Korouoma, Posion helmi

Vietimme miehen kanssa sunnuntain Posion Korouomassa. Suunnittelin reissua jo viime talvena, kun näin kuvia kiipeilijöistä upeilla jääputouksilla. Heräsin ideaan kuitenkin liian myöhään, sillä kevät oli jo pitkällä ja viikonloput ohjelmaa täynnä. Niinpä tälle keväälle meillä oli yksi varma retkikohde: sadan kilometrin päässä, keskellä korpea sijaitseva rotkolaakso. 

Sunnutaiaamuna pakkasimme auton, teimme eväät ja lähdimme matkaan. Lapset jäivät tältä reissulta pois, sillä arvioimme korkeuserojen olevan ipanoille liikaa. Arvio osui oikeaan, sillä lyhyinkin reitti piti sisällään jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, joka oli paikoin melko jyrkkää. Onneksi jyrkimmät kohdat oli varustettu köysikaiteella, johon pystyi tarrautumaan tukeutumaan liukkaassa alamäessä.

Mäkinen maasto kuitenkin palkitsi jo ensimmäisellä näköalapaikalla, kun edessä avautui alla oleva maisema.

Bongaa jääkiipeilijä.

Kuljimme Koronjää-reitin, joka on pituudeltaan 5 kilometriä. Olimme molemmat niin haltioituneita maisemasta, että tuijotimme sitä vain hiljaa ja matkaa jatkaessamme huomasin lumikon kurkkivan puiden takaa. Kaksi nappisilmää toljottivat suoraan kohti ja hetken tilannetta arvioituaan kaveri pomppi vikkelästi pois paikalta. Mikä kohtaaminen! 

Lumikon luikittua pois oli aika innostua taas jääputouksista. Korpin raakkuessa jossain kauempana, kuljimme rauhalliseen tahtiin reitillä, jonka varrella tuli vastaan toinen toistaan upeampia maisemia. Koronjää-reitti kuljetti meidät ensin Jaska Jokusen, sitten Mammutin ja viimeiseksi Ruskea Virran putouksen luo. Putouksilla oli muutamia seurueita kiipeilemässä ja heidän toimintansa seuraaminen oli lähes yhtä kiinnostavaa kuin itse jääputousten ihmettely. Muuten saimme tehdä matkaa kahdestaan lähes koko reissun ajan.

Jaska Jokunen

Mammutti

Ruskea Virta

Kotimatkalla mies bongasi vielä joutsenia joen varressa. Pysäytimme auton, hyppäsimme lumikengille ja kävimme ihastelemassa kolmea kaverusta. Hanki kantoi ja ilmassa tuoksui kevät. Ihan kelpo sunnuntai!

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Nyt se on täällä, kevättalvi. Aurinkoa, pikkupakkasta ja hankikanto eli aivan mielettömät ulkoilukelit.

Lapissa on perinteisesti jäsennetty vuoden kiertoa kahdenksan vuodenajan mukaan. Neljää päävuodenaikaa on täydennetty neljällä välivuodenajalla: talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä, syyskesä, syksy ja syystalvi. Meillä on siis täällä talvi, joka sisältää myös kesän, hehheh.

No oikeasti kahdeksan vuodenajan mukaan ovat eläneet alun perin saamelaiset, mutta nykyään termejä käytetään pohjoisessa asuvien ihmisten puheissa yleisesti. 

Koska rakastan ulkoilua ja pienten retkien tekemistä ympäri vuoden, niin päätin tehdä juttusarjan kahdeksasta vuodenajasta. Kirjoitan siis postauksen jostain tekemästämme retkestä jokaisena vuodenaikana. Ensimmäisenä vuorossa on siis kevättalvi, jota myös hankikantokevääksi kutsutaan.

Tyypillisesti hankikantokevät sijoittuu maalis-huhtikuulle ja tänä vuonna ensimmäisistä aurinkoisista kevättalvipäivistä on saatu nauttia jo nyt helmikuun loppupuolella. Kun ensimmäiset kevättalvipäivät saapuvat, kaivautuvat pohjoisen ihmiset esiin piiloistaan ja suunnistavat ulos. Niin teimme mekin. Iltapäivällä pakkasimme mieheni kanssa auton, toppasimme lapset ja suuntasimme Kuninkaanlaavulle. 

Laavu on yksi Rovaniemen parhaiten varustelluista, sieltä löytyvät polttopuut, vessa, kaksi tulistelupaikkaa ja huikeat maisemat. Lisäksi se on alle 10 kilometrin matkan päässä keskustasta. Talvella laavu on suosittu etenkin kelkkailijoiden keskuudessa, mutta me päätimme tällä kertaa mennä paikan päälle autolla ja kävellen.

Koska laavulle johtavaa tietä ei aurata, jätimme auton ison tien varteen, laittomasti lähimmälle bussipysäkille. Kävely alkoi hilpeästi, kun kuusvee sai kiukkukohtauksen joutuessaan kävelemään tien varressa 200 metriä pikkuveljen istuessa pulkan kyydissä. Epäreiluaaa! Maailman hirvein retki, en jaksa kävelläääää!

Kuusvee kuitenkin rauhoittui melko pian metsäautotielle päästyämme. Kun kehuin reippaasta kävelemisestä, niin hän kertoi haistaneensa makkaran ja päätti siksi kävellä nopeasti perille. Tietääpähän jatkossa, millä tuota lasta motivoi.

Nousu laavulle oli pidempi kuin kumpikaan meistä aikuisista muisti. Ehkä vähän liian pitkä, sillä välillä kuusvee kellahti uupuneena maahan ja ilmoitti, ettei jaksa kävellä enää metriäkään. Lisäksi muutama sata metriä ennen huippua sai kolmevee puolestaan itkukohtauksen, koska hänet olisi pitänyt pulkassa vetämisen sijasta kantaa. Tietenkin. 

Laavulle päästyämme vaiva kuitenkin palkittiin. Maisemat olivat huikeat ja makkara maistui.

Makkaroita paistaessamme alkoi pakkanen kiristyä, lapset kitistä ja jossain vaiheessa kuusvee tunnusti, ettei ollut laittanut välihousuja toppahousujen alle. Lähdimme paluumatkalle, onneksi alamäkeen. Tasaisesti voimistuvan kitinän saattelemana saavuimme kohmeisina takaisin autolle, tarkalleen kolme tuntia sen jälkeen kun olimme retkelle lähteneet.

Autossa miehen kanssa arvioimme, että kokonaisuudessaan reissu jäi plussan puolelle. Kitinän määrä pysyi siedettävällä tasolla ja hetkittäin oli jopa ihan hauskaakin. Kelkanjälkeä pystyi kävelemään helposti ja keli oli mitä mainioin.

Kuitenkaan ykköskohde Kunkkulaavu ei näin pienten lasten kanssa ainakaan kävellen ole. Nousu kysyy huumoria niin isoilta kuin pieniltä retkeilijöiltä, onneksi sitä tällä kertaa riitti.