Ihminen uupuu kohtuuttomien vaatimusten alla

Tälläkin hetkellä moni kamppailee jaksamisen äärirajoilla. Yksi on ehkä huomannut voimakkaan väsymyksen hallitsevan oloa, levosta huolimatta. Toisella kytee mielessä kasvava epäilys omasta kyvykkyydestä ja kolmatta vaivaa kyynistyminen sekä uskonpuute siihen, että omalla toiminnalla olisi merkitystä.

Yhteistä heille kaikille on liiallinen, pitkään jatkunut kuormitus. Olotilaan on turtunut. "Pakko jaksaa" on usein toisteltu mantra, jonka myötä ilo elämässä on hiipunut ja arjesta on vaivihkaa tullut selviytymistä päivästä toiseen.

Lopulta tapahtuu jotain, mikä pakottaa pysähtymään. Tulee ehkä ylilyönti kotona tai selkeä virhe työpaikalla. Yöunet katoavat, sydän meinaa pamppailla rinnasta ulos tai sitten pillahtaa itkuun tuttavan kysyessä kuulumisia kassajonossa. Reagoi itselleen epätyypillisellä tavalla ja havahtuu väsymykseensä. Mitä pidempään on väsymystään työntänyt syrjään, sitä voimakkaammin se veronsa ottaa.

Jokainen uupumistarina on omanlainen, mutta jaksamisen haasteet koskettavat yhä suurempaa joukkoa. Ilmoilla onkin toistuvasti kysymys, miksi ihmiset uupuvat? Kertooko ilmiön yleisyys jotain ajastamme tai elämäntavastamme?

Väitän, että työelämä tai ruuhkavuodet eivät automaattisesti uuvuta ketään. Kohtuuttomat vaatimukset uuvuttavat. Esimerkiksi selviäminen kahden ihmisen työtehtävistä laadusta tinkimättä, on pidemmällä tähtäimellä mahdoton yhtälö. Yhtälailla kuin panostaminen elämän jokaiseen osa-alueeseen samanaikaisesti.

Liian suuret vaatimukset voivat kummuta ympäristöstä, mutta olemme taitavia asettamaan riman turhan korkealle myös itse. Ura, perhe, terveys, laaja sosiaalinen piiri ja virkistävä vapaa-aika - kaiken saavuttamista ihaillaan ja tavoitellaan.

Hyvin vähän puhutaan siitä, mikä jää tekemättä. Niistä kasaantuvista tiskivuorista tai käyttämättä jääneistä liikuntaseteleistä, saati päätöksestä olla hakematta vaativampaan työtehtävään tai pitäytyä perheenlisäyksestä, jotta jaksaa. Saadakseen asioita aikaan yhdellä saralla, on höllättävä toisaalla.

Vaatimus loputtomasta kestävyydestä on haitallinen myytti.  Elämässä on tyypillisesti aikoja, jolloin tietää mitä haluaa ja jaksaa suunnata tavoittellisesti unelmiaan kohti. Sitten on aikoja, jolloin suunta on hukassa ja energia vähissä. Sen vuoksi realistiset odotukset aikaansaamisesta yhdessä elämäntilanteessa, voivat toisessa hetkessä kuormittaa liikaa.

Uupuminen ei siis ole heikkoutta vaan inhimillinen reaktio kohtuuttomaan tilanteeseen. Ainaisen jaksamisen sijaan kestävämpää on sallia olotilan ja voimavarojen vaihtelu. Huomata ja tunnustaa levon tarve niin itselleen kuin kanssaihmisille, sen sijaan, että puskisi pakonomaisesti eteenpäin.

Uupumuksen vastainen julistus kuuluukin:

Aina ei tarvitse jaksaa.

Someilluusio saa elämän tuntumaan tyhjältä

Sunnuntai-ilta. Kävelen miehen vieressä rauhalliseen tahtiin vihertävää tienreunaa pitkin. Lapset vispaavat polkimia vimmatusti edellä, nauravat ja katoavat pian mutkan taakse.  Kotipihassa potkimme jalkapalloa hetken, maalivahtia vuorotellen. Kohta on kesäloma, ajattelen ja elämä tuntuu leppoisalta.

Sisälle tullessa kaivan puhelimen taskusta ja istahdan eteisen penkille, hetkeksi vain. Luen muutaman viestin, selaan Instagramia ja Facebookia rinnakkain. Ruudulta aukeavat vuorotellen henkeäsalpaavat maisemakuvat, kauniit kodit ja hehkutukset saavutetuista tavoitteista. Toisten onnen ja onnistumisen hetkiä selaillessa hyvä fiilis on yllättäen tipotiessään. Mieleen hiipii ontto tunne, jossa oma elämä näyttäytyy kovin vähäpätöisenä. Yhtä äkkiä iloitseminen pelkästä auringonpaisteesta ja sunnuntaikävelystä ovatkin osoitus arjen olemattomasta sisällöstä.  Kymmenen minuuttia puhelimella on tehnyt tyhjäksi sen, mikä vielä hetki sitten tuntui mielekkäältä.

Tunne on tosi vaikka tiedostankin sen järjettömyyden. Muistuttelen itselleni, että vielä hetki sitten viihdyin elämässäni paremmin kuin hyvin. On vaivaannuttavaa myöntää itselleen, että some vaikuttaa tällä tavoin. Jossain mielen perukoilla leijuu oletus, että aikuisen ihmisen tulisi kyetä kypsempään ajatteluun eikä vertailla omaa elämäänsä toisiin.

Sitä paitsi, kyllähän minä tiedän, ettei mikään ole sitä, miltä somessa näyttää. Tiedän, että huippuhetkiä seuraa taantuma, menestyjän itsevarman hymyn taakse piiloutuu epävarmuus ja upeimmassakin matkakohteessa kohtaa vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Tiedän, kuinka ihmiset kertovat somessa sellaista tarinaa itsestään, millaisina haluavat tulla nähdyiksi. Tiedänhän minä, sillä toimin itse samoin.

Tieto ei kuitenkaan tee immuuniksi vaikutuksille. Vaikka olisi lukuisia kertoja kuullut sanonnan ruohosta aidan takana ja tietäisi sen olevan totta, niin tuijottaessa toistuvasti kuvia naapureiden tasamittaisesta, tuuheasta ja syvänvärisestä nurmikosta, alkaa oma piha näyttää väkisinkin valjulta.

Mieli on käsittämättömän nopea tekemään vertailuja ja luomaan asioiden välille yhteyksiä. Silloinkin kuin niitä ei tarvittaisi. Vertailu on automaattista ja vaikka järjellä tietäisi kaiken olevan silmänlumetta, on tarkastelu siitä, kenellä on paremmin ja enemmän, jo tehty. Tyytymättömyys ja riittämättömyys ovat ehtineet herätä. Tosiasioiden punnitseminen tapahtuu jälkijunassa, jos silloinkaan.

