Retkeily lasten kanssa - uhka vai mahdollisuus?

"Äiti, voidaanko lähteä retkelle?"

Tuuletan aina sisäisesti, kun jompi kumpi muksuista esittää tämän kysymyksen. On vaikea uskoa, että lähiretkeilystä on tullut perheemme yhteinen juttu, varsinkin kun oma suhteeni luontoon ei ole aina ollut ihan mutkaton.

Metsässä samoilu kuulosti pitkään vastenmieliseltä ja pelottavaltakin. Ötökät, karhut, puskapissa ja eksyminen eivät houkutelleet ja mielikuvissani retkeily ei muuta sisältänytkään. Nämä lähtökohdat huomioiden koko perheen retkiharrastus on siis vähintäänkin yllättävää.

Miten ihmeessä näin pääsi käymään?

Ensimmäisenä heitin romukoppaan kaikenlaiset odotukset siitä, kuka voi lähteä retkelle ja millaista retkeilyn tulee olla.

Aloittamalla pienestä ja keskittymällä asioihin, joista itse saa hyvän mielen, löytyi oma tapa kulkea metsässä. "Lasten ehdoilla" kulkeminen edellytti luopumista tavoitteista ja kilometrimääristä, samalla vapauttaen reissut turhasta suorittamisesta. Tästä syystä kai lopulta retkeilyyn hurahdinkin - kyse olikin rennosta yhdessäolosta ulkoilmassa. Lisäksi metsävisiittien jälkeen huomasin olevani rauhallisempi. Olin rentoutunut ihan vahingossa.

Nykyään lähdemme metsään säännöllisesti. Lyhyen kokemukseni perusteella olen muodostanut kolme teesiä, joita pyrin retkeillessä noudattamaan. Näiden avulla minä olen löytänyt retkistä ilon.

Ihmettele.  Muksut ovat siitä mainiota retkiseuraa, että heille maailmassa ei ole niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi pysähtyä hämmästelemään. Aikuisena jokaisen hiirenkolon tutkiminen välillä turhauttaa, mutta mihinkäs sitä metsässä on kiire? Kun ihmettelylle antautuu, avautuu itsellekin kokonaan uusi maailma. Eläinten jäljet, lintujen äänet, hyönteiset, kasvilajit ja puun kaarna... Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.  

Nauti. Jostain syystä, retkeily oli kuvitelmissani yhtä epämukavuusalueella kykkimistä. Sellaista selviytymistaistelua, jossa kantapäät rakoilla, vaatteet märkinä istutaan alati sammuvan, savuttavan nuotion äärellä ja syödään puolikylmää makkaraa. Ei kiitos.

Niinpä panostan mukavuuteen. Valitut reitit ovat helppokulkuisia, laavut hyvin varusteltuja, aikuisia enemmän kuin yksi, eväissä on valinnanvaraa ja kelin ollessa kurja, jäädään kotiin. Lisäksi sopiva vaatetus ja laadukkaat retkikamat nostavat reissun mukavuusastetta huomattavasti, satsaan siis niihin. Retkisnobi, joku voisi sanoa, vaan sanokoot. Pääasia on, että viihdytään.

Hän on osannut nauttia eväistä jo pienestä pitäen. 

Hermot menee - hyväksy se. Lähtökohta retkeillessä on, että hetkittäin ärsyttää. Joskus lapsella, toisinaan aikuisella. Pienet itkut ja kiukut ovat lapsiperheen vakio, eikä yhteinen metsäretki tee yleensä poikkeusta. Kun tämän tiedostaa, on paljon helpompi suhtautua ja päästä omasta tai lapsen ärsyyntymisestä eteenpäin. Lisäksi metsässä huomion harhautus toisaalle (joka on kokemukseni mukaan paras harmin poistaja) on paljon helpompaa. Huhuilikohan tuolla juuri pöllö? 

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että joskus kaikki menee pieleen. Kun on kahlattu umpihangessa laavulle ja noustu takaisin jyrkkään ylämäkeen päivän hämärtyessä, nenä ja varpaat jäässä, on helppo allekirjoittaa takapenkin kommentit maailman kamalimmasta retkestä.  Silloin  reissujen välissä pidetään pieni tauko.

Retkioivallukseni ovat siis enemmän suhtautumistapoja, kuin varsinaisia käytännön vinkkejä. Niitäkin toki on, mutta omalla kohdallani mentaliteetin muutos on ollut ratkaiseva tekijä retki-innostuksen syntymiseen. Lasten kanssa retkeillessä olen päässyt kosketuksiin sellaiseen olemisen tapaan, johon aikuisena menettää helposti kosketuksen. 

Lisäksi lapset tuntuvat iloitsevan yhteisistä metsäretkistä paljon. Molemmat muksut ovat kiinnostuneita ympäristöstä ja esimerkiksi roskaamista ei ole tarvinnut kahdesti kieltää. Luontoa arvostaa ja haluaa suojella ihan eri tavalla, kun siellä viettää aikaa.

