Ihminen uupuu kohtuuttomien vaatimusten alla

Tälläkin hetkellä moni kamppailee jaksamisen äärirajoilla. Yksi on ehkä huomannut voimakkaan väsymyksen hallitsevan oloa, levosta huolimatta. Toisella kytee mielessä kasvava epäilys omasta kyvykkyydestä ja kolmatta vaivaa kyynistyminen sekä uskonpuute siihen, että omalla toiminnalla olisi merkitystä.

Yhteistä heille kaikille on liiallinen, pitkään jatkunut kuormitus. Olotilaan on turtunut. "Pakko jaksaa" on usein toisteltu mantra, jonka myötä ilo elämässä on hiipunut ja arjesta on vaivihkaa tullut selviytymistä päivästä toiseen.

Lopulta tapahtuu jotain, mikä pakottaa pysähtymään. Tulee ehkä ylilyönti kotona tai selkeä virhe työpaikalla. Yöunet katoavat, sydän meinaa pamppailla rinnasta ulos tai sitten pillahtaa itkuun tuttavan kysyessä kuulumisia kassajonossa. Reagoi itselleen epätyypillisellä tavalla ja havahtuu väsymykseensä. Mitä pidempään on väsymystään työntänyt syrjään, sitä voimakkaammin se veronsa ottaa.

Jokainen uupumistarina on omanlainen, mutta jaksamisen haasteet koskettavat yhä suurempaa joukkoa. Ilmoilla onkin toistuvasti kysymys, miksi ihmiset uupuvat? Kertooko ilmiön yleisyys jotain ajastamme tai elämäntavastamme?

Väitän, että työelämä tai ruuhkavuodet eivät automaattisesti uuvuta ketään. Kohtuuttomat vaatimukset uuvuttavat. Esimerkiksi selviäminen kahden ihmisen työtehtävistä laadusta tinkimättä, on pidemmällä tähtäimellä mahdoton yhtälö. Yhtälailla kuin panostaminen elämän jokaiseen osa-alueeseen samanaikaisesti.

Liian suuret vaatimukset voivat kummuta ympäristöstä, mutta olemme taitavia asettamaan riman turhan korkealle myös itse. Ura, perhe, terveys, laaja sosiaalinen piiri ja virkistävä vapaa-aika - kaiken saavuttamista ihaillaan ja tavoitellaan.

Hyvin vähän puhutaan siitä, mikä jää tekemättä. Niistä kasaantuvista tiskivuorista tai käyttämättä jääneistä liikuntaseteleistä, saati päätöksestä olla hakematta vaativampaan työtehtävään tai pitäytyä perheenlisäyksestä, jotta jaksaa. Saadakseen asioita aikaan yhdellä saralla, on höllättävä toisaalla.

Vaatimus loputtomasta kestävyydestä on haitallinen myytti.  Elämässä on tyypillisesti aikoja, jolloin tietää mitä haluaa ja jaksaa suunnata tavoittellisesti unelmiaan kohti. Sitten on aikoja, jolloin suunta on hukassa ja energia vähissä. Sen vuoksi realistiset odotukset aikaansaamisesta yhdessä elämäntilanteessa, voivat toisessa hetkessä kuormittaa liikaa.

Uupuminen ei siis ole heikkoutta vaan inhimillinen reaktio kohtuuttomaan tilanteeseen. Ainaisen jaksamisen sijaan kestävämpää on sallia olotilan ja voimavarojen vaihtelu. Huomata ja tunnustaa levon tarve niin itselleen kuin kanssaihmisille, sen sijaan, että puskisi pakonomaisesti eteenpäin.

Uupumuksen vastainen julistus kuuluukin:

Aina ei tarvitse jaksaa.

Pärjääkö tavallinen kuolevainen työelämässä?

Istuin ystävän kanssa ravintolassa, herkullinen meze-lautanen edessäni ja kerroin karsineeni pintapuolisia ihmissuhteista elämästäni viime vuosina. Selitin, kuinka olen pyrkinyt rehellisyyteen itseni kanssa ja sen seurauksena en oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, joissa aitoudelle ei ole tilaa. 

"Mutta LinkedIn:ssä oon ja se ärsyttää aina kun sen avaan", huokaisin ja pistin tsatsikissa dipatun falafelin poskeen. Kaverini kasvoille vaihtui kysyvä ilme. "Se on kuulemma työelämässä pärjäämisen edellytys" selitin, vakuuttaakseni lähinnä itseni. 

Ravintolaillan jälkeen jäin miettimään asiaa. Mikä siinä LinkedIn:ssä oikeastaan ärsyttää? Sehän on vain alusta, jossa ihmiset voivat kuulla toisten osaamisesta ja kertoa omastaan.

Ymmärsin, ettei minua oikeastaan häiritse yksittäinen verkostoitumispalvelu vaan se superihmis-menestyjä-puhe, jota eri kanavissa laajemmaltikin viljellään. Jatkuva inspiroituminen, hehkutus ja onnistuminen tulevat nimittäin korvista ulos. Menestystarina toisensa perään ja tarkoin rakennettuja henkilöbrändejä, ilman ainuttakaan säröä. Verkostoitumista niiden hyödyllisyyden vuoksi.

Onko tämä todella työelämässä pärjäämisen edellytys?

Voisiko osaamisen ja pystymisen lisäksi toisinaan nähdä välähdyksiä heikkoudesta ja haavoittuvuudesta? Mitä jos välillä saisikin lukea tarinan epäonnistumisesta, joka ei kääntynyt voitoksi, mutta elämä jatkui? Tai ihminen kertoisi muuttaneensa näkemystään, myöntäisi jopa olleensa väärässä?

Tekisivätkö inhimilliset piirteet pätevästä tyypistä vähemmän pätevän?

On ymmärrettävää, että haluamme näyttää ulospäin vain parhaat puolemme. Hyvä palaute on mukava jakaa ja onnistumisista on kiva iloita. Jos kuitenkin suljemme pois epäonnistumiset ja vaikeat hetket, tulemme luoneeksi onnistujakuplan. Illuusion täydellisestä menestyjästä, joka pärjää kaikessa mihin ryhtyy.

Kuitenkin ikävä tosiasia on, että kaikki meistä mokaavat joskus. Sellaisina hetkinä on lohdullista kuulla, kuinka muutkin ovat töpeksineet ja silti selvinneet. Kun käsittää, että osaamisen rajat tulevat välillä vastaan ihan jokaisella, tavoitteista, tahdonvoimasta tai geeneistä riippumatta, on omaa epäonnistumista siedettävämpää tarkastella.

Siksi kuplan tiedostaminen epätodelliseksi rakennelmaksi on tärkeää. Mikäli virheiden olemassaolo tunnustetaan ja nähdään osana (työ)elämää, on turvallista kääntää katse omaan toimintaan ja arvioida kehittämisen paikkoja armollisesti. Jos taas onnistumispakko on vahva, käy herkästi niin, että tulee käyttäneeksi valtavan määrän energiaa oikeanlaisen mielikuvan luomiseen. Pahimmillaan jopa osaamisen kustannuksella. Samalla jää myös yksin  epäonnistumisen aiheuttaman häpeän kanssa.

Kuvittele työelämä, jossa verkostot perustuisivat aitoon vuoropuheluun ja jaettuun mielenkiintoon. Henkilöbrändit olisivat ihmisten näköisiä ja kokoisia. Osaamista tuotaisiin esiin ja onnistumisille hurrattaisiin. Kaveria tai palvelua voisi kehua ihan reilusti, vaikkei samalla viestittäisi kuinka mainio osaaja myös itse on. Kannustettaisiin yrittämään rohkeasti.