Tajuan täysin, miksi some on mainostuskanavista merkittävimpiä, mutta elämänlaadun kannalta sen hyödyt ja haitat keikahtavat helposti vinksalleen. Sosiaalista mediaa selatessa tiedostaa vaivihkaa, mistä kaikesta jääkään paitsi. Alkaa haluta asioita, joita ei tiennyt olevansa vailla.

Kaikkein hämmentävintä on, että vaikka ymmärtää etteivät valikoidut palat kerro koko totuutta, niin siitä huolimatta ne saavat kyseenalaistamaan oman elämän mielekkyyden. Illuusio muiden täydellisestä elämästä saa unohtamaan, että oma elämä maistui hetki sitten ihan hyvältä.

Ehkäpä somen säännöstely on suurempi hyvinvointiteko kun olemme osanneet ajatella.

Self-help kirjallisuuden helmi: Kuinka olla piittamatta p*skaakaan

Ärsyttääkö self-help-kirjallisuus?

Minua ärsyttää, mutta siitä huolimatta kulutan sitä melko paljon. Ihmisen toiminta, sen taustalla vaikuttavat motiivit ja toiminnan muutos kiinnostavat minua suunnattomasti ja tähän janoon itsehoito-oppaat tarjoavat ajatuksia ja näkökulmia. 

Itsehoito-oppaiden idea on mielestäni hyvä: Ihmisellä on vastuu valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Aina on asioita, joita voimme tehdä ja valita ja pääsääntöisesti aktiivinen ote omiin valintoihin lisää tyytyväisyyttä elämään. Self-help kulttuurin ongelma vain on, että se tuntuu olettavan kaiken, siis aivan kaiken, olevan pelkästään itsestä kiinni. Niinpä monissa opuksissa luetellaan liuta helpon kuuloisia ratkaisuja, jotka vain pitäisi ottaa käyttöön ja pim - elämäsi on parempaa! Kukaan ei kerro, että mitäs sitten jos ei jaksa tai pysty?

Maailma on täynnä ratkaisuja ja yleensä ihmiset kyllä tietävät, mitä heidän tulisi tehdä. Olennaisempi ja huomattavasti vaikeammin vastattava kysymys on, että miksi he eivät tee niinkuin tietävät parhaaksi? Tämä ohitetaan monissa itsehoito-oppaissa täysin. Toki kirjoissa on tarjolla erilaisia menetelmiä ja työkaluja esitellyn ratkaisun toteuttamiseksi, mutta väitän, että hienoinkaan metodi ei tuo mukanaan todellista muutosta, jos ihminen ei ole valmis kääntämään katsetta sisäänpäin edes hetkeksi. 

Niinpä yllätyin iloisesti muutama päivä sitten, kuunnellessani äänikirjaa "Kuinka olla piittamatta p*skaakaan" (Mark Manson, 2018). Ei ärsyttänyt. Päinvastoin, nauroin välillä vedet silmissä  viiltävän osuville vertauskuville ja nyökyttelin myöntyvästi.

Pakkopositiivisuuden, supersuorittamisen ja valmiiden ratkaisujen sijaan Manson kehottaa panostamaan itsetuntemukseen, omien arvojen pohdintaan ja hyväksymään sen, että elämä on välillä aika hanurista, mutta viis siitä. Hän ei jaa viiden kohdan vinkkilistaa parempaan elämään vaan haastaa lukijan tarkastelemaan omaa toimintaa ja toiminnan motiiveja, siis toisin sanoen, olemaan rehellinen itselleen.

Kuten kirjan nimestäkin voi jo päätellä, kirjoitustyyli on ronski. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sanoma olisi kevyt. Manson on onnistunut kirjoittamaan auki jatkuvaa onnellisuutta tavoittelevan self-help kulttuurimme nurjat puolet, vaipumatta kuitenkaan synkistelyyn. Kirjaa kuunnellessa tulin pohtineeksi samoja teemoja merkityksellisyydestä, epäonnistumisesta ja keskinkertaisuudesta kuin monia kertoja aiemmin psykologisten tai filosofisten tekstien parissa. Nyt vain paljon viihdyttävimmissä merkeissä, sillä samat asiat oli ilmaistu kaljana ja makkarana. Suosittelen!

Terveisiä somelomalta

Sometaukoni päättyi eilen. Viimeiset kaksi viikkoa olen elänyt ilman Instagramia ja Facebookia, paria erikoistilannetta lukuunottamatta.

Ajatus breikistä heräsi, kun huomasin mieleni käyvän jatkuvilla kierroksilla. Päässä pöhisi sellainen tasainen surraus, jossa oli vaikea keskittyä tai olla läsnä. Tuntui kuin tekisi koko ajan hirveästi kaikkea, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, etten oikeasti tehnyt kovinkaan montaa asiaa. Ainoastaan hilluin somessa kaikki ne  ajat, jolloin olisin vain voinut olla ja tehdä mitä huvittaa.

Havainto oli hämmentävä, sillä en ole koskaan kokenut somen olevan kovin merkityksellinen osa elämääni. En kuvaa jokaista ruoka-annostani tai ystävien kanssa vietettyä iltaa, saati valitse käyntikohteitani niiden kuvauksellisuuden suhteen. Kuitenkin selatessani jatkuvasti puhelimen ruudulta hetkiä ihmisten elämistä, joista osaa en edes henkilökohtaisesti tunne, oli myönnettävä, että some vei merkittävän osan ajastani ja ehkä myös energiastani.

Päätin siis kokeilla ja katsoa, millaisia vaikutuksia somepaastolla olisi elämääni.

Äkkiseltään tauon aloittaminen oli melko vaikeaa. Meinasin päätyä selaamaan somefeediä vahingossa lukuisia kertoja. Tottumuksesta, nähkääs (ja ihan vähän ehkä riippuvuudestakin).

Hyvin pian päähän tuntui kuitenkin tulevan lisää tilaa. Sellaista väljyyttä, jossa ajatukset voivat virrata kiireettä alusta loppuun. Aiemmin tästä tilasta olivat ajatusteni kanssa kilpailleet tutun tuttujen lomadiat, ruokailut ja lemmikit. Nyt tuli jopa tylsiä hetkiä.

Tylsät hetket olivat aluksi ihan mukavia. Muistutus siitä, kuinka paljon vapaata aikaa päivään mahtuukaan. Huvittavaa kuitenkin oli, että loppua kohden aloin täyttämään näitä tyhjiä hetkiä uudelleen. Nyt vain selasin alituiseen sääennustetta ja vauva.fi- keskustelupalstan sisältöä.  Että molempi pahempi kai.

Toinen merkittävä muutos oli keskeytysten väheneminen. Muutama vuosi sitten muistan lukeneeni naureskellen otsikon, jossa nykyihmisen keskittymiskykyä verrattiin kultakalan tasoon. Vaikka otsikon väittämä varmasti huttua olikin, niin ennen somepaastoa katsoin luuriani vähintään kerran, pahimmillaan kymmeniä kertoja tunnissa.

