on höllättävä toisaalla.
Vaatimus loputtomasta kestävyydestä on haitallinen myytti. Elämässä on tyypillisesti aikoja, jolloin tietää mitä haluaa ja jaksaa suunnata tavoittellisesti unelmiaan kohti. Sitten on aikoja, jolloin suunta on hukassa ja energia vähissä. Sen vuoksi realistiset odotukset aikaansaamisesta yhdessä elämäntilanteessa, voivat toisessa hetkessä kuormittaa liikaa.
Uupuminen ei siis ole heikkoutta vaan inhimillinen reaktio kohtuuttomaan tilanteeseen. Ainaisen jaksamisen sijaan kestävämpää on sallia olotilan ja voimavarojen vaihtelu. Huomata ja tunnustaa levon tarve niin itselleen kuin kanssaihmisille, sen sijaan, että puskisi pakonomaisesti eteenpäin.
Uupumuksen vastainen julistus kuuluukin:
