Ajatuksia rohkeudesta

Viisivuotias syöksyy ninjahypyllä olohuoneeseen, vetää puisen miekan selästä ja taistelee kuvitteellista pahista vastaan. Sotahuutojen säestämänä hän nujertaa vastustajan hetkeäkään pelkäämättä ja pelastaa avuttomat kanssaihmiset pulasta. Hän on rohkea sankari.

Tämä stereotypioita alleviivaava leikki toistuu kodissani päivittäin. Viisivuotiaalle se ilo suotakoon, mutta on todettava, että lapsen mielikuva rohkeudesta sisältää melkoisen kovat vaatimukset: rohkea ei pelkää, ole heikko tai tarvitse apua. Rohkea on fyysisesti voimakas ja mieluiten vielä mies.

Rohkeuden ympärillä liehuu sankarillisuuden viitta ja sen vuoksi ominaisuutta voi olla itsessään vaikea tunnistaa. Elämä kuitenkin kysyy rohkeutta koko ajan - toisenlaista rohkeutta.

Mieti, milloin itse olet tehnyt viimeksi jotain rohkeaa? Olitko silloin vahva ja peloton? Pelastitko ketään? Veikkaanpa, että et.

Elämässä tulee vastaan mullistavia käänteitä, joihin emme voi vaikuttaa, mutta joissa menetämme läheisen ihmisen, työn tai terveyden. Silloin on tahtomattaan kohdattava toisenlainen todellisuus ja kaivettava sisimmästään esiin rohkeutta selviytyä.

Välillä käänteet ovat positiivisia, uusia mahdollisuuksia. Silloin on löydettävä rohkeutta irrottaa vanhasta ja hypätä uuteen, vaikkei tiedä mitä tuleman pitää.

Elämän eteen heittämien tilanteiden ja sattumusten lisäksi muutumme myös itse. Työpaikka, joka oli parasta ikinä kymmenen vuotta sitten, saattaa tuntua nyt tympeältä ja puuduttavalta ja ihminen, joka oli joskus tärkeä ja rakas, voi olla nyt etäinen ja vieras. Oli muutos sitten yllättävä tai pitkään kypsynyt, vapaaehtoinen tai pakotettu, kysyy se aina rohkeutta. Tutuista, turvallisista kuvioista ulos astuminen on jännittävää, välillä jopa pelottavaa ja harvassa ovat ne, jotka eivät muutosten edessä epäröi.

Siksi on äärimmäisen rohkeaa toimia toisin, kuin aina ennen on toiminut. Muuttaa syvälle juurtuneita käyttäytymismalleja, kun huomaa niiden tekevän vahinkoa. Pyytää apua, jos on oppinut pärjäämään yksin tai ottaa koppi omista valinnoista, mikäli on tottunut toimimaan toisten ohjailemana.  Sietää kaavojen rikkomisen aiheuttama epävarmuus ja ihmisten hämmästyneet reaktiot.

Rohkeaa on myös ottaa itsensä ja omat tarpeet tosissaan. Antaa itselleen lupa tuntea ja tarvita, toivoa ja unelmoida. Oman minän kuunteleminen ja tärkeiden asioiden vaaliminen ei ehkä näyttäydy sankarillisena lujuutena, mutta toden totta vaatii ämpärikaupalla uskallusta. Sillä kertoessaan omista tarpeista ja toiveista, ihminen laittaa itsensä alttiiksi ihon alle menevälle arvostelulle. Tavoitellessa unelmiaan hän ottaa riskin epäonnistua syvästi. Se, jos mikä on pelottavaa.

Usein rohkeinta on siis mennä kohti sitä, mitä eniten rakastaa ja pelkää. Laittaa itsensä täysillä likoon, vaikka olisi herkkä ja heiveröinen, eikä edes mies.

Rohkeaa viikkoa!


--

Kuva: Petri Puuronen

Pärjääkö tavallinen kuolevainen työelämässä?

Istuin ystävän kanssa ravintolassa, herkullinen meze-lautanen edessäni ja kerroin karsineeni pintapuolisia ihmissuhteista elämästäni viime vuosina. Selitin, kuinka olen pyrkinyt rehellisyyteen itseni kanssa ja sen seurauksena en oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, joissa aitoudelle ei ole tilaa. 