Tauon aikana havainnollistui, kuinka harvoin oikeasti keskityn yhtäjaksoisesti esimerkiksi ruuanlaittoon. Otan kyllä mindfulnesshetkiä päivittäin, mutta muutoin keskeytän itse oman toimintani alinomaa. Katsomalla vain yhden pikkujutun, tulen pirstaloineeksi päivääni yllättävän paljon. Elämäntilanteessa, jossa tulee keskeytetyksi muutenkin jatkuvasti lasten toimesta, tällainen oman toiminnan sabotoiminen tuntuu ihan älyttömältä.

Se mitä somesta selvästi kaipasin, oli kavereiden kuulumiset. Suurin osa ystävistäni asuu muilla paikkakunnilla ja vaikka pidämme monien kanssa yhteyttä muutenkin, mahdollistaa some arkipäiväisten asioiden jakamisen ihan eri tavalla.  Ei kukaan soita uudesta mekosta tai mukavasta uintireissusta, mutta sosiaalisessa mediassa nämä asiat on helppo jakaa.

Mitään somevastustajaa minusta ei siis tauon aikana tullut. Jatkossa aion kuitenkin keskittää somen käytön selkeämmin tiettyihin ajankohtiin. Avaan sosiaalisen median kerran tai kaksi päivässä ja vietän siellä ajallisesti enintään tunnin. En myöskään kaiva luuria esiin jokaisen tyhjän hetken iskiessä vaan tylsistyn rohkeasti.




Kuva: Petri Puuronen

Kiitos mindfulnessin, ihan hyvää kuuluu.

Osallistuin lauantaina mindfulness-koulutukseen ja yllätin itseni positiivisesti. Mielessä seilasi monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kehossa erilaisia aistimuksia niinkuin mindfulness-harjoitteissa on tapana. Silmät kiinni hengitellessä totesin lopulta, että mullehan kuuluu oikeasti ihan hyvää! Ei mitään ruusunpunaista liihottelua ja huolivapaata elämää, mutta sellaista hyvää perusvirettä. Ihan niinkuin olin ajatellut paikan päälle tullessani.

Yllättävää oli se, että kerrankin tiesin mitä pysähtyessä on vastassa. Tiesin, mitä minulle kuuluu! Voi kuulostaa kummalliselta, mutta antakaas niin selitän.

Olen istunut monenmoisissa koulutuksissa ja kursseilla aiheeseen liittyen ja lähes aina havahtunut siihen, ettei kaikki ehkä olekaan aivan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut.  Aluksi olen lähtenyt kurssille hyvillä mielin, mutta muutaman syvähengityksen jälkeen väsymys tai paha olo on läsähtänyt moukarilla päin näköä. Omien tarpeiden laiminlyönti puskee väkevästi esiin, kun pysähtyy. Noina hetkinä olen joutunut monesti toteamaan, että mulle ei sittenkään kuulu hyvää.

Niinpä oli ilo huomata asioiden olevan tällä kertaa toisin. Pysähtyminen sujui vaivattomasti eikä itsestä paljastunut mitään uutta ja järisyttävää. Oli helppo hengittää.

Nämä mahtavat kortit on luonut Pia Westerholm.

Viime vuoden lopusta lähtien olen tehnyt tietoisuustaitoharjoituksia lähes päivittäin. Hengitellyt, meditoinut, mielikuvamatkaillut, skannaillut kehotuntemuksia ja joogannut. Varsinaisten tekniikoiden lisäksi olen pyrkinyt lisäämään läsnäolon hetkiä arjessa niin yksin ollessani kuin toisten ihmisten kanssa. Ja tiedättekö mitä?

Tämä vuosi on tuntunut kevyeltä.

Kevyeltä siitä huolimatta, että aloitin tammikuussa uudessa työpaikassa. Tällaiset tilanteet  ovat kaltaiselleni "pakkosaadahommahetihaltuun"-tyypille aina oivia hetkiä ajaa itsensä piippuun.  Tehdä  ensin työpaikalla kahdeksan tuntia parhaansa, jonka jälkeen miettiä vapaa-ajallaan, minkä voisi tehdä vielä vähän paremmin ja mitä seuraavaksi pitäisi omaksua. Imuun on helppo hypätä, koska tykkään työstäni valtavan paljon. Pidemmän päälle täysillä paahtaminen käy kuitenkin raskaaksi.

Aiemmin olisin vastaavassa elämäntilanteessa painanut kaasua ja monen muun tavoin, tinkinyt ajasta itseni kanssa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kuormittuneena itsensä kohtaaminen on niin kovin työlästä. Liekö toistuva päin seinää juokseminen viimein opettanut jotain vai ei, mutta jokatapauksessa nyt päätin toimia toisin. Hyvä niin.

Sitoutuminen päivittäiseen tietoisuustaitoharjoitteluun on ollut paras päätös pitkään aikaan ja harjoittelu on näköjään tuottanut tulosta. Kun pysähdyn itseni kanssa päivittäin, pysyn kartalla siitä miten voin enkä tule toimineeksi itseäni vastaan. Silloin ei tarvitse pelätä romahdusta jokaisella viikonloppukurssilla. 

Tietoinen läsnäolo on pieni, mutta pitkässä juoksussa merkityksellinen teko oman hyvinvoinnin eteen. Minä tarvitsen sitä näköjään päivittäin.


Lue myös:

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

Pelko ajaa suorittamaan

Aloitin helmikuun alussa Luovan laboratorion verkkokurssin, jonka myötä olen tyhjentänyt säännöllisesti ajatusten virtaa paperille, aiheella tai ilman. Tuotosten taso ei päätä huimaa, mutta vapauttavia harjoitukset ovat olleet. Harvoin sitä tulee lukeneeksi omia ajatuksiaan lyhentämättöminä.

Luovuusharjoitusten myötä päässäni on alkanut risteilemään aivan uusia ajatuspolkuja. Monet kelat, joita olen kelannut  jo vuosia, ovat nytkähtäneet eteenpäin.  On tullut ahaa-elämyksiä, jotka toivottavasti kantavat myös pidemmälle.

Ehkä hienoin oivalluksen hetki oli muutama viikko sitten, kun ymmärsin suorittamiseni ytimen. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka pohdinta on ollut käynnissä pitkään, loksahtivat palaset paikoilleen nopeasti.

Tulin eräänä iltapäivänä töistä kotiin, mukanani epämääräinen levottomuus. Mies valmisti ruokaa ja kyseli päivän kuulumisia. Lysähdin huokaillen keittiönpöydän ääreen, tuijotin hellalla sihiseviä pakastevihanneksia ja yritin pitää itseni kasassa.

Koska ahdistusmöykky rinnassa kasvoi, nousin pöydästä, suljin makuuhuoneen oven perässäni ja kirjoitin hieman. Aluksi vain muutamia hajanaisia ajatuksia. Sitten riittämättömyys ja epävarmuus nostivat päätään ja aloin vimmaisesti muistella tilanteita, joissa olin onnistunut.  Hei, silloinkin meni tosi hyvin se palaveri! Ja vasta sekin ihminen kiitteli kovasti ja siellä toisaallakin kehuttiin. 

