Kyllä, tunnustan! Luen tekstaripalstaa. Mielensäpahoittaneiden kansalaisten kannaotot erittäin-tärkeistä-asioista ovat juuri sopivaa luettavaa aamukoomassa. Viimeaikoina pinnalla ovat olleet koirankakkojen kerääminen, hiihtolatujen käyttö sekä perinteinen mikä on paras puolue-vääntö. Mistäpä sitä muusta keskustelemaan.
Tekstarinosto oli kuitenkin iloinen poikkeus vakkariaiheisiin. Viestissä on onnistuneesti kiteytetty se, mistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja: keskeneräisyys ja epätäydellisyys kuuluvat osaksi elämää ja helpommalla pääsee jos asian hyväksyy.
Tämä on keskeinen sanoma myös mindfulnessissa ja itsemyötätunnossa, jotka lukuisten tutkimusten mukaan lisäävät hyvinvointia ja parantavat mielenterveyttä.
Hyväksyvää ja armollista asennetta kuulee välillä kritisoitavan siitä, että sittenhän ihmiset eivät tee muutoksia, jotka olisivat heille tarpeellisia. Omien havaintojeni mukaan eniten kritiikkiä on kohdistunut lihavuuden hyväksymiseen, koska eihän ne sitten ikinä laihdu. Lisäksi huolta on esitetty myös siitä, että epätäydellisyyden hyväksyminen johtaa loputtomaan omalla mukavuusalueella hengailuun.
Olen itse vakuuttunut siitä, että hyväksyvä lempeä läsnäolo nimenomaan mahdollistaa pysyvät muutokset, ei estä niitä.
Se, että hyväksyy vaikka olevansa huonossa fyysisessä kunnossa tai olevansa ylipainoinen ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muutosta tarpeellisena. Olemalla rehellinen, mutta lempeä itselleen voi edelleen nähdä elintapojen tai tottumusten muuttamisen tärkeänä asiana, joskaan ei vaadi itseltään kohtuuttomia.
Epätäydellisyyden hyväksyminen ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen eivät myöskään tarkoita sitä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita asioita. Oikeastaan hyväksynnän edellytys on peiliin katsominen ja se jos mikä on epämukavaa.
Vajavaisuuden hyväksymisessä ei siis ole kyse pään hautaamisesta hiekkaan, vaan päinvastoin. Kyse on siitä, että luopuu mahdottomista vaatimuksista ja itsensä dissaamisesta. Hyväksyy sen, että on vajavainen ja silti ihmisenä ihan jees. Hyväksyy sen, että elämä ei ole täydellistä ja silti hyvää.
Hyväksyntä ei ole luovuttamista. Se on vaatimusten vaimentamista.
Varsinkin hyvinvoinnin näkökulmasta vaatimus täydellisyydestä on kinkkinen. Vaatimalla itseltäni sitä, että liikun ja syön oikein, kasvatan lapseni oikein, etenen uralla niinkuin kuuluu, kasaan itselleni läjäpäin paineita. Vaatimukset aiheuttavat minulle stressiä ja ahdistusta, mikä ei millään lailla paranna oloani. Pyrkimykset kasvattaa hyvää oloa tai haaveet paremmasta elämästä muuttuvat vaatimuksiksi, jotka tulee suorittaa.
Suorittamisessa ei sinällään ole mitään pahaa. Usein se mahdollistaa tavoitteiden saavuttamisen ja asioiden aikaan saamisen silloinkin, kun ei niin kiinnostaisi. Minä ainakin tarvitsen suoritusmoodia päivittäin, jotta ehdin ajoissa (tai ainakin lähestulkoon ajoissa) mihinkään. Ilman suoritusmoodia joisin aamukahvia ja lukisin sitä tekstaripalstaa keittiön pöydän äärellä pitkälle aamupäivään.
Ongelmallista suorittamisesta tulee silloin, kun siitä tulee vallitseva tila. Jos suurin osa elämästä perustuu omien vaatimusten suorittamiselle, niin siitä katoaa ilo. Kun soppaan lisätään vielä uskomus, että epäonnistuminen tavoitteissa tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä, on hyvinvointi enää kaukainen, kaunis ajatus.
Tämä on asia, jossa vajavaisuuden ja epätäydellisyyden hyväksyntä auttaa. Kun en koko ajan vaadi itseltäni jotain, voin huomata mitä oikeasti tarvitsen ja haluan.
Siinä on valtava ero käynkö salilla sen vuoksi, että kehoni kaipaa rasitusta vai siksi, että minun täytyy laihduttaa. Lähdenkö lenkille, koska haluan nauttia raikkaasta ilmasta vai polttaakseni riittävästi kaloreita? Molemmissa tilanteissa toiminto on sama, mutta kokemus todennäköisesti hyvin erilainen.