"Mutta LinkedIn:ssä oon ja se ärsyttää aina kun sen avaan", huokaisin ja pistin tsatsikissa dipatun falafelin poskeen. Kaverini kasvoille vaihtui kysyvä ilme. "Se on kuulemma työelämässä pärjäämisen edellytys" selitin, vakuuttaakseni lähinnä itseni. 

Ravintolaillan jälkeen jäin miettimään asiaa. Mikä siinä LinkedIn:ssä oikeastaan ärsyttää? Sehän on vain alusta, jossa ihmiset voivat kuulla toisten osaamisesta ja kertoa omastaan.

Ymmärsin, ettei minua oikeastaan häiritse yksittäinen verkostoitumispalvelu vaan se superihmis-menestyjä-puhe, jota eri kanavissa laajemmaltikin viljellään. Jatkuva inspiroituminen, hehkutus ja onnistuminen tulevat nimittäin korvista ulos. Menestystarina toisensa perään ja tarkoin rakennettuja henkilöbrändejä, ilman ainuttakaan säröä. Verkostoitumista niiden hyödyllisyyden vuoksi.

Onko tämä todella työelämässä pärjäämisen edellytys?

Voisiko osaamisen ja pystymisen lisäksi toisinaan nähdä välähdyksiä heikkoudesta ja haavoittuvuudesta? Mitä jos välillä saisikin lukea tarinan epäonnistumisesta, joka ei kääntynyt voitoksi, mutta elämä jatkui? Tai ihminen kertoisi muuttaneensa näkemystään, myöntäisi jopa olleensa väärässä?

Tekisivätkö inhimilliset piirteet pätevästä tyypistä vähemmän pätevän?

On ymmärrettävää, että haluamme näyttää ulospäin vain parhaat puolemme. Hyvä palaute on mukava jakaa ja onnistumisista on kiva iloita. Jos kuitenkin suljemme pois epäonnistumiset ja vaikeat hetket, tulemme luoneeksi onnistujakuplan. Illuusion täydellisestä menestyjästä, joka pärjää kaikessa mihin ryhtyy.

Kuitenkin ikävä tosiasia on, että kaikki meistä mokaavat joskus. Sellaisina hetkinä on lohdullista kuulla, kuinka muutkin ovat töpeksineet ja silti selvinneet. Kun käsittää, että osaamisen rajat tulevat välillä vastaan ihan jokaisella, tavoitteista, tahdonvoimasta tai geeneistä riippumatta, on omaa epäonnistumista siedettävämpää tarkastella.

Siksi kuplan tiedostaminen epätodelliseksi rakennelmaksi on tärkeää. Mikäli virheiden olemassaolo tunnustetaan ja nähdään osana (työ)elämää, on turvallista kääntää katse omaan toimintaan ja arvioida kehittämisen paikkoja armollisesti. Jos taas onnistumispakko on vahva, käy herkästi niin, että tulee käyttäneeksi valtavan määrän energiaa oikeanlaisen mielikuvan luomiseen. Pahimmillaan jopa osaamisen kustannuksella. Samalla jää myös yksin  epäonnistumisen aiheuttaman häpeän kanssa.

Kuvittele työelämä, jossa verkostot perustuisivat aitoon vuoropuheluun ja jaettuun mielenkiintoon. Henkilöbrändit olisivat ihmisten näköisiä ja kokoisia. Osaamista tuotaisiin esiin ja onnistumisille hurrattaisiin. Kaveria tai palvelua voisi kehua ihan reilusti, vaikkei samalla viestittäisi kuinka mainio osaaja myös itse on. Kannustettaisiin yrittämään rohkeasti.

Silloin kun tulisi haukanneeksi liian suuren palan, voisi huutaa kavereita apuun. Ei tarvitsisi nieleskellä itku kurkussa ja toivoa, ettei tukehdu vaan tietäisi kaverin taputtavan selkään. Ja seuraavalla kerralla saisi silti kakkubuffaan kutsun.

Mitkä asiat olisivat silloin työelämässä pärjäämisen edellytys?