Keräsin siis todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vakuuttelusta huolimatta, takavasemmalta hiipinyt pelko ei väistynyt.  Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä, osaava ja mukava? Mitä jos olenkin juuri sellainen, kun en halua olla? Kysymykset pitivät sinnikkäästi pintansa.

Viimein luovutin. Lopetin vakuuttelun ja kuuntelin, mitä pelolla on sanottavaa. Kirjoitin paskalistan*.

Käänsin tyhjän sivun ja latelin allekkain kaikki ne adjektiivit, joita pelkäsin itseeni liitettävän. Listasin luonnehdinnat, joita en ikipäivänä tahtoisi itsestäni löytää, mutta jotka kuitenkin kummittelivat jossain mielen perukoilla. Ilman sensuuria A4-ruutupaperi täyttyi vauhdilla.

"Aika paska muija." ajattelin, kun tuijotin valmista listaa. Puristava tunne rinnassa hellitti.

Tilaa valtasi hersyvä ilo. Olin juuri sisäistänyt sen, mitä olin vuosia opiskellut. Lukenut kirjoista ja kuunnellut opetuksissa, harjoitellut joogatunneilla ja meditoidessa, opettanut myös muille - pelkoa ei voi voittaa, se pitää hyväksyä.

Jatkuva tarve todistaa itselleni ja maailmalle, että olen listaani parempi, on saanut minut suorittamaan. Toisinaan ihan uupumuksen partaalle. Sen sijaan voisin hyväksyä, että pelkään olevani listani kaltainen. Tätä taakkaa kannan repussani, halusin tai en.

Palasin keittiöön ja luin listan juhlallisesti ääneen miehelle, joka tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä, tajuamatta lainkaan millaisen ajatusmyrskyn olin äskeittäin käynyt läpi.

Melkoista hommaa tämä luova kirjoittaminen.

*Paskalista on nimetty kirjoittajan (epä)kypsyysasteen mukaisesti. Samaa ideaa voi toteuttaa otsikoimalla listansa esimerkiksi "ikävät ominaisuudet" tai "tällainen en haluaisi olla".

Lue myös:

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa mättää?

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa oikein mättää?

Savusuolaa-blogin Janica Brander kirjoitti mainion jutun jatkuvasta balanssiin pyrkimisestä, johon samaistuin täysin. Tasapainoinen elämä on ihanne, jota minäkin olen pitkään tavoitellut. Ajatelkaa kuinka ihanaa olisi saavuttaa piste, missä kaikki elämänalueet tulisivat huomioiduiksi sopivassa suhteessa! Jatkuva tasapainoon pyrkiminen on kuitenkin paradoksi siinä missä täydellinen onnikin. Kyseessä on perhonen, joka liihottaa karkuun.

Tällaista lempeää lähestymistapaa edustavassa blogissa on vaarana, että tulee ylläpitäneeksi illuusiota balanssista. Harmoniasta, joka saavutetaan selkeiden prioriteettien ja kalenteroinnin avulla.

On mahtavaa huomata, että jatkuvan suorittamisen ja tehtävälistojen rinnalle on tullut puhe lempeämmästä olemisen tavasta. Sen puolesta minäkin liputan. Hidastaminen on kuitenkin miina, jonka kanssa saan olla tarkkana. Aloitan toistuvasti blogitekstin, jossa kerrotaan vinkkejä esim. palautumiseen ja sitten pyyhinkin kirjoituksen pois. Nimittäin silloin suorittaja minussa alkaa puhua.

Tämä on juuri se asia, mikä hyvinvointipuheessa ja loputtomassa balanssin hakemisessa kivestää. Tasapainon tavoittelusta tulee helposti vain yksi suorittamisen tapa lisää. On töitä, perheaikaa, joogaa, liikuntaa, ystäviä, riittävästi unta, harrastuksia yhdessä ja erikseen, lomaa, arkea, siivouspäiviä ja ravintolaruokaa. Kaiken aikaa päässä jyskyttää ajatus aikaansaamisesta ja hölläämisestä, jotta voisi taas olla aikaansaava.

Hyvin äkkiä tasapainoisen elämän tavoittelu muuttuu näennäiseksi rentoudeksi ja erilaisia asioita tehdään, jotta vaikutettaisiin tasapainoisilta. Mindfulness, jooga ja meditaatio voivat olla suoritteita siinä missä juoksulenkkikin (been there, done that). Väkinäinen hidastaminen on lopulta vain itsensä huijaamista ja keisari jää taas ilman vaatteita.

Balanssin hakemisessa tympäisee  myös se, että ideaali alkaa määrittää kaikkea tekemistä. Siis ihan kaikkea. Sohvalla makaaminen ei ole enää joutenoloa vaan tehokas keino palautua. Itse tehty remontti on paitsi rahan säästöä sisustuksessa, niin ennen kaikkea hyvää vastapainoa aivotyölle. Jokainen hengenveto tulisi valjastaa pyhän balanssin saavuttamiseen, jotta hyvinvointi olisi optimaalista ja elämä yhtä zeniä.

Vaan kun ei ole.

Tasapaino ei ole pysyvä tila. Lause, jonka haluaisin tatuoida otsaani.  Ilot, surut, uusi ihmissuhde tai työpaikka voivat saada meidät käpertymään yhden asian ääreen pitkäksikin aikaa ja useimmiten se on tarpeen.

Muistan, kun äitiyslomalla vietin useita päiviä kotona yöpaidassa vauvaa imettäen.Vuorokaudenaika, syöminen tai peseytyminen olivat hyvin mitättömiä pikkuseikkoja. Muistutin zombia ja keskityin sataprosenttisesti lapsen hengissä pitämiseen. Silloin se oli kamalaa, koska pelkäsin jääväni iäisyyksiksi vauvalimboon, mutta nyt muistelen noita hetkiä hieman kaivaten. En todellakaan kaipaa sitä jyrän alle jäänyttä olotilaa enkä edes pientä vauvaa kainaloon vaan kaipaan sellaista kokonaisvaltaista hurahtamista. Sitä, kun kiikkulauta kellahtaa vinoon ja toinen puoli iskeytyy voimalla maahan. 

Ja nyt en tarkoita sitä, etteikö henkinen hyvinvointi olisi tärkeä asia, tottakai on. Omaa kuormitusta kannattaa tarkkailla, koska satalasissa ei jaksa painaa loputtomiin. Kuitenkin myös "tasapainoista" elämää voi tulla suorittaneeksi niin täysillä, että alkaa uuvuttaa. Sillä niin kauan, kun takaraivossa jyllää ajatus täydellisestä elämästä jonka saavuttaa, kunhan vain tekee oikeat siirrot, on tasapainon hakeminen vain uusi tapa ajaa päin seinää.