Silloin kun tulisi haukanneeksi liian suuren palan, voisi huutaa kavereita apuun. Ei tarvitsisi nieleskellä itku kurkussa ja toivoa, ettei tukehdu vaan tietäisi kaverin taputtavan selkään. Ja seuraavalla kerralla saisi silti kakkubuffaan kutsun.

Mitkä asiat olisivat silloin työelämässä pärjäämisen edellytys?



--


Kaksi alinta kuvaa:Pixabay

Olisinpa tiennyt

Olisinpa tiennyt, että ehjimmät meistä on kasattu sirpaleista. Tiennyt, että rikkinäisyyttään ei tarvitse hävetä, sillä kaikki särkyvät joskus. 

Olisinpa tiennyt, että apua voi pyytää vaikka pärjäisi yksin. Että vaikka pystyn, se ei tarkoita, että minun täytyy.

Olisinpa tiennyt, että aikuiseksi ehtii kyllä. Vastuuta tulee, välillä jopa enemmän kuin jaksaisi kantaa. Aika ei lopu kesken.

Olisinpa tiennyt, että itselleen voi kelvata, vaikkei jollekin toiselle kelpaisikaan.

Olisinpa tiennyt, että minullakin on väliä.

Olisinpa tiennyt, että ne ihmiset, joiden hyväksyntä tuntui silloin elintärkeältä eivät ole kuvioissa lopun ikää. Useimmat eivät edes kokonaista vuotta. Ja että silloin, kun hyväksyntä tulee hakematta, olen oikeiden ihmisten seurassa.

Keho on ihmeellinen, vaikka se ei olisi kaunis

Muistan, kuinka kevään tullen askartelin jääkaapin oveen motivaatiojulisteen. Liimasin paperille kuvan täydellisestä vatsasta ja kirjoitin viereen ranskalaisin viivoin ohjeita, joita tulisi noudattaa. Ei herkkuja, syö terveellisesti... Julisteen ylälaidassa komeili otsikko "Kesäksi bikinikuntoon!".  Elettiin vuotta 2005, opiskelin lukiossa ensimmäistä vuotta ja laihdutin taas.

Aamut aloitin kolmen vartin meikkausrituaalilla ja tuijottelin peilikuvaani arvioiden, mikä kaikki kropassani oli vialla. Tunsin morkkista jokaisesta herkusta, jonka erehdyin suuhuni laittamaan ja puristelin inhoten vähäisiä vatsamakkaroitani.

Vaatekokoni oli tuolloin 36-38 ja painoindeksini normaali eli mitään todellista tarvetta painon pudotukselle ei siis ollut. Olin kuitenkin vakuuttunut, että laihduttamalla elämästäni tulisi parempaa. Varma siitä, että muutaman kilon kevyempänä onnellisuus ja hyväksyntä olisivat helpommin saavutettavissa. Lisäksi kevään näännytysdieetti vaikutti kuuluvan naisena olemiseen mitä keskeisimmin.

Enää en muista putosiko kiloja dieetin myötä vai ei, mutta rannalla en loikoillut sinä kesänä ollenkaan. Enkä monena kesänä sen jälkeenkään, sillä "rantakunto" jäi aina muutaman kilon päähän.

Surullista on, että tarinani on aika tavallinen. Moni kamppailee alati ulkonäön ja kehonkuvansa kanssa. Erään tutkimuksen mukaan suomalaisista naisista puolet ja miehistä kolmasosa kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa ja noin puolet aikuisista laihduttaa jatkuvasti. Kyse ei siis ole vain teinityttöjen ongelmasta.

Sen vuoksi tervehdinkin viime vuonna Suomeen rantautunutta kehopositiivisuusilmiötä ilolla. Kehopositiivisuus on hieno ja kaivattu näkökulma, joka ravistelee ja laajentaa kauneusihanteita, tehden erimuotoiset ja -kokoiset ihmiset näkyviksi. Tämä on mahtavaa ja vaikutukset muotimaailmassa ovat jo nähtävissä.  Äskettäin puhelimen näytölle pompahti uikkarimainos, jossa bikineitä esittelevän mallin vatsan seutu oli jopa vähän pehmeä. Jes!

Näiden kuvien näkeminen on monessa suhteessa hyvin vapauttavaa. Vaikka olen jo pitkään suhtautunut omaan kroppaani huomattavasti lukioaikoja armollisemmin, on silti helpottavaa nähdä mainoskuvassa vartalo, joka muistuttaa edes jollain lailla omaani. Se antaa viestin, että erilaiset kropat todella ovat ok. 

Samaan aikaan minua hieman häiritsee se, kuinka paljon kehopositiivisuuskin keskittyy ulkonäköön. Tietyllä tapaa kauneuskriteereiden laajentaminen tulee alleviivanneeksi kehon ulkoisen muodon merkitystä. Ajatusta, että vain kaunis keho kelpaa ja näitä kauneuden normeja muuttamalla useampi keho voi olla hyväksytty ja arvokas. Niin kuin kehon tärkein ominaisuus olisi näyttää hyvältä.

Kuitenkin jokaisen ihmisen keho on upea, monimutkainen systeemi, joka antaa lukuisia aiheita iloon. Voimme liikkua, tuntea ja aistia. Voimme opetella uusia taitoja, kuten juoksutekniikan ja muistamme vanhat taidot, kuten pyörällä ajon, vuosienkin jälkeen.

Taitojen lisäksi kehomme huolehtii hetki toisensa perään siitä, että pysymme elossa. Se säätelee vireystilaamme, ohjaa ruuansulatusta ja muistaa hengittää. Reagoi nopeasti vaaran uhatessa ja palautuu ennalleen turvallisessa ympäristössä. Nämä prosessit tapahtuvat kropassamme automaattisesti, riippumatta siitä pidämmekö kehoa kauniina vai emme.

Silloinkin, kun keho sairastuu tai vammautuu, se pyrkii parantamaan itseään tai mukautumaan rajoitteisiin. Ihmiskehon ihmellisyyttä on tutkittu Antiikin ajoista asti, emmekä vieläkään täysin ymmärrä sen toimintaa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna se miltä keho näyttää, ei tunnu kovin tähdelliseltä seikalta.

Siksi toivoisin kehopositiivisuuskeskusteluun enemmän puhetta siitä, mihin keho pystyy. Sitä, että lapsen saamisen jälkeen voisi iloita kehosta, joka on uuden elämän mahdollistanut eikä huomio menisi siihen, että voinko hyväksyä muuttuneen kroppani vai en. Sillä ainakin omalla kohdallani vahva ulkonäköön keskittyminen vie huomion siltä tärkeämmältä eli miten keho jaksaa.

Painotan vielä sitä, että tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä nykyistä kehopositiivisuusliikettä ja sen merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Mitä useampi ihminen pystyy ystävystymään oman kroppansa kanssa ja vapautumaan kehohäpeästä, sen parempi. Välillä kuitenkin kaipaisin muistutusta siitä, että oma keho on kullanarvoinen, vaikkei jokaista selluliittimuhkuraansa osaisikaan rakastaa.


Lisää aiheesta:

Keskinkertaisuuden ylistys

Ihana minä, ihana sinä

Vaakakapina

Kiitos mindfulnessin, ihan hyvää kuuluu.