--


Kaksi alinta kuvaa:Pixabay

Olisinpa tiennyt

Olisinpa tiennyt, että ehjimmät meistä on kasattu sirpaleista. Tiennyt, että rikkinäisyyttään ei tarvitse hävetä, sillä kaikki särkyvät joskus. 

Olisinpa tiennyt, että apua voi pyytää vaikka pärjäisi yksin. Että vaikka pystyn, se ei tarkoita, että minun täytyy.

Olisinpa tiennyt, että aikuiseksi ehtii kyllä. Vastuuta tulee, välillä jopa enemmän kuin jaksaisi kantaa. Aika ei lopu kesken.

Olisinpa tiennyt, että itselleen voi kelvata, vaikkei jollekin toiselle kelpaisikaan.

Olisinpa tiennyt, että minullakin on väliä.

Olisinpa tiennyt, että ne ihmiset, joiden hyväksyntä tuntui silloin elintärkeältä eivät ole kuvioissa lopun ikää. Useimmat eivät edes kokonaista vuotta. Ja että silloin, kun hyväksyntä tulee hakematta, olen oikeiden ihmisten seurassa.

Pelko ajaa suorittamaan

Aloitin helmikuun alussa Luovan laboratorion verkkokurssin, jonka myötä olen tyhjentänyt säännöllisesti ajatusten virtaa paperille, aiheella tai ilman. Tuotosten taso ei päätä huimaa, mutta vapauttavia harjoitukset ovat olleet. Harvoin sitä tulee lukeneeksi omia ajatuksiaan lyhentämättöminä.

Luovuusharjoitusten myötä päässäni on alkanut risteilemään aivan uusia ajatuspolkuja. Monet kelat, joita olen kelannut  jo vuosia, ovat nytkähtäneet eteenpäin.  On tullut ahaa-elämyksiä, jotka toivottavasti kantavat myös pidemmälle.

Ehkä hienoin oivalluksen hetki oli muutama viikko sitten, kun ymmärsin suorittamiseni ytimen. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka pohdinta on ollut käynnissä pitkään, loksahtivat palaset paikoilleen nopeasti.

Tulin eräänä iltapäivänä töistä kotiin, mukanani epämääräinen levottomuus. Mies valmisti ruokaa ja kyseli päivän kuulumisia. Lysähdin huokaillen keittiönpöydän ääreen, tuijotin hellalla sihiseviä pakastevihanneksia ja yritin pitää itseni kasassa.

Koska ahdistusmöykky rinnassa kasvoi, nousin pöydästä, suljin makuuhuoneen oven perässäni ja kirjoitin hieman. Aluksi vain muutamia hajanaisia ajatuksia. Sitten riittämättömyys ja epävarmuus nostivat päätään ja aloin vimmaisesti muistella tilanteita, joissa olin onnistunut.  Hei, silloinkin meni tosi hyvin se palaveri! Ja vasta sekin ihminen kiitteli kovasti ja siellä toisaallakin kehuttiin. 

Keräsin siis todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vakuuttelusta huolimatta, takavasemmalta hiipinyt pelko ei väistynyt.  Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä, osaava ja mukava? Mitä jos olenkin juuri sellainen, kun en halua olla? Kysymykset pitivät sinnikkäästi pintansa.

Viimein luovutin. Lopetin vakuuttelun ja kuuntelin, mitä pelolla on sanottavaa. Kirjoitin paskalistan*.

Käänsin tyhjän sivun ja latelin allekkain kaikki ne adjektiivit, joita pelkäsin itseeni liitettävän. Listasin luonnehdinnat, joita en ikipäivänä tahtoisi itsestäni löytää, mutta jotka kuitenkin kummittelivat jossain mielen perukoilla. Ilman sensuuria A4-ruutupaperi täyttyi vauhdilla.

"Aika paska muija." ajattelin, kun tuijotin valmista listaa. Puristava tunne rinnassa hellitti.

Tilaa valtasi hersyvä ilo. Olin juuri sisäistänyt sen, mitä olin vuosia opiskellut. Lukenut kirjoista ja kuunnellut opetuksissa, harjoitellut joogatunneilla ja meditoidessa, opettanut myös muille - pelkoa ei voi voittaa, se pitää hyväksyä.