Niinpä toivoisin itselleni ja kanssaihmisille enemmän taitoa oman minän kuuntelemiseen. Vähemmän pyrkimistä jonnekkin ja enemmän hetkiä, joihin sukeltaa. Päämäärätöntä luuhailua ilman tavoitetta paremmasta olosta. Pysähdyksiä, jolloin omia motiivejaan voisi tarkastella rehellisesti. Välillä sitten paahtaisi ohituskaistalla tai jumittaisi parkkipaikalla. Ei välittäisi niinkään tasapainosta vaan enemmän omasta itsestään.

Vitutus on avain muutokseen

Vitutus on vältelty olotila. Hampaiden kiristely ja vähintään mielessä ryöppyävä kirosanojen tulva on tuskin kenellekään miellyttävä kokemus. Toisinaan kettuuntuminen on kuitenkin enemmän kuin tarpeen. Ainakin omalla kohdallani vitutus on liikkeelle paneva voima, jota ilman jäisin tulen makaamaan.

Ihminen on perusolemukseltaan mukavuudenhaluinen. Unelmoimme paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa teemme harvoin suuria muutoksia elämän sujuessa kohtuullisesti. Saatamme sietää paljonkin epäkohtia ja tyytymättömyyttä, sillä muutosten aikaansaaminen on työlästä. Vasta mittarin heilahtaessa pitkästi punaiselle, alamme aidosti punnita uusia vaihtoehtoja. 

Kun muistelen elämääni taaksepäin, huomaan, että lähes jokainen isompi valinta on syntynyt massiivisen tympääntymisen seurauksena. Olen liihotellut pää pilvissä, mutta unelmien toteutus on välillä ontunut. En tiedä olisinko koskaan jaksanut päntätä riittävästi psykologian pääsykokeisiin, jos en olisi ensin ääriäni myöten kypsynyt työhön puhelinmyyjänä. Niihin luuria korvaan lyöviin vihaisiin ihmisiin ja siihen tietokoneen näytöllä raksuttavaan kelloon, joka raportoi ajankäyttöni sekunnilleen. Haaveilin kyllä kovasti psykologian opinnoista jo lukiossa, mutta tuon unelman eteen olin valmis ponnistelemaan vasta v-käyrän noustessa riittävän korkealle.

Muutosten lisäksi vitutus auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme. Tympääntyminen tekee näkyväksi ne asiat, joista ei ole valmis tinkimään. Ihmissuhteissa huomaa, millaista käytöstä sietää ja mikä keljuttaa liikaa. Ajankäyttöä suunnitellessa oppii tuntemaan, mistä asioista voi joustaa ja mille taas on löydyttävä aikaa.

Vaikka pääsääntöisesti myönteinen ajattelu on hyvä juttu, omien rajojen näkökulmasta katsottuna liika positiivisuus voi olla myös haitallista. Puhun nyt sellaisesta yltiöpositiivisuudesta, jossa myönteisen ajattelun nimissä silmät suljetaan kaikelta ikävältä. Sillä voimakkaat tunteet tuovat mukanaan tärkeän viestin. Kertovat, että nyt riittää. Jos positiivisuudella kieltää itseltään aidon tympääntymisen kerta toisensa jälkeen, saattaa ylläpitää raskasta tilannetta, joka oikeasti kaipaisi pikaista muutosta. 

Vitutus voi siis olla voimavara, joka sopivina annoksina tukee hyvinvointiamme ja potkii eteenpäin. Hetket, jolloin sylettää toden teolla, ovat oman kasvun kannalta arvokkaita. Ne saavat meidät tarttumaan härkää sarvista, tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja kohtaamaan vaikeitakin asioita. Siis antaa vituttaa vaan.

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

Eilen illalla kirjoitin tekstiä stressistä ja sen vaikutuksista Psykologiaa-sivustolle. Samalla mietin omia stressinsäätelykeinojani ja huomasin kulkeneeni niiden kanssa melkoisen matkan.

Muistan, kun tutustuin opiskeluaikoina mindfulnessiin ja ajattelin sen olevan vähän hömppää. Tuntui teennäiseltä istua ja hengittää, kun nauhalla oleva naisääni puheli lempeästi ja rauhallisesti. Hihhulihommaa, ajattelin.

Altistuin kuitenkin harjoituksille säännöllisesti, sillä kävin joogatunneilla, joilla hengiteltiin oikein olan takaa. Lisäksi graduaiheeni liittyi hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, jossa tietoisuustaidot olivat (ja ovat edelleen) yksi keskeinen osio. Niinhän siinä sitten kävi, että jonkin ajan kuluttua huomasin ajatukseni mindfulnessharjoituksista muuttuneen. Väkinäisyys oli kadonnut ja pystyin rauhoittumaan. Harjoitusten jälkeen olo oli seesteisempi, huolet pienempiä ja ajatus kulki kirkkaampana.

Samaan aikaan perehdyin myös tutkimustuloksiin, joissa tietoisuustaidot näyttivät olevan yhteydessä hyvinvointiin. Niinpä harjoitukset jäivät osaksi elämääni ja enää en pärjäisi ilman.

Koostin teille listan lemppariharjoituksistani.

1. Hengityksen seuranta

Lyhyet hengitysharjoitukset ovat helpoin tapa aloittaa mindfulnessharjoittelu. Muutaman minuutin ohjattu hengityksen seuranta pysäyttää ja rauhoittaa. Tähän on aikaa kiireenkin keskellä. Osoitteessa oivamieli.fi on paljon muitakin hyviä harjoituksia.

2. Turvapaikkaharjoitus

Lempiharjoitukseni silloin, kun olo on stressaantunut ja päässä pyörii monta asiaa. Turvapaikkaharjoituksia on monenlaisia, itse tykkään tässä lukijan äänestä ja siitä, että harjoitus kestää riittävän kauan.

3. Rentoutusharjoitus

Harjoitus, jossa huomioidaan keho ja mieli. Huomio on vaatimusten vähentämisessä ja rentoutumisessa. Tämän harjoituksen mukana on helppo hellittää.

4. Virtuaalinen metsäkävely

Aina ei tarvitse sulkea silmiään ja keskittyä sisäänpäin. Metsäkävelyn voi ottaa vaikka kesken työpäivän. Virkistää kummasti. Mielenterveysseuran sivuilta löytyy metsäkävelyitä eri vuodenaikoina.

5. Myötätuntomeditaatio

Muutama vuosi taaksepäin olisin pitänyt harjoitusta naurettavana, mutta nykyään se on suosikkini.  Myötätunto on ihmeellinen asia. Hyvien asioiden toivottaminen ihmisille, jotka herättävät itsessä ärtymystä tai jopa vihaa, on vaikeaa, mutta vapauttavaa.  Harjoitus on englanniksi, mutta lukijan ääni miellyttää ja ohjeistus on selkeä. Youtubesta löytyy myös suomenkielisiä versioita. 

Lue myös:

Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Vajavaisena on helpompi elää

Keskinkertaisuuden ylistys

Kuuntelin podcastia, jossa ikäluokkaani kuvattiin uupuvien sukupolveksi. Hämmennyin, sillä kolmenkympin korvissa oleva sukupuolvi on ollut työelämässä suhteellisen lyhyen ajan. Miten silloin voi uupua? Tunnistan kuitenkin jaksamisen vaikeudet myös omalla kohdallani paremmin kuin hyvin.