Osallistuin lauantaina mindfulness-koulutukseen ja yllätin itseni positiivisesti. Mielessä seilasi monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kehossa erilaisia aistimuksia niinkuin mindfulness-harjoitteissa on tapana. Silmät kiinni hengitellessä totesin lopulta, että mullehan kuuluu oikeasti ihan hyvää! Ei mitään ruusunpunaista liihottelua ja huolivapaata elämää, mutta sellaista hyvää perusvirettä. Ihan niinkuin olin ajatellut paikan päälle tullessani.

Yllättävää oli se, että kerrankin tiesin mitä pysähtyessä on vastassa. Tiesin, mitä minulle kuuluu! Voi kuulostaa kummalliselta, mutta antakaas niin selitän.

Olen istunut monenmoisissa koulutuksissa ja kursseilla aiheeseen liittyen ja lähes aina havahtunut siihen, ettei kaikki ehkä olekaan aivan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut.  Aluksi olen lähtenyt kurssille hyvillä mielin, mutta muutaman syvähengityksen jälkeen väsymys tai paha olo on läsähtänyt moukarilla päin näköä. Omien tarpeiden laiminlyönti puskee väkevästi esiin, kun pysähtyy. Noina hetkinä olen joutunut monesti toteamaan, että mulle ei sittenkään kuulu hyvää.

Niinpä oli ilo huomata asioiden olevan tällä kertaa toisin. Pysähtyminen sujui vaivattomasti eikä itsestä paljastunut mitään uutta ja järisyttävää. Oli helppo hengittää.

Nämä mahtavat kortit on luonut Pia Westerholm.

Viime vuoden lopusta lähtien olen tehnyt tietoisuustaitoharjoituksia lähes päivittäin. Hengitellyt, meditoinut, mielikuvamatkaillut, skannaillut kehotuntemuksia ja joogannut. Varsinaisten tekniikoiden lisäksi olen pyrkinyt lisäämään läsnäolon hetkiä arjessa niin yksin ollessani kuin toisten ihmisten kanssa. Ja tiedättekö mitä?

Tämä vuosi on tuntunut kevyeltä.

Kevyeltä siitä huolimatta, että aloitin tammikuussa uudessa työpaikassa. Tällaiset tilanteet  ovat kaltaiselleni "pakkosaadahommahetihaltuun"-tyypille aina oivia hetkiä ajaa itsensä piippuun.  Tehdä  ensin työpaikalla kahdeksan tuntia parhaansa, jonka jälkeen miettiä vapaa-ajallaan, minkä voisi tehdä vielä vähän paremmin ja mitä seuraavaksi pitäisi omaksua. Imuun on helppo hypätä, koska tykkään työstäni valtavan paljon. Pidemmän päälle täysillä paahtaminen käy kuitenkin raskaaksi.

Aiemmin olisin vastaavassa elämäntilanteessa painanut kaasua ja monen muun tavoin, tinkinyt ajasta itseni kanssa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kuormittuneena itsensä kohtaaminen on niin kovin työlästä. Liekö toistuva päin seinää juokseminen viimein opettanut jotain vai ei, mutta jokatapauksessa nyt päätin toimia toisin. Hyvä niin.

Sitoutuminen päivittäiseen tietoisuustaitoharjoitteluun on ollut paras päätös pitkään aikaan ja harjoittelu on näköjään tuottanut tulosta. Kun pysähdyn itseni kanssa päivittäin, pysyn kartalla siitä miten voin enkä tule toimineeksi itseäni vastaan. Silloin ei tarvitse pelätä romahdusta jokaisella viikonloppukurssilla. 

Tietoinen läsnäolo on pieni, mutta pitkässä juoksussa merkityksellinen teko oman hyvinvoinnin eteen. Minä tarvitsen sitä näköjään päivittäin.


Lue myös:

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

Pelko ajaa suorittamaan

Aloitin helmikuun alussa Luovan laboratorion verkkokurssin, jonka myötä olen tyhjentänyt säännöllisesti ajatusten virtaa paperille, aiheella tai ilman. Tuotosten taso ei päätä huimaa, mutta vapauttavia harjoitukset ovat olleet. Harvoin sitä tulee lukeneeksi omia ajatuksiaan lyhentämättöminä.

Luovuusharjoitusten myötä päässäni on alkanut risteilemään aivan uusia ajatuspolkuja. Monet kelat, joita olen kelannut  jo vuosia, ovat nytkähtäneet eteenpäin.  On tullut ahaa-elämyksiä, jotka toivottavasti kantavat myös pidemmälle.

Ehkä hienoin oivalluksen hetki oli muutama viikko sitten, kun ymmärsin suorittamiseni ytimen. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka pohdinta on ollut käynnissä pitkään, loksahtivat palaset paikoilleen nopeasti.

Tulin eräänä iltapäivänä töistä kotiin, mukanani epämääräinen levottomuus. Mies valmisti ruokaa ja kyseli päivän kuulumisia. Lysähdin huokaillen keittiönpöydän ääreen, tuijotin hellalla sihiseviä pakastevihanneksia ja yritin pitää itseni kasassa.

Koska ahdistusmöykky rinnassa kasvoi, nousin pöydästä, suljin makuuhuoneen oven perässäni ja kirjoitin hieman. Aluksi vain muutamia hajanaisia ajatuksia. Sitten riittämättömyys ja epävarmuus nostivat päätään ja aloin vimmaisesti muistella tilanteita, joissa olin onnistunut.  Hei, silloinkin meni tosi hyvin se palaveri! Ja vasta sekin ihminen kiitteli kovasti ja siellä toisaallakin kehuttiin. 

Keräsin siis todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vakuuttelusta huolimatta, takavasemmalta hiipinyt pelko ei väistynyt.  Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä, osaava ja mukava? Mitä jos olenkin juuri sellainen, kun en halua olla? Kysymykset pitivät sinnikkäästi pintansa.

Viimein luovutin. Lopetin vakuuttelun ja kuuntelin, mitä pelolla on sanottavaa. Kirjoitin paskalistan*.

Käänsin tyhjän sivun ja latelin allekkain kaikki ne adjektiivit, joita pelkäsin itseeni liitettävän. Listasin luonnehdinnat, joita en ikipäivänä tahtoisi itsestäni löytää, mutta jotka kuitenkin kummittelivat jossain mielen perukoilla. Ilman sensuuria A4-ruutupaperi täyttyi vauhdilla.

"Aika paska muija." ajattelin, kun tuijotin valmista listaa. Puristava tunne rinnassa hellitti.

Tilaa valtasi hersyvä ilo. Olin juuri sisäistänyt sen, mitä olin vuosia opiskellut. Lukenut kirjoista ja kuunnellut opetuksissa, harjoitellut joogatunneilla ja meditoidessa, opettanut myös muille - pelkoa ei voi voittaa, se pitää hyväksyä.

Jatkuva tarve todistaa itselleni ja maailmalle, että olen listaani parempi, on saanut minut suorittamaan. Toisinaan ihan uupumuksen partaalle. Sen sijaan voisin hyväksyä, että pelkään olevani listani kaltainen. Tätä taakkaa kannan repussani, halusin tai en.

Palasin keittiöön ja luin listan juhlallisesti ääneen miehelle, joka tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä, tajuamatta lainkaan millaisen ajatusmyrskyn olin äskeittäin käynyt läpi.

Melkoista hommaa tämä luova kirjoittaminen.