Hyväksyntä ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen ei tarkoita epätyydyttävään tilanteeseen tyytymistä. Ne mahdollistavat omien tarpeiden kuuntelemisen ja itselle sopivien askelten ottamisen. Tällöin myös muutos on mahdollinen, joskaan ei aina tarpeellinen eikä ikinä täydellinen.
Tekstarinosto oli kuitenkin iloinen poikkeus vakkariaiheisiin. Viestissä on onnistuneesti kiteytetty se, mistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja: keskeneräisyys ja epätäydellisyys kuuluvat osaksi elämää ja helpommalla pääsee jos asian hyväksyy.
Tämä on keskeinen sanoma myös mindfulnessissa ja itsemyötätunnossa, jotka lukuisten tutkimusten mukaan lisäävät hyvinvointia ja parantavat mielenterveyttä.
Hyväksyvää ja armollista asennetta kuulee välillä kritisoitavan siitä, että sittenhän ihmiset eivät tee muutoksia, jotka olisivat heille tarpeellisia. Omien havaintojeni mukaan eniten kritiikkiä on kohdistunut lihavuuden hyväksymiseen, koska eihän ne sitten ikinä laihdu. Lisäksi huolta on esitetty myös siitä, että epätäydellisyyden hyväksyminen johtaa loputtomaan omalla mukavuusalueella hengailuun.
Olen itse vakuuttunut siitä, että hyväksyvä lempeä läsnäolo nimenomaan mahdollistaa pysyvät muutokset, ei estä niitä.
Se, että hyväksyy vaikka olevansa huonossa fyysisessä kunnossa tai olevansa ylipainoinen ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muutosta tarpeellisena. Olemalla rehellinen, mutta lempeä itselleen voi edelleen nähdä elintapojen tai tottumusten muuttamisen tärkeänä asiana, joskaan ei vaadi itseltään kohtuuttomia.
Epätäydellisyyden hyväksyminen ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen eivät myöskään tarkoita sitä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita asioita. Oikeastaan hyväksynnän edellytys on peiliin katsominen ja se jos mikä on epämukavaa.
Vajavaisuuden hyväksymisessä ei siis ole kyse pään hautaamisesta hiekkaan, vaan päinvastoin. Kyse on siitä, että luopuu mahdottomista vaatimuksista ja itsensä dissaamisesta. Hyväksyy sen, että on vajavainen ja silti ihmisenä ihan jees. Hyväksyy sen, että elämä ei ole täydellistä ja silti hyvää.
Hyväksyntä ei ole luovuttamista. Se on vaatimusten vaimentamista.
Varsinkin hyvinvoinnin näkökulmasta vaatimus täydellisyydestä on kinkkinen. Vaatimalla itseltäni sitä, että liikun ja syön oikein, kasvatan lapseni oikein, etenen uralla niinkuin kuuluu, kasaan itselleni läjäpäin paineita. Vaatimukset aiheuttavat minulle stressiä ja ahdistusta, mikä ei millään lailla paranna oloani. Pyrkimykset kasvattaa hyvää oloa tai haaveet paremmasta elämästä muuttuvat vaatimuksiksi, jotka tulee suorittaa.
Suorittamisessa ei sinällään ole mitään pahaa. Usein se mahdollistaa tavoitteiden saavuttamisen ja asioiden aikaan saamisen silloinkin, kun ei niin kiinnostaisi. Minä ainakin tarvitsen suoritusmoodia päivittäin, jotta ehdin ajoissa (tai ainakin lähestulkoon ajoissa) mihinkään. Ilman suoritusmoodia joisin aamukahvia ja lukisin sitä tekstaripalstaa keittiön pöydän äärellä pitkälle aamupäivään.
Ongelmallista suorittamisesta tulee silloin, kun siitä tulee vallitseva tila. Jos suurin osa elämästä perustuu omien vaatimusten suorittamiselle, niin siitä katoaa ilo. Kun soppaan lisätään vielä uskomus, että epäonnistuminen tavoitteissa tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä, on hyvinvointi enää kaukainen, kaunis ajatus.
Siinä on valtava ero käynkö salilla sen vuoksi, että kehoni kaipaa rasitusta vai siksi, että minun täytyy laihduttaa. Lähdenkö lenkille, koska haluan nauttia raikkaasta ilmasta vai polttaakseni riittävästi kaloreita? Molemmissa tilanteissa toiminto on sama, mutta kokemus todennäköisesti hyvin erilainen.
Hyväksyntä ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen ei tarkoita epätyydyttävään tilanteeseen tyytymistä. Ne mahdollistavat omien tarpeiden kuuntelemisen ja itselle sopivien askelten ottamisen. Tällöin myös muutos on mahdollinen, joskaan ei aina tarpeellinen eikä ikinä täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäpä tuumaat?