Syitä väsymiseen on varmasti monia. Pikakatsaus omaan ystäväpiiriin kertoo, että elämäntilanteet eroavat toisistaan melkoisesti. Moni aloittelee uraa, tekee pitkiä työpäiviä ja reissaa. Osa pyörittää pikkulapsiarkea ja toinen lukee itselleen jo toista ammattia. Yhteistä kaikille on se, että tehdään paljon ja täysillä.

Tämän ajan ideaali on superihminen. Sellainen, joka yhdistää näppärästi työn ja perheen, omistaa kauniin kodin, konmarittaa sekä omaa hyvät verkostot, koska sattuu nyt vain olemaan niin hyvä tyyppi. Siinä samalla sujuu vaivattomasti ruokavalion ja tiukan treeniohjelman noudattaminen. Hyvinvointi on optimaalista kaikilla mittareilla ja kasvoilla loistaa kestohymy. Superihmisen tavarat ovat järjestyksessä, arki hallussa ja eteisen seinällä kehyksissä taulu, joka kiteyttää kaiken: Ole paras versio itsestäsi!

Ole paras versio itsestäsi!
Ai ihan koko ajan? Kaikilla elämän osa-alueilla? Pitäisikö joka päivä olla hiukan parempi kuin eilen? Ei mikään ihme, jos olo on riittämätön ja uupunut. On hengästyttävää tehdä parhaansa joka halvatun asiassa.

Keskinkertaisuus on aliarvostettua. Sillä läheskään aina ei ole tarpeen antaa parastaan, vaan vähempikin riittää. Oikeasti arjessa voi laskea rimaa monessa asiassa, ilman että kokonaisuus merkittävästi kärsii. Minulla meni pitkään ennen kuin ymmärsin tämän ja toisinaan epäilen edelleen. Sitten huomaan, että kyllä se arki kuitenkin näyttää pyörivän, vaikkei kukaan ole imuroinut kolmeen viikkoon ja lapsen on mentävä kalsareissa tarhaan, sillä kaikki housut ovat polvesta revenneet.

Keskinkertaisuuden puolesta liputtamisella en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omaa parastaan kannattaisi tehdä missään. Tottakai kannattaa. Ei kuitenkaan aina ja kaikkialla. Jos takana on työntäyteisiä päiviä, jolloin on saanut tehdä parhaansa ja vähän ylikin, niin voisiko vapaapäivinä olla keskinkertainen versio itsestään? Olla vain kotona, mutta jättää siivoamisen vähemmälle. Tai jos valvoo vauvan kanssa yöt, niin voisiko raskauskiloja karistaa vasta myöhemmin?

Vaatimus jatkuvasta itsensä parantelusta paitsi väsyttää myös lukkiuttaa. Monet uudet asiat ja luovat ideat edellyttävät tekemistä ilman tavoitteita tai päämääriä. On kokeiltava ja katsottava, sytyttääkö uusi asia itsessä sellaisen palon, että sille on valmis antamaan parastaan. En esimerkiksi olisi ikinä kyennyt aloittamaan tätä blogia tai perustamaan toiminimeä, jos olisin yrittänyt parhaani alusta alkaen. Uusia aluevaltauksia tulee tehtyä herkemmin, kun uskaltaa olla välillä keskinkertainen. Tekemisen taso kyllä siitä nousee, jos tekeminen on tärkeää.

Sitten on myös asioita, kuten vanhemmuus, jossa mokaa jollain lailla kuitenkin. Vaikka tekisi aina parhaansa. 

Sen hyväksyminen, että aina ei tarvitse olla paras itsensä, auttaa ainakin omalla kohdallani vähentämään syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Elämäänsä (ja itseensä) voi olla tyytyväinen, vaikkei kaikkea haluamaansa ehdi tai jaksa tehdä. Keskinkertaisuus on siis armollisuutta itseä kohtaan.

Toki se edellyttää superihmisen ihanteen hylkäämistä ja tavallisuuteen tyytymistä. Sitä, ettei sido omaa arvoaan ja itsetuntoaan suorituksiin. Luottaa siihen, että on ihmisenä riittävän hyvä ihan sellaisenaan. 

Kuvat: Petri Puuronen

Tarinan ja dialogin ihmeellinen voima

Elokuvan juliste. Kuva saatu käyttöön Oktoberilta.

Perjantaina oli hieno ilta.

Järjestimme paikallisen psykologiyhdistyksen voimin avoimen leffaillan yhdessä elokuvakerho Cineman kanssa. Seitsemänkymmentä ihmistä istui Cafe hostel Kodin aulassa katsoen valkokankaalta Kuun metsän Kaisaa, popparikulhojen kiertäessä vieruskaverilta toiselle. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta tunnelma oli rento ja kodikas.

Kuun metsän Kaisa (2016) on Katja Gauriloffin ohjaama dokumenttielokuva kolttasaamelaisista. Elokuvan keskiössä on tarinankertoja Kaisa Gauriloffin mielenkiintoinen elämä ja ystävyys sveitsiläisen kirjailijan, Robert Crotettin kanssa. Samalla elokuva kertoo taidokkaasti saamelaiskulttuurista ja sen muutoksesta maailmansotien aikaan. Elokuvassa vuorottelevat tarinat ja faktat, yksilön näkökulma ja kokonaisen kansan historia tavalla, joka herättelee katsojaa.

Elokuvan jälkeen mieli täyttyi kysymyksistä ja jäin kiinnostuneena seuraamaan paneelikeskustelua aiheesta. Paneeliin osallistuivat elokuvan ohjaaja Katja Gauriloff, kaupunginvaltuutettu Mikkel Näkkäläjärvi, psykologi Laura Pönkänen ja psykologi, psykoterapeutti Airi Uimaniemi. Panelistien vuoropuhelua ja ajatusten vaihtoa kuunnellessa huomasin miettiväni, kuinka vähän alkuperäiskansastamme oikeastaan tiedän. Yleisön puheenvuorojen perusteella vaikutti siltä, että en ole tietämättömyyteni kanssa yksin. Valtaväestön ja saamelaisten välillä kuulostaisi olevan kuilu.

Panelistit. Kuva: Anu Willig

Koska tapahtuma järjestettiin osana Psykologiliiton 60v. juhlavuotta, nousivat myös mielenterveysteemat esille. Yleisöstä peräänkuulutettiin kulttuurisensitiivistä otetta ja perusasioiden tuntemusta mielenterveyspalveluissa. Erityisesti mieleeni jäivät kommentit siitä, kuinka turhauttavaa on ensin avata oman kulttuurin erityispiirteet, jotta itse työskentely ongelman kanssa voisi alkaa. Moni jättää hakematta apua tästä syystä.

Täytyy myöntää, että oma ymmärrykseni saamelaisten kulttuurista ja historiasta on niin vähäistä, että hävettää. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut. Tietämykseni on vain ollut niin vähäistä, etten ole osannut edes kysyä, saati tiennyt mistä asianmukaista tietoa saisin.