*Paskalista on nimetty kirjoittajan (epä)kypsyysasteen mukaisesti. Samaa ideaa voi toteuttaa otsikoimalla listansa esimerkiksi "ikävät ominaisuudet" tai "tällainen en haluaisi olla".

Lue myös:

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa mättää?

Vitutus on avain muutokseen

Vitutus on vältelty olotila. Hampaiden kiristely ja vähintään mielessä ryöppyävä kirosanojen tulva on tuskin kenellekään miellyttävä kokemus. Toisinaan kettuuntuminen on kuitenkin enemmän kuin tarpeen. Ainakin omalla kohdallani vitutus on liikkeelle paneva voima, jota ilman jäisin tulen makaamaan.

Ihminen on perusolemukseltaan mukavuudenhaluinen. Unelmoimme paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa teemme harvoin suuria muutoksia elämän sujuessa kohtuullisesti. Saatamme sietää paljonkin epäkohtia ja tyytymättömyyttä, sillä muutosten aikaansaaminen on työlästä. Vasta mittarin heilahtaessa pitkästi punaiselle, alamme aidosti punnita uusia vaihtoehtoja. 

Kun muistelen elämääni taaksepäin, huomaan, että lähes jokainen isompi valinta on syntynyt massiivisen tympääntymisen seurauksena. Olen liihotellut pää pilvissä, mutta unelmien toteutus on välillä ontunut. En tiedä olisinko koskaan jaksanut päntätä riittävästi psykologian pääsykokeisiin, jos en olisi ensin ääriäni myöten kypsynyt työhön puhelinmyyjänä. Niihin luuria korvaan lyöviin vihaisiin ihmisiin ja siihen tietokoneen näytöllä raksuttavaan kelloon, joka raportoi ajankäyttöni sekunnilleen. Haaveilin kyllä kovasti psykologian opinnoista jo lukiossa, mutta tuon unelman eteen olin valmis ponnistelemaan vasta v-käyrän noustessa riittävän korkealle.

Muutosten lisäksi vitutus auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme. Tympääntyminen tekee näkyväksi ne asiat, joista ei ole valmis tinkimään. Ihmissuhteissa huomaa, millaista käytöstä sietää ja mikä keljuttaa liikaa. Ajankäyttöä suunnitellessa oppii tuntemaan, mistä asioista voi joustaa ja mille taas on löydyttävä aikaa.

Vaikka pääsääntöisesti myönteinen ajattelu on hyvä juttu, omien rajojen näkökulmasta katsottuna liika positiivisuus voi olla myös haitallista. Puhun nyt sellaisesta yltiöpositiivisuudesta, jossa myönteisen ajattelun nimissä silmät suljetaan kaikelta ikävältä. Sillä voimakkaat tunteet tuovat mukanaan tärkeän viestin. Kertovat, että nyt riittää. Jos positiivisuudella kieltää itseltään aidon tympääntymisen kerta toisensa jälkeen, saattaa ylläpitää raskasta tilannetta, joka oikeasti kaipaisi pikaista muutosta. 

Vitutus voi siis olla voimavara, joka sopivina annoksina tukee hyvinvointiamme ja potkii eteenpäin. Hetket, jolloin sylettää toden teolla, ovat oman kasvun kannalta arvokkaita. Ne saavat meidät tarttumaan härkää sarvista, tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja kohtaamaan vaikeitakin asioita. Siis antaa vituttaa vaan.

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

Eilen illalla kirjoitin tekstiä stressistä ja sen vaikutuksista Psykologiaa-sivustolle. Samalla mietin omia stressinsäätelykeinojani ja huomasin kulkeneeni niiden kanssa melkoisen matkan.

Muistan, kun tutustuin opiskeluaikoina mindfulnessiin ja ajattelin sen olevan vähän hömppää. Tuntui teennäiseltä istua ja hengittää, kun nauhalla oleva naisääni puheli lempeästi ja rauhallisesti. Hihhulihommaa, ajattelin.

Altistuin kuitenkin harjoituksille säännöllisesti, sillä kävin joogatunneilla, joilla hengiteltiin oikein olan takaa. Lisäksi graduaiheeni liittyi hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, jossa tietoisuustaidot olivat (ja ovat edelleen) yksi keskeinen osio. Niinhän siinä sitten kävi, että jonkin ajan kuluttua huomasin ajatukseni mindfulnessharjoituksista muuttuneen. Väkinäisyys oli kadonnut ja pystyin rauhoittumaan. Harjoitusten jälkeen olo oli seesteisempi, huolet pienempiä ja ajatus kulki kirkkaampana.

Samaan aikaan perehdyin myös tutkimustuloksiin, joissa tietoisuustaidot näyttivät olevan yhteydessä hyvinvointiin. Niinpä harjoitukset jäivät osaksi elämääni ja enää en pärjäisi ilman.

Koostin teille listan lemppariharjoituksistani.

1. Hengityksen seuranta

Lyhyet hengitysharjoitukset ovat helpoin tapa aloittaa mindfulnessharjoittelu. Muutaman minuutin ohjattu hengityksen seuranta pysäyttää ja rauhoittaa. Tähän on aikaa kiireenkin keskellä. Osoitteessa oivamieli.fi on paljon muitakin hyviä harjoituksia.

2. Turvapaikkaharjoitus

Lempiharjoitukseni silloin, kun olo on stressaantunut ja päässä pyörii monta asiaa. Turvapaikkaharjoituksia on monenlaisia, itse tykkään tässä lukijan äänestä ja siitä, että harjoitus kestää riittävän kauan.

3. Rentoutusharjoitus

Harjoitus, jossa huomioidaan keho ja mieli. Huomio on vaatimusten vähentämisessä ja rentoutumisessa. Tämän harjoituksen mukana on helppo hellittää.

4. Virtuaalinen metsäkävely

Aina ei tarvitse sulkea silmiään ja keskittyä sisäänpäin. Metsäkävelyn voi ottaa vaikka kesken työpäivän. Virkistää kummasti. Mielenterveysseuran sivuilta löytyy metsäkävelyitä eri vuodenaikoina.

5. Myötätuntomeditaatio

Muutama vuosi taaksepäin olisin pitänyt harjoitusta naurettavana, mutta nykyään se on suosikkini.  Myötätunto on ihmeellinen asia. Hyvien asioiden toivottaminen ihmisille, jotka herättävät itsessä ärtymystä tai jopa vihaa, on vaikeaa, mutta vapauttavaa.  Harjoitus on englanniksi, mutta lukijan ääni miellyttää ja ohjeistus on selkeä. Youtubesta löytyy myös suomenkielisiä versioita. 

Lue myös:

Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Vajavaisena on helpompi elää

Keskinkertaisuuden ylistys

Kuuntelin podcastia, jossa ikäluokkaani kuvattiin uupuvien sukupolveksi. Hämmennyin, sillä kolmenkympin korvissa oleva sukupuolvi on ollut työelämässä suhteellisen lyhyen ajan. Miten silloin voi uupua? Tunnistan kuitenkin jaksamisen vaikeudet myös omalla kohdallani paremmin kuin hyvin.

Syitä väsymiseen on varmasti monia. Pikakatsaus omaan ystäväpiiriin kertoo, että elämäntilanteet eroavat toisistaan melkoisesti. Moni aloittelee uraa, tekee pitkiä työpäiviä ja reissaa. Osa pyörittää pikkulapsiarkea ja toinen lukee itselleen jo toista ammattia. Yhteistä kaikille on se, että tehdään paljon ja täysillä.