Jatkuva tarve todistaa itselleni ja maailmalle, että olen listaani parempi, on saanut minut suorittamaan. Toisinaan ihan uupumuksen partaalle. Sen sijaan voisin hyväksyä, että pelkään olevani listani kaltainen. Tätä taakkaa kannan repussani, halusin tai en.

Palasin keittiöön ja luin listan juhlallisesti ääneen miehelle, joka tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä, tajuamatta lainkaan millaisen ajatusmyrskyn olin äskeittäin käynyt läpi.

Melkoista hommaa tämä luova kirjoittaminen.

*Paskalista on nimetty kirjoittajan (epä)kypsyysasteen mukaisesti. Samaa ideaa voi toteuttaa otsikoimalla listansa esimerkiksi "ikävät ominaisuudet" tai "tällainen en haluaisi olla".

Lue myös:

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa mättää?

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa oikein mättää?

Savusuolaa-blogin Janica Brander kirjoitti mainion jutun jatkuvasta balanssiin pyrkimisestä, johon samaistuin täysin. Tasapainoinen elämä on ihanne, jota minäkin olen pitkään tavoitellut. Ajatelkaa kuinka ihanaa olisi saavuttaa piste, missä kaikki elämänalueet tulisivat huomioiduiksi sopivassa suhteessa! Jatkuva tasapainoon pyrkiminen on kuitenkin paradoksi siinä missä täydellinen onnikin. Kyseessä on perhonen, joka liihottaa karkuun.

Tällaista lempeää lähestymistapaa edustavassa blogissa on vaarana, että tulee ylläpitäneeksi illuusiota balanssista. Harmoniasta, joka saavutetaan selkeiden prioriteettien ja kalenteroinnin avulla.

On mahtavaa huomata, että jatkuvan suorittamisen ja tehtävälistojen rinnalle on tullut puhe lempeämmästä olemisen tavasta. Sen puolesta minäkin liputan. Hidastaminen on kuitenkin miina, jonka kanssa saan olla tarkkana. Aloitan toistuvasti blogitekstin, jossa kerrotaan vinkkejä esim. palautumiseen ja sitten pyyhinkin kirjoituksen pois. Nimittäin silloin suorittaja minussa alkaa puhua.

Tämä on juuri se asia, mikä hyvinvointipuheessa ja loputtomassa balanssin hakemisessa kivestää. Tasapainon tavoittelusta tulee helposti vain yksi suorittamisen tapa lisää. On töitä, perheaikaa, joogaa, liikuntaa, ystäviä, riittävästi unta, harrastuksia yhdessä ja erikseen, lomaa, arkea, siivouspäiviä ja ravintolaruokaa. Kaiken aikaa päässä jyskyttää ajatus aikaansaamisesta ja hölläämisestä, jotta voisi taas olla aikaansaava.

Hyvin äkkiä tasapainoisen elämän tavoittelu muuttuu näennäiseksi rentoudeksi ja erilaisia asioita tehdään, jotta vaikutettaisiin tasapainoisilta. Mindfulness, jooga ja meditaatio voivat olla suoritteita siinä missä juoksulenkkikin (been there, done that). Väkinäinen hidastaminen on lopulta vain itsensä huijaamista ja keisari jää taas ilman vaatteita.

Balanssin hakemisessa tympäisee  myös se, että ideaali alkaa määrittää kaikkea tekemistä. Siis ihan kaikkea. Sohvalla makaaminen ei ole enää joutenoloa vaan tehokas keino palautua. Itse tehty remontti on paitsi rahan säästöä sisustuksessa, niin ennen kaikkea hyvää vastapainoa aivotyölle. Jokainen hengenveto tulisi valjastaa pyhän balanssin saavuttamiseen, jotta hyvinvointi olisi optimaalista ja elämä yhtä zeniä.

Vaan kun ei ole.

Tasapaino ei ole pysyvä tila. Lause, jonka haluaisin tatuoida otsaani.  Ilot, surut, uusi ihmissuhde tai työpaikka voivat saada meidät käpertymään yhden asian ääreen pitkäksikin aikaa ja useimmiten se on tarpeen.