Onneksi meillä on saamelaistaustaisia psykologeja ja psykoterapeutteja, joten kaikki avuntarjoajat eivät ole yhtä kuutamolla kuin minä.  Haluaisin kuitenkin myös itse oppia tuntemaan kulttuuria paremmin, mutta miten? Psykologeille on tarjolla täydennyskoulutusta maahanmuuttajien tai seksuaalivähemmistöjen kanssa tehtävästä työstä, mutta maamme omat etniset vähemmistömme ovat jääneet taka-alalle. Parannettavaa siis on.

Kuva: Anu Willig

Kokonaisuudessaan elokuvailta avasi ainakin omia silmiäni. Ilta oli hyvä muistutus siitä, kuinka  kuulemalla toisten ihmisten tarinoita, oma ymmärrys kasvaa ja epäkohdat tulevat näkyviksi. Tällaisena vihapuheen aikakautena on virkistävää nähdä, että me ihmiset pystymme paljon parempaan. Kunnioittava keskustelu ja toisten kohtaaminen onnistuvat meiltä kyllä ja tällaisia tilaisuuksia tarvitaan jatkossakin.

Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Luonto on minulle rakas. Liikun luonnossa usein ja kirjoitan tänne blogiinkin retkipostauksia säännöllisesti. Suhteeni luontoon ei kuitenkaan aina ole ollut  yksinkertainen.

En nimittäin ole eräihminen. Siis sellainen, joka selviää kevyesti erämaassa pari viikkoa, pyydystää itse oman ruokansa ja suunnistaa sujuvasti auringon ja muurahaispesien perusteella. Ei, minä pelkään petoja, suuntavaistoni on olematon ja olen ollut yön yli kestävällä vaelluksella elämässäni tasan yhden kerran. (Sekin vaellus oli osa ysiluokan valinnaiskurssia ja motivaationa toimi loppuvuoden vapaat torstai-iltapäivät.)

Erähenkisyys siis loistaa kohdallani poissaolollaan ja siksi ajattelin pitkään etten ole ollenkaan luontoihminen. Mielessäni retkeily oli mahdollista vain todellisille eränkävijöille ja kaltaisteni häseltäjien olisi paras ulkoilla vain hyvin valaistulla asfaltilla.

Sitten palasin pohjoiseen. En tiedä johtuiko se vanhenemisesta, lapsista vai mistä, mutta Rovaniemelle muuton jälkeen aloin hakeutua metsään. Kynnystä madalsi se, että lasten kanssa retkeily oli aloitettava pienestä. Retkemme suuntautuivat lähimetsiin, kävelymatkat pidettiin pieninä ja eväisiin panostettiin. Omaksi yllätyksekseni huomasin, että retket onnistuivat! Tunnelma oli leppoisa ja koko perhe hyvällä tuulella.

Ei haitannut, vaikka haparoin nuotion sytyttämisessä tai pidin reissun keston korkeintaan kolmessa tunnissa, jotta pääsisin kotiin vessaan. Sillä puskaan en pissaa. Mukavuudenhalun ehdoilla meneminen teki retkistämme niin hauskoja, että halusimme metsään yhä uudelleen.

Retkien myötä ymmärsin, että luonnosta voi nauttia monella tavalla. Ymmärsin, että selviytymisseikkailujen sijaan minulle on tärkeintä rauhoittuminen ja yhdessäolo. Metsässä mieli hiljenee ja ajatukset asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. On helpompaa olla läsnä.

Pikkuhiljaa retket pitenivät ja mukavuusvaatimukset vähenivät. Leppoisia reissumme ovat edelleen, mutta toleranssi (ja ehkä ne erätaidotkin) ovat kasvaneet. Jopa niin paljon, että nyt haaveilen useamman päivän vaelluksesta Lapissa.

Luonnossa liikkumisesta on tullut minulle voimavara, josta en luopuisi mistään hinnasta. Voimavara, joka meinasi jäädä käyttämättä. Liian usein sitä jättää asioita tekemättä sen vuoksi, ettei koe sopivansa laatikkoon. Onneksi tämän laatikon kohdalla päätin kokeilla, että sopisinko siihen kuitenkin ja sovinhan minä, vaikken eräpirkko olekaan.

Lue myös:

Relax, take it easy

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Älä usko mitä ajattelet, ajattele mitä uskot

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Minä sitten pidän syksystä. Siitä, kun ilmassa tuoksuu märkä maa ja aamuisin maisema on verhoutunut sankkaan sumuun. Siitä, kun luonto loistaa ruskan väreissä lyhyen ajan häikäsevän kauniina. Värien ilotulitus ennen pimeyttä.

Valon määrä vähenee päivä päivältä ja pitkä, pimeä talvi on vielä edessä. Iltaisin kotien terasseilla sytytetään lyhdyt ja ihmiset valmistautuvat talveen.

Tunnelma on odottava. 

Syksyllä minun on päästävä luontoon, sillä ruska tarjoaa täydelliset olosuhteet retkeilylle. Lämpötila ei ole liian kuuma, muttei vielä kylmäkään. Metsä on pullollaan sieniä ja marjoja. Nuotion voi sytyttää huolehtimatta metsäpalovaroituksista. Optimaalinen ulkoiluaika on vain harmittavan lyhyt. Talvi tekee tuloaan. Ensin öisin, mutta kohta pakkanen kylmentää myös päivät. 

Niinpä tankkaan nyt metsäkävelyitä ja retkiä talven pimeisiin hetkiin. Talletan mieleeni metsän tuoksut, lintujen laulun, kuohuvan kosken pauhun ja lämpimän tuulen tuiverruksen kasvoilla. Eilen tankkasimme näitä kokemuksia lasten kanssa Vaattunkikönkäällä, joka on osa Napapiirin retkeilyaluetta. 

Kuvat taitavat välittää syystunnelmat parhaiten.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa lauantaipäivänsä viettää!

Lue myös:

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

8 vuodenaikaa: Keskikesän aurinko ja retki Näränkään

Hyvinvointi lähtee sisältä päin

Luin viime viikolla Ilta-Sanomien jutun, jossa esiteltiin huippumalli Ninja Sarasalon kuvia uran alkuvaiheilta tähän päivään.  Sarasalo on tehnyt kansainvälistä uraa mallina 2000-luvun alkupuolella ja palannut nyt mallintöiden pariin, pluskokoisena.

Jutun luettuani vilkaisin kommentteja, vaikka arvasinkin jo sisällön.

Blaah...

Keskustelussa oli toki myönteisiä viestejä, mutta myös paljon päivittelyä siitä, kuinka ollaan väärällä tiellä jos aletaan lihavuutta ihannoimaan. Tämä kestohuolenaihe pulpahtaa aina pintaan, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, plusmalleista tai oman, kenties ylipainoisen, kehon hyväksymisestä.

En ihan saa kiinni ajatuksenjuoksusta näiden huolien taustalla.