Tämän ajan ideaali on superihminen. Sellainen, joka yhdistää näppärästi työn ja perheen, omistaa kauniin kodin, konmarittaa sekä omaa hyvät verkostot, koska sattuu nyt vain olemaan niin hyvä tyyppi. Siinä samalla sujuu vaivattomasti ruokavalion ja tiukan treeniohjelman noudattaminen. Hyvinvointi on optimaalista kaikilla mittareilla ja kasvoilla loistaa kestohymy. Superihmisen tavarat ovat järjestyksessä, arki hallussa ja eteisen seinällä kehyksissä taulu, joka kiteyttää kaiken: Ole paras versio itsestäsi!

Ole paras versio itsestäsi!
Ai ihan koko ajan? Kaikilla elämän osa-alueilla? Pitäisikö joka päivä olla hiukan parempi kuin eilen? Ei mikään ihme, jos olo on riittämätön ja uupunut. On hengästyttävää tehdä parhaansa joka halvatun asiassa.

Keskinkertaisuus on aliarvostettua. Sillä läheskään aina ei ole tarpeen antaa parastaan, vaan vähempikin riittää. Oikeasti arjessa voi laskea rimaa monessa asiassa, ilman että kokonaisuus merkittävästi kärsii. Minulla meni pitkään ennen kuin ymmärsin tämän ja toisinaan epäilen edelleen. Sitten huomaan, että kyllä se arki kuitenkin näyttää pyörivän, vaikkei kukaan ole imuroinut kolmeen viikkoon ja lapsen on mentävä kalsareissa tarhaan, sillä kaikki housut ovat polvesta revenneet.

Keskinkertaisuuden puolesta liputtamisella en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omaa parastaan kannattaisi tehdä missään. Tottakai kannattaa. Ei kuitenkaan aina ja kaikkialla. Jos takana on työntäyteisiä päiviä, jolloin on saanut tehdä parhaansa ja vähän ylikin, niin voisiko vapaapäivinä olla keskinkertainen versio itsestään? Olla vain kotona, mutta jättää siivoamisen vähemmälle. Tai jos valvoo vauvan kanssa yöt, niin voisiko raskauskiloja karistaa vasta myöhemmin?

Vaatimus jatkuvasta itsensä parantelusta paitsi väsyttää myös lukkiuttaa. Monet uudet asiat ja luovat ideat edellyttävät tekemistä ilman tavoitteita tai päämääriä. On kokeiltava ja katsottava, sytyttääkö uusi asia itsessä sellaisen palon, että sille on valmis antamaan parastaan. En esimerkiksi olisi ikinä kyennyt aloittamaan tätä blogia tai perustamaan toiminimeä, jos olisin yrittänyt parhaani alusta alkaen. Uusia aluevaltauksia tulee tehtyä herkemmin, kun uskaltaa olla välillä keskinkertainen. Tekemisen taso kyllä siitä nousee, jos tekeminen on tärkeää.

Sitten on myös asioita, kuten vanhemmuus, jossa mokaa jollain lailla kuitenkin. Vaikka tekisi aina parhaansa. 

Sen hyväksyminen, että aina ei tarvitse olla paras itsensä, auttaa ainakin omalla kohdallani vähentämään syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Elämäänsä (ja itseensä) voi olla tyytyväinen, vaikkei kaikkea haluamaansa ehdi tai jaksa tehdä. Keskinkertaisuus on siis armollisuutta itseä kohtaan.

Toki se edellyttää superihmisen ihanteen hylkäämistä ja tavallisuuteen tyytymistä. Sitä, ettei sido omaa arvoaan ja itsetuntoaan suorituksiin. Luottaa siihen, että on ihmisenä riittävän hyvä ihan sellaisenaan. 

Kuvat: Petri Puuronen

Anna itsellesi mahdollisuus

Kuluneella viikolla tein sen, mitä olin pitkään miettinyt. Kerroin julkisesti kirjoittavani blogia.  Jännitin vatsa solmussa kolme päivää, miten asia otetaan tuttavapiirissä vastaan. Mitä ihmiset nyt ajattelevat? Tykkäävätkö vai eivät? 

Nyt fiilis on varovaisen iloinen, sillä palaute on ollut positiivista ja kannustavaa. Kiitos siitä!

Bloggaamisesta kertominen on tuntunut vaikealta. Tavallaan nurinkurista, että olen kirjoittanut ajatuksiani kaikkien luettavaksi, mutta kuitenkin tuttavilta "salaa". Suoraan sanottuna, minua pelotti ja vähän myös nolotti, enkä oikein ymmärtänyt miksi?

Sitten luin Maaret Kallion kolumnin ja moni asia loksahti kohdalleen. Aivan kuten surussa, myös onnistumisissa ja uutta yrittäessä ihminen kaipaa tukea toisilta ihmisiltä. Silloin ikään kuin kävelee heikolla jäällä ja toivoo, että jää kantaa. Koko ajan peläten, että tipahtaa kylmään veteen. Laittaessaan itsensä likoon tarvitsee hyväksyntää ja vahvistusta tekemiselleen. Sitä, että joku kehuu tai tsemppaa.

Samalla havahduin miettimään, että kuinkakohan moni jättää potentiaalinsa käyttämättä, koska ei uskalla edes yrittää? Ei tohdi kokeilla mihin kaikkeen itsestä olisi. On ehkä elänyt koko elämänsä ympäristössä, jossa toisten onnistumisista ei iloita tai osaamisesta kehuta. On nähnyt, kuinka jää jalkojen alla sortuu.

On valtava sääli, jos jättää kasvamatta täyteen mittaansa, koska pelkää pudotusta. On myös valtava vääryys, jos yhden ihmisen kateuden vuoksi, joku toinen joutuu pienentämään itseään.

Jokaisella on oikeus löytää oma merkityksensä tässä maailmassa. Suo itsellesi se mahdollisuus.

Ihana minä, ihana sinä

Keskiviikkona järjestettiin Suomen ensimmäinen Body Pride, joka sai ihmiset marssimaan myönteisemmän kehonkuvan puolesta. Oi miten mahtavaa oli nähdä kuvia värikkäästä ihmisjoukosta, jotka marssivat iloiten ja ylpeinä itsestään,  näyttäen samalla keskisormea yleisille kauneusihanteille.

Kehopositiivuuden sanoma on yksikertainen ja upea, mutta yllättävän vaikea ottaa vastaan.

Ajatelkaa nyt, kuinka vaikeaa on uskoa väite: Sinä kelpaat! Ilman laihdutuskuureja, ilman parempia suorituksia, ihan vain omana keskeneräisenä itsenäsi. Tämähän on vastoin kaikkea sitä, mihin monet meistä ovat kasvaneet.

Itsensä rakastaminen on mahdollista kaikille ja jokaisen kehon voi hyväksyä. Rakkautta ja hyväksyntää varten sinun ei tarvitse painaa grammaakaan enempää tai vähempää. Sinun ei tarvitse olla yhtään kiinteämpi, lihaksikkaampi tai kauniimpi. Sillä rakkautta ei voi eikä tarvitse ansaita.

Kuulostaa lässynläältä, mutta on todellisuudessa kaikkea muuta.

Moni vihaa kehoaan ja ajattelee, että kunhan vain onnistuisi muokkaamaan sitä riittävästi, olisi omissa nahoissa eläminen helpompaa. Painoindeksi tai vyötärönympärys eivät kuitenkaan korreloi itsearvostuksen kanssa. Toisin sanoen pienempi vaatekoko tai painon väheneminen eivät takaa parempaa fiilistä peiliin katsoessa.