Muistan, kun äitiyslomalla vietin useita päiviä kotona yöpaidassa vauvaa imettäen.Vuorokaudenaika, syöminen tai peseytyminen olivat hyvin mitättömiä pikkuseikkoja. Muistutin zombia ja keskityin sataprosenttisesti lapsen hengissä pitämiseen. Silloin se oli kamalaa, koska pelkäsin jääväni iäisyyksiksi vauvalimboon, mutta nyt muistelen noita hetkiä hieman kaivaten. En todellakaan kaipaa sitä jyrän alle jäänyttä olotilaa enkä edes pientä vauvaa kainaloon vaan kaipaan sellaista kokonaisvaltaista hurahtamista. Sitä, kun kiikkulauta kellahtaa vinoon ja toinen puoli iskeytyy voimalla maahan. 

Ja nyt en tarkoita sitä, etteikö henkinen hyvinvointi olisi tärkeä asia, tottakai on. Omaa kuormitusta kannattaa tarkkailla, koska satalasissa ei jaksa painaa loputtomiin. Kuitenkin myös "tasapainoista" elämää voi tulla suorittaneeksi niin täysillä, että alkaa uuvuttaa. Sillä niin kauan, kun takaraivossa jyllää ajatus täydellisestä elämästä jonka saavuttaa, kunhan vain tekee oikeat siirrot, on tasapainon hakeminen vain uusi tapa ajaa päin seinää.

Niinpä toivoisin itselleni ja kanssaihmisille enemmän taitoa oman minän kuuntelemiseen. Vähemmän pyrkimistä jonnekkin ja enemmän hetkiä, joihin sukeltaa. Päämäärätöntä luuhailua ilman tavoitetta paremmasta olosta. Pysähdyksiä, jolloin omia motiivejaan voisi tarkastella rehellisesti. Välillä sitten paahtaisi ohituskaistalla tai jumittaisi parkkipaikalla. Ei välittäisi niinkään tasapainosta vaan enemmän omasta itsestään.

Anna itsellesi mahdollisuus

Kuluneella viikolla tein sen, mitä olin pitkään miettinyt. Kerroin julkisesti kirjoittavani blogia.  Jännitin vatsa solmussa kolme päivää, miten asia otetaan tuttavapiirissä vastaan. Mitä ihmiset nyt ajattelevat? Tykkäävätkö vai eivät? 

Nyt fiilis on varovaisen iloinen, sillä palaute on ollut positiivista ja kannustavaa. Kiitos siitä!

Bloggaamisesta kertominen on tuntunut vaikealta. Tavallaan nurinkurista, että olen kirjoittanut ajatuksiani kaikkien luettavaksi, mutta kuitenkin tuttavilta "salaa". Suoraan sanottuna, minua pelotti ja vähän myös nolotti, enkä oikein ymmärtänyt miksi?

Sitten luin Maaret Kallion kolumnin ja moni asia loksahti kohdalleen. Aivan kuten surussa, myös onnistumisissa ja uutta yrittäessä ihminen kaipaa tukea toisilta ihmisiltä. Silloin ikään kuin kävelee heikolla jäällä ja toivoo, että jää kantaa. Koko ajan peläten, että tipahtaa kylmään veteen. Laittaessaan itsensä likoon tarvitsee hyväksyntää ja vahvistusta tekemiselleen. Sitä, että joku kehuu tai tsemppaa.

Samalla havahduin miettimään, että kuinkakohan moni jättää potentiaalinsa käyttämättä, koska ei uskalla edes yrittää? Ei tohdi kokeilla mihin kaikkeen itsestä olisi. On ehkä elänyt koko elämänsä ympäristössä, jossa toisten onnistumisista ei iloita tai osaamisesta kehuta. On nähnyt, kuinka jää jalkojen alla sortuu.

On valtava sääli, jos jättää kasvamatta täyteen mittaansa, koska pelkää pudotusta. On myös valtava vääryys, jos yhden ihmisen kateuden vuoksi, joku toinen joutuu pienentämään itseään.

Jokaisella on oikeus löytää oma merkityksensä tässä maailmassa. Suo itsellesi se mahdollisuus.