Pelko lihavuuden ihannoimisesta on mielenkiintoinen.
Ensimmäiseksi korvaan särähtää, kun ylipainoisten ihmisten haukkumista perusteellaan terveydellä ja hyvinvoinnilla. Nollakoon, anorektisen huippumallin muokattujen kuvien ihannoiminenko on sitten terveempi vaihtoehto? Tai treenatun, rusketetun bikinifitnesskropan tavoittelu hinnalla millä hyvänsä?

Toisekseen se, että mediassa esitetään eri kokoisia naisvartaloita, ei taida tarkoittaa sitä, että ylipainosta olisi tullut jotenkin tavoiteltava asia. Me ihmiset satumme kuitenkin olemaan eri näköisiä ja kokoisia, joten miksei se saisi näkyä myös muotimaailmassa ja lehtikuvissa?
Miksi on niin väärin näyttää ulkonäköönsä tyytyväinen, ylipainoinen ihminen? (Toim. huom. Plusmallit harvemmin edes ovat oikeasti ylipainoisia.)

Hyvinvointi ja terveys ovat asioita, joita monen muun tavoin, arvostan korkealle. Kuitenkin hyvinvointipuhetta kuunnellessa, huomaan usein verenpaineen kohoavan.  Usein kun keskustellaan ylevästi hyvinvoinnista, tarkoitetaan todellisuudessa sitä, miltä ihminen näyttää.

Taustalla elää vahvana ajatus, että hyvinvoiva ihminen on sporttinen ja hoikka, pyöreämpi voi automaattisesti huonosti.

Hyvinvointi on kuitenkin asia, joka lähtee sisältä päin. Sitä ei määritä pelkkä elopaino tai vyötärönympärys. Siksi tietyn painon saavuttaminen ei takaa parempaa itsetuntoa tai hyvää fiilistä. Jos on esimerkiksi puhunut ylipainoisena itselleen rumasti, tulee todennäköisesti jatkamaan sitä puhetta muutaman vaatekoon pienempänäkin.

Sillä jos perustukset ovat huterat, ei hulppeakaan talo pysy pystyssä.

On siis eri asia näyttää hyvinvoivalta, kun oikeasti voida hyvin. Urheilullinen ja normaalipainoinen ihminen voi olla ahdistunut tai masentunut, kärsiä itsetunto-ongelmista ja sairastaa siinä missä lihavakin. Ja toisaalta, myös lihava ihminen voi olla kaunis ja energinen.

Sen sijaan, että hyvinvointia tavoitellaan pelkkien ulkoisten mittareiden avulla, toivoisin ihmisten lähestyvän asiaa enemmän oman kokemuksensa kautta. Tärkeitä kysymyksiä hyvinvointia ajatellen ovat muun muassa seuraavat:

Miltä tuntuu ja miten voin?
Mikä elämässäni on hyvin? Mihin toivoisin muutosta?
Mikä on minulle tärkeää?
Miksi teen niitä asioita, joita teen?

Vastaukset luovat pohjan, jolle hyvinvointia voi rakentaa. Kun perustukset ovat kunnossa, on aika miettiä sitä vyötärönympärystä.

Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:

Vajavaisena on helpompi elää
Hyväksymisen vaikeus
Vaakakapina
5 tapaa pahoinvoinnin lisäämiseen

Onnistunut kesäloma ilman odotuksia

Kesäloma lähenee loppuaan ja maanantaina alkaa taas arki.

Ainakin melkein, sillä muu perhe jatkaa vielä lomailuaan. Hyvä niin, sillä aamuisin kiireessä säheltäminen on ehdottomasti arjen kestoinhokkini. En kestä sitä pukemaan maanittelua ja myöhässä olemista, joka ikinen aamu. Nyt saan vielä reilun viikon verran hipsiä töihin muiden nukkuessa ja totutella arkirytmiin rauhassa, luksusta.

Näin loman loppuessa sitä miettii, että millainen loma tuli vietettyä. Onko loma ollut hyvä ja rentouttava? Olenko latautunut ja virkistynyt?

Kyllä, mutta vähän yllättävällä tavalla.

Olen reissannut kotimaassa ja tavannut ystäviä. Olen istunut aamukahvin ääressä pari tuntia ikkunasta tuijotellen. Lisäksi olen retkeillyt, joogannut ja katsonut elokuvia. Yhden viikon lomasta vietin perheen kanssa Kööpenhaminassa pyöräillen. Loma on siis koostunut pitkälti niistä asioista, joista tulen hyvälle tuulelle.

Monia asioita olen myös jättänyt tekemättä. Siivonnut aika laiskanpuoleisesti ja antanut rikkaruohojen villiintyä. Alennusmyynnit passasin ja terassinlaudat odottavat uutta maalia edelleen. Vaan väliäkö sillä.

Samaan aikaan olen todennut, ettei omaa elämää voi laittaa offline-tilaan, vaikka työpäivistä saakin breikin. Mieltä painavat asiat, painavat mieltä lomallakin ja lapsiperheessä huollettavaa riittää koko porukan ollessa kotona. Akut eivät siis jatkuvasti lataudu.

Lomaan liittyy usein paljon toiveita ja odotuksia. Eikä siinä mitään, asioiden odottaminen ja haaveiluhan on ihanaa. Tutkimusten mukaan ihmiset ovat jopa onnellisempia lomaa odottaessaan, kuin oikeasti lomaillessaan.

Toiveet ja odotukset ovat kyllä välillä vähän kohtuuttomia. Halutaan rentoutua, mutta samalla pitäisi kokea mitä ihmeellisimpiä asioita. Halutaan levätä, mutta samalla kotona on lista askareista, jotka täytyy loman aikana saada tehdyksi.

Näihin paradokseihin olen kompastunut myös itse, kerran jos toisenkin.

Tällä kesälomalla päätin kuitenkin toimia toisin. Jätin tehtävälistan laatimatta ja suunnittelin asioita etukäteen vain vähän. Itselleni epätyypillisesti, annoin virran viedä ja tein mitä milloinkin sattui huvittamaan. En mitään järisyttävää vaan pieniä asioita, kuten kahvin juomista illalla ja aamukymmeneen nukkumista.

Ja tiedättekö mitä? Olo on rento ja levännyt ilman, että siihen aktiivisesti pyrin.

Omilla odotuksilla ja toiveilla on merkitystä siihen, miten asiat koemme. Jos olisin odottanut unelmien kesälomaa tai olisin buukannut päivät täyteen kaikkea kivaa tekemistä, mitä en arkisin ehdi tehdä, niin olisin nyt hyvin eri fiiliksillä. Sen sijaan pienet tai lähes olemattomat odotukset tarjosivat tilaa niille asioille, joita oikeasti nyt eniten kaipasin. Asioille, jotka oikeasti tekivät minut iloiseksi. Samalla hyväksyen sen, että lomallakin on huonoja päiviä.

Välillä sitä pääsee kaipaamaansa lopputulokseen, kun ei odota mitään. Ihan vaan ympäriinsä luuhailemalla.