Itsensä arvostaminen ja rakastaminen ovat toki omaa kehoa laajempia asioita. Omaan kroppaan kuitenkin kulminoituu usein se asenne, jolla suhtaudumme itseemme kaiken kaikkiaan. Siksi myönteisemmän kehonkuvan työstäminen on monille avain hyvinvointiin. Kun näkee peilikuvassaan jotain kaunista ja hyvää, tapahtuu muutoksia myös omassa ajattelussa. Saattaa alkaa jopa tykätä itsestään.

Jos siis haluat rakastaa itseäsi, niin kohtele itseäsi rakkaudella. Hyväksymällä se, että olet epätäydellinen ihminen, ja silti kaiken sen rakkauden arvoinen.  

Juuri tuollaisena. 

Peace! <3

Kuvat: Petri Puuronen

Hyvinvointi lähtee sisältä päin

Luin viime viikolla Ilta-Sanomien jutun, jossa esiteltiin huippumalli Ninja Sarasalon kuvia uran alkuvaiheilta tähän päivään.  Sarasalo on tehnyt kansainvälistä uraa mallina 2000-luvun alkupuolella ja palannut nyt mallintöiden pariin, pluskokoisena.

Jutun luettuani vilkaisin kommentteja, vaikka arvasinkin jo sisällön.

Blaah...

Keskustelussa oli toki myönteisiä viestejä, mutta myös paljon päivittelyä siitä, kuinka ollaan väärällä tiellä jos aletaan lihavuutta ihannoimaan. Tämä kestohuolenaihe pulpahtaa aina pintaan, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, plusmalleista tai oman, kenties ylipainoisen, kehon hyväksymisestä.

En ihan saa kiinni ajatuksenjuoksusta näiden huolien taustalla.

Pelko lihavuuden ihannoimisesta on mielenkiintoinen.
Ensimmäiseksi korvaan särähtää, kun ylipainoisten ihmisten haukkumista perusteellaan terveydellä ja hyvinvoinnilla. Nollakoon, anorektisen huippumallin muokattujen kuvien ihannoiminenko on sitten terveempi vaihtoehto? Tai treenatun, rusketetun bikinifitnesskropan tavoittelu hinnalla millä hyvänsä?

Toisekseen se, että mediassa esitetään eri kokoisia naisvartaloita, ei taida tarkoittaa sitä, että ylipainosta olisi tullut jotenkin tavoiteltava asia. Me ihmiset satumme kuitenkin olemaan eri näköisiä ja kokoisia, joten miksei se saisi näkyä myös muotimaailmassa ja lehtikuvissa?
Miksi on niin väärin näyttää ulkonäköönsä tyytyväinen, ylipainoinen ihminen? (Toim. huom. Plusmallit harvemmin edes ovat oikeasti ylipainoisia.)

Hyvinvointi ja terveys ovat asioita, joita monen muun tavoin, arvostan korkealle. Kuitenkin hyvinvointipuhetta kuunnellessa, huomaan usein verenpaineen kohoavan.  Usein kun keskustellaan ylevästi hyvinvoinnista, tarkoitetaan todellisuudessa sitä, miltä ihminen näyttää.

Taustalla elää vahvana ajatus, että hyvinvoiva ihminen on sporttinen ja hoikka, pyöreämpi voi automaattisesti huonosti.

Hyvinvointi on kuitenkin asia, joka lähtee sisältä päin. Sitä ei määritä pelkkä elopaino tai vyötärönympärys. Siksi tietyn painon saavuttaminen ei takaa parempaa itsetuntoa tai hyvää fiilistä. Jos on esimerkiksi puhunut ylipainoisena itselleen rumasti, tulee todennäköisesti jatkamaan sitä puhetta muutaman vaatekoon pienempänäkin.

Sillä jos perustukset ovat huterat, ei hulppeakaan talo pysy pystyssä.

On siis eri asia näyttää hyvinvoivalta, kun oikeasti voida hyvin. Urheilullinen ja normaalipainoinen ihminen voi olla ahdistunut tai masentunut, kärsiä itsetunto-ongelmista ja sairastaa siinä missä lihavakin. Ja toisaalta, myös lihava ihminen voi olla kaunis ja energinen.

Sen sijaan, että hyvinvointia tavoitellaan pelkkien ulkoisten mittareiden avulla, toivoisin ihmisten lähestyvän asiaa enemmän oman kokemuksensa kautta. Tärkeitä kysymyksiä hyvinvointia ajatellen ovat muun muassa seuraavat:

Miltä tuntuu ja miten voin?
Mikä elämässäni on hyvin? Mihin toivoisin muutosta?
Mikä on minulle tärkeää?
Miksi teen niitä asioita, joita teen?

Vastaukset luovat pohjan, jolle hyvinvointia voi rakentaa. Kun perustukset ovat kunnossa, on aika miettiä sitä vyötärönympärystä.

Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:

Vajavaisena on helpompi elää
Hyväksymisen vaikeus
Vaakakapina
5 tapaa pahoinvoinnin lisäämiseen

Onnistunut kesäloma ilman odotuksia

Kesäloma lähenee loppuaan ja maanantaina alkaa taas arki.

Ainakin melkein, sillä muu perhe jatkaa vielä lomailuaan. Hyvä niin, sillä aamuisin kiireessä säheltäminen on ehdottomasti arjen kestoinhokkini. En kestä sitä pukemaan maanittelua ja myöhässä olemista, joka ikinen aamu. Nyt saan vielä reilun viikon verran hipsiä töihin muiden nukkuessa ja totutella arkirytmiin rauhassa, luksusta.

Näin loman loppuessa sitä miettii, että millainen loma tuli vietettyä. Onko loma ollut hyvä ja rentouttava? Olenko latautunut ja virkistynyt?

Kyllä, mutta vähän yllättävällä tavalla.

Olen reissannut kotimaassa ja tavannut ystäviä. Olen istunut aamukahvin ääressä pari tuntia ikkunasta tuijotellen. Lisäksi olen retkeillyt, joogannut ja katsonut elokuvia. Yhden viikon lomasta vietin perheen kanssa Kööpenhaminassa pyöräillen. Loma on siis koostunut pitkälti niistä asioista, joista tulen hyvälle tuulelle.

Monia asioita olen myös jättänyt tekemättä. Siivonnut aika laiskanpuoleisesti ja antanut rikkaruohojen villiintyä. Alennusmyynnit passasin ja terassinlaudat odottavat uutta maalia edelleen. Vaan väliäkö sillä.

Samaan aikaan olen todennut, ettei omaa elämää voi laittaa offline-tilaan, vaikka työpäivistä saakin breikin. Mieltä painavat asiat, painavat mieltä lomallakin ja lapsiperheessä huollettavaa riittää koko porukan ollessa kotona. Akut eivät siis jatkuvasti lataudu.

Lomaan liittyy usein paljon toiveita ja odotuksia. Eikä siinä mitään, asioiden odottaminen ja haaveiluhan on ihanaa. Tutkimusten mukaan ihmiset ovat jopa onnellisempia lomaa odottaessaan, kuin oikeasti lomaillessaan.

Toiveet ja odotukset ovat kyllä välillä vähän kohtuuttomia. Halutaan rentoutua, mutta samalla pitäisi kokea mitä ihmeellisimpiä asioita. Halutaan levätä, mutta samalla kotona on lista askareista, jotka täytyy loman aikana saada tehdyksi.

Näihin paradokseihin olen kompastunut myös itse, kerran jos toisenkin.

Tällä kesälomalla päätin kuitenkin toimia toisin. Jätin tehtävälistan laatimatta ja suunnittelin asioita etukäteen vain vähän. Itselleni epätyypillisesti, annoin virran viedä ja tein mitä milloinkin sattui huvittamaan. En mitään järisyttävää vaan pieniä asioita, kuten kahvin juomista illalla ja aamukymmeneen nukkumista.

Ja tiedättekö mitä? Olo on rento ja levännyt ilman, että siihen aktiivisesti pyrin.

Omilla odotuksilla ja toiveilla on merkitystä siihen, miten asiat koemme. Jos olisin odottanut unelmien kesälomaa tai olisin buukannut päivät täyteen kaikkea kivaa tekemistä, mitä en arkisin ehdi tehdä, niin olisin nyt hyvin eri fiiliksillä. Sen sijaan pienet tai lähes olemattomat odotukset tarjosivat tilaa niille asioille, joita oikeasti nyt eniten kaipasin. Asioille, jotka oikeasti tekivät minut iloiseksi. Samalla hyväksyen sen, että lomallakin on huonoja päiviä.

Välillä sitä pääsee kaipaamaansa lopputulokseen, kun ei odota mitään. Ihan vaan ympäriinsä luuhailemalla.

Saako psykologi blogata?

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista ja edellisestä postauksesta on vierähtänyt liian kauan aikaa. Pahoittelen.  Syy hiljaiseloon on se, että olen ollut melko jumissa tämän bloggaus-asian kanssa. Olen yhä useammin huomannut ajattelevani, että eihän psykologi nyt oikeasti voi pitää tällasta blogia. 

Hetken ajan meinasin jo ostaa tämän ajatuksen ja lopettaa bloggaamisen, ennen kuin olin edes päässyt kunnolla vauhtiin. Onneksi silmiini osui kollegan postaus aiheesta ja siihen liittyvä keskustelu suljetussa ammattillisessa facebook-ryhmässä. Näiden myötä tuli toisiin ajatuksiin. 

Blogin kirjoittaminen psykologina ei välttämättä muiden alojen ihmisistä kuulosta ihmeelliseltä, mutta itse törmäsin useampiin ajatuksiin, jotka käskivät painamaan deleteä ja sulkemaan läppärin kannen.

1. Ammatillinen uskottavuus

Joskus muinoin luin psykologien keskustelupalstalta ajatuksia aiheesta ja kollegoiden suunnalta tuli vahva viesti, että henkilökohtaista blogia ei psykologi voi missään nimessä pitää.  Paitsi jos se on puhtaasti ammatillinen, tutkittuun tietoon pohjaava asiantuntijablogi. Muuten menee uskottavuus.
Vaan voisiko joku kertoa, mistä se psykologin uskottavuus oikein koostuu? 

2. Neutraali ammattilainen

En ole varma,  onko tämä vaatimus todellinen niin ammattikunnan kuin asiakkaidenkaan suunnalta, mutta vahvana se psykologien keskuudessa elää. Ajatus siitä, että pitäisi olla tietynlainen, ollakseen hyvä psykologi. Tiedättekö, siis sellainen, joka pää kenossa nyökyttelee ja vähän hymisee oikeissa kohdissa. 

Mutta haluaisitko sinä käydä sellaisen ihmisen luona viikosta ja kuukaudesta toiseen? Nyökyttelyllä ja hymistelyllä, jota myös aktiiviseksi kuunteluksi kutsutaan, on paikkansa vuorovaikutuksessa, mutta olisiko sen psykologin  hyvä välillä jotain sanoakin? Olla joskus jopa jotain mieltä?

Psykologin työssä oma persoona on mitä keskeisin työväline. Neutraaliuden ei tarvitse tarkoittaa persoonan häivyttämistä ja sitä sillä tuskin on alun alkaen edes tarkoitettu. Äärimmilleen vietynä  neutraalius ikävä kyllä tukkii suun. Käy niin, ettei uskalla sanoa enää mitään oikein mihinkään ja ihan turhaan. Empatiaan ja hyvään, kunnioittavaan vuorovaikutukseen kykenevät hyvin monenlaiset ihmiset omilla, persoonallisilla tavoillaan.

3. Mitä jos asiakkaat lukevat blogia?

Se on hyvin mahdollista. Voi olla, että osa asiakkaista kokee asian epämiellyttävänä. Kyllähän omalla nimellään, omasta elämästään juttuja kirjoittava psykologi näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä ja tämä voi joitain asiakkaita häiritä.

Saman kysymyksen eteen tullaan kuitenkin myös, jos psykologi käy festareilla, baareissa, leikkipuistossa tai lenkillä. On asiakkaita, jotka eivät missään nimessä halua törmätä psykologiinsa muussa ympäristössä eikä netti tee tähän poikkeusta. Netissä on kuitenkin se hyvä puoli, että jokainen voi valita millä sivuilla käy ja kenen blogia lukee. Leikkipuistossa valinta on hankalampaa.

Blogin pitäminen ja henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on aina asia, jota pitää miettiä. Kuinka paljon haluan itsestäni jakaa? Mihin otan kantaa ja mihin en?

Perustin blogin, koska väsyin lukemaan juttuja, joissa hyvinvointi oli mahdollista vain superihmisille. Sellaisia juttuja, joissa hyvinvointi on sitä, että ruokailut, liikunta ja lepo on suoritettava täydellisesti ja tadaa, olet hyvinvoiva!

Ajattelin, että blogi on minun vastalause jatkuvalle suorittamiselle ja kultaiselle ulkokuorelle. Halusin tarkastella hyvinvointia psykologin silmälasien takaa. Samalla tehdä näkyväksi sitä, että jokainen ihminen on keskinkertainen ja keskeneräinen jossain ja siitä huolimatta voi elää melko onnellista elämää.

Blogista tuli kuitenkin samantien rönsyilevä sillisalaatti monenlaisine aihepiireineen, mutta ainakin se on kirjoittajansa näköinen. Kirjoittajansa näköisenä se pysyy myös jatkossa.

Vajavaisena on helpompi elää

Viime viikolla paikallista sanomalehteä, Lapin kansaa, lukiessani silmiin osui päivän tekstarinosto:

Kyllä, tunnustan! Luen tekstaripalstaa. Mielensäpahoittaneiden kansalaisten kannaotot erittäin-tärkeistä-asioista ovat juuri sopivaa luettavaa aamukoomassa. Viimeaikoina pinnalla ovat olleet koirankakkojen kerääminen, hiihtolatujen käyttö sekä perinteinen mikä on paras puolue-vääntö. Mistäpä sitä muusta keskustelemaan.

Tekstarinosto oli kuitenkin iloinen poikkeus vakkariaiheisiin. Viestissä on onnistuneesti kiteytetty se, mistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja: keskeneräisyys ja epätäydellisyys kuuluvat osaksi elämää ja helpommalla pääsee jos asian hyväksyy.

Tämä on keskeinen sanoma myös mindfulnessissa ja itsemyötätunnossa, jotka lukuisten tutkimusten mukaan lisäävät hyvinvointia ja parantavat mielenterveyttä.

Hyväksyvää ja armollista asennetta kuulee välillä kritisoitavan siitä, että sittenhän ihmiset eivät tee muutoksia, jotka olisivat heille tarpeellisia. Omien havaintojeni mukaan eniten kritiikkiä on kohdistunut lihavuuden hyväksymiseen, koska eihän ne sitten ikinä laihdu. Lisäksi huolta on esitetty myös siitä, että epätäydellisyyden hyväksyminen johtaa loputtomaan omalla mukavuusalueella hengailuun.

Olen itse vakuuttunut siitä, että hyväksyvä lempeä läsnäolo nimenomaan mahdollistaa pysyvät muutokset, ei estä niitä.

Se, että hyväksyy vaikka olevansa huonossa fyysisessä kunnossa tai  olevansa ylipainoinen ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muutosta tarpeellisena. Olemalla rehellinen, mutta lempeä itselleen voi edelleen nähdä elintapojen tai tottumusten muuttamisen tärkeänä asiana, joskaan ei vaadi itseltään kohtuuttomia.

Epätäydellisyyden hyväksyminen ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen eivät myöskään tarkoita sitä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita asioita. Oikeastaan hyväksynnän edellytys on peiliin katsominen ja se jos mikä on epämukavaa.

Vajavaisuuden hyväksymisessä ei siis ole kyse pään hautaamisesta hiekkaan, vaan päinvastoin. Kyse on siitä, että luopuu mahdottomista vaatimuksista ja itsensä dissaamisesta. Hyväksyy sen, että on vajavainen ja silti ihmisenä ihan jees. Hyväksyy sen, että elämä ei ole täydellistä ja silti hyvää.

Hyväksyntä ei ole luovuttamista. Se on vaatimusten vaimentamista.

Varsinkin hyvinvoinnin näkökulmasta vaatimus täydellisyydestä on kinkkinen. Vaatimalla itseltäni sitä, että liikun ja syön oikein, kasvatan lapseni oikein, etenen uralla niinkuin kuuluu, kasaan itselleni läjäpäin paineita. Vaatimukset aiheuttavat minulle stressiä ja ahdistusta, mikä ei millään lailla paranna oloani. Pyrkimykset kasvattaa hyvää oloa tai haaveet paremmasta elämästä muuttuvat vaatimuksiksi, jotka tulee suorittaa.

Suorittamisessa ei sinällään ole mitään pahaa. Usein se mahdollistaa tavoitteiden saavuttamisen ja asioiden aikaan saamisen silloinkin, kun ei niin kiinnostaisi. Minä ainakin tarvitsen suoritusmoodia päivittäin, jotta ehdin ajoissa (tai ainakin lähestulkoon ajoissa) mihinkään. Ilman suoritusmoodia joisin aamukahvia ja lukisin sitä tekstaripalstaa keittiön pöydän äärellä pitkälle aamupäivään.

Ongelmallista suorittamisesta tulee silloin, kun siitä tulee vallitseva tila. Jos suurin osa elämästä perustuu omien vaatimusten suorittamiselle, niin siitä katoaa ilo. Kun soppaan lisätään vielä uskomus, että epäonnistuminen tavoitteissa tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä, on hyvinvointi enää kaukainen, kaunis ajatus.

Tämä on asia, jossa vajavaisuuden ja epätäydellisyyden hyväksyntä auttaa. Kun en koko ajan vaadi itseltäni jotain, voin huomata mitä oikeasti tarvitsen ja haluan.

Siinä on valtava ero käynkö salilla sen vuoksi, että kehoni kaipaa rasitusta vai siksi, että minun täytyy laihduttaa. Lähdenkö lenkille, koska haluan nauttia raikkaasta ilmasta vai polttaakseni riittävästi kaloreita? Molemmissa tilanteissa toiminto on sama, mutta kokemus todennäköisesti hyvin erilainen.

Hyväksyntä ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen ei tarkoita epätyydyttävään tilanteeseen tyytymistä. Ne mahdollistavat omien tarpeiden kuuntelemisen ja itselle sopivien askelten ottamisen. Tällöin myös muutos on mahdollinen, joskaan ei aina tarpeellinen eikä ikinä täydellinen.

Vaakakapina

Follow my blog with Bloglovin

Tiedätkö tunteen, kun luet hyvän kirjan tai katsot elokuvan ja asiat vaan loksahtavat paikalleen? Sen tunteen, kun yhtäkkiä joku vetää yhteen sen kaiken, mitä oot vuosia omassa päässäsi pyöritellyt? Sellaisina hetkinä sitä jää suu auki tuijottamaan tyhjyyteen ja miettii, että  just näin! Tätähän mä oon miettinyt ja yrittänyt pukea sanoiksi sen seittemänkymmentäkertaa ja tässä se nyt on!

Koin tällaisen hetken noin viikko sitten, kun törmäsin Ylen ja Jenny Lehtisen vaakakapinaan. Siis VAU! Sen jälkeen olenkin sitten kahlannut aiheeseen liittyviä artikkeleita, videoita ja tarinoita läpi, liittynyt facebook-ryhmiin ja ollut lievästi sanottuna innoissani ilmiöstä.

Ai miksi? No siksi, että Vaakakapinassa puhutaan juuri niistä asioista, miksi minäkin tämän blogin perustin. Siitä, että hyvinvointi on muutakin kuin kehon rasvaprosentti ja siitä, että ihmiset voisivat kieltojen ja kontrollin sijaan keskittyä hyväksymään itsensä.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että laihduttaminen on pitkässä juoksussa melko tehotonta puuhaa. Kilot tulevat takaisin, useimmiten vielä korkojen kera. Kuitenkin laihduttamisen ympärillä pyörii valtaisa bisnes. Ihmiset kokeilevat mitä uskomattomimpia dieettejä ja ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan kroppaansa. Pysyviä tuloksia on vaikea saada, koska elämässä tapahtuu kaikenlaista.  Terveellisiä elämäntapoja on vaikea ylläpitää kovan kuormituksen alla. Jatkuvat vaatimukset ja ankaruus itseä kohtaan vain lisäävät kuormitusta ja pahaa mieltä, jolloin painoa kertyy helposti lisää.

Vaakakapinan idea ei kuitenkaan ole siinä, että nyt kun itsesi hyväksyt niin, tattararaa...laihdut!  Idea on siinä, että kelpaat kyllä painoit sitten 50 tai 150 kiloa. Jokainen ihminen ja jokainen keho on rakastamisen arvoinen, päätti sitten painoa pudottaa tai ei.

Hienoa minusta tässä jutussa on se, että se ravistelee meidän keho-orientoitunutta ajatusmaailmaa. Ihminen on paljon enemmän kuin kilojensa summa ja on yksioikoista ajatella, että hyvinvointi olisi mitattavissa puntarilla. Hyvinvoiva ihminen ei ole yhtä kuin hoikka ihminen eikä jokaisella lihavalla ole paha olla.

On vaikea nähdä, miten jokaisen suupalan laskeminen ja vääristä syömisistä syyllistyminen auttaa ketään voimaan paremmin? Vaikka se mahdollistaisi kapean vyötärön. Mikäli painon pudottaminen tai tietyn ihannepainon ylläpitäminen tapahtuu oman mielenterveyden kustannuksella, ei siinä ole mitään järkeä. Jos haluaa oikeasti voida paremmin ja parantaa elämänlaatuaan kannattaa opetella suhtautumaan itseen lempeästi ja myötätuntoisesti.

Tiivistettynä: hyvinvointia hyvällä, pahoinvointia pahalla.