Ehdottomasti mahdollisuus.

--

Lue myös:

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla

Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 

Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.

Retkikahvit parvekkeella

Juttusarjan aiemmat tekstit:

Joulukaamos Riisitunturilla

Ensilumen Koivusaari

Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Keskiyön aurinko ja retki Näränkään

Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Hankikantokevät

8 vuodenaikaa: Joulukaamos Riisitunturilla

Talvi asettaa retkeilylle haasteita. Vähäinen valo ja kiristyvä pakkanen edellyttävät retkien suunnittelua ja varustelua eri tavalla kuin sulan maan aikana. Monet hyvät retkipaikat ovat talvella vaikeasti saavutettavissa ja harvat polut pysyvät auki ympäri vuoden.

Päiväpatikoinnille kannattaa kuitenkin lähteä myös talvisaikaan, sillä vaivannäkö yleensä palkitaan - kajastava valo paljastaa muutaman tunnin ajaksi tyrmäävän metsämaiseman. Jalkojen alla narskuva pakkaslumi ja kaarelle taipuneet puiden latvat nollaavat ajatukset sekunneissa.

Talviretkeily vaatii hieman enemmän suunnittelua. Kun päivä valkenee vain hetkeksi, on retkikohde on valittava huolella. Siksi suuntasimme miehen kanssa tutulle reitille Riisitunturin kansallispuistoon, tällä kertaa ihan kahden kesken.

Riisitunturi on talvella mykistävän kaunis. Ihailimme tykkylumen vuoraamia puita liukuvärjättyä taivasta vasten. Valkonen hanki kimalsi silmänkantamattomiin. Vaikutti siltä, kuin koko metsä olisi vaipunut uneen ja pysähtynyt niille sijoilleen. 

Todellisuudessa maisema oli jatkuvasti hienovaraisessa liikkeessä. Hämärtyvä päivä värjäsi taivaarannan purppuralla ja sinertyi hetki hetkeltä enemmän. Auringon laskiessa valkoinen usva kohosi hiljalleen tunturin rinnettä ylös. 

Noustessamme kohti huippua viima voimistui ja maisema katosi sakeaan sumuun.  Tiesimme molemmat, että tunturissa olosuhteet voivat muuttua nopeasti, mutta vastaavaa emme olleet ennen kokeneet. Näkyvyys kaventui hetkessä muutamaan kymmeneen metriin ja suuntavaisto heitti häränpyllyä maamerkkien kadotessa näkyvistä. 

Harmaassa hiljaisuudessa peräkanaa tarpoen olo oli kuin napajäätikön valloittajalla. 

Onneksi reitti oli entuudestaan tuttu ja selkeästi merkitty, joten arktisista olosuhteista huolimatta löysimme vaivatta tien takaisin parkkipaikalle.  Retki kesti evästaukoineen muutaman tunnin. Takaisin mummilaan päin ajellessa, penkinlämmittimen paahtaessa täysillä mietin, että jonkinsortin eräpirkko se olen minäkin. 

RIISIN RÄÄPÄSY, rengasreitti 4,3 km 

Missä: Riisitunturin kansallispuisto, Posio. Riisitunturin lähtöpisteen P-alue.

Miten: Autolla. Riistunturi sijaitsee lähellä Tolvan kylää. Posiolta ajomatkaa kertyy 30 km ja Kuusamosta Rukan kautta 54km. Teiden varsilla on hyvät opasteet.

Milloin: Ympäri vuoden.

Vaativuus: Helppo/keskivaativa vuodenajasta ja sääolosuhteista riippuen. Nousu tunturin laelle on pitkä, mutta polku helppokulkuinen. Kesäaikaan rengasreitti on mukava kiertää myös lasten kanssa. Seuraa tolppia, joihin maalattu vihreät maalimerkit.

Taukopaikat: Autiotupa, jossa on kamiina ja pihalla tulentekopaikka.  Paikan päältä löytyy myös puuvaja ja huussi. Ota oma vessapaperirulla mukaan.

Varusteet: Sulan maan aikana polut voivat olla paikoitellen märkiä, joten vettä hylkivät kengät ovat paikallaan. Keskikesällä reitin on voinut kulkea hyvissä lenkkareissa. Kesäaikaan hyttyssuojaa ei kannata unohtaa.

Talvella reitillä on paljon lunta ja lumikenkien käyttöä suositellaan. Me kuljimme reitin jalkaisin, mutta polku upotti paikka paikoin. Talvella riittävä kerrospukeutuminen ja hyvät, pitkävartiset vaelluskengät ovat tarpeen. Repussa on syytä kantaa myös tulentekovälineitä ja puukkoa.  

Lue myös:

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Korouoma, Posion helmi

8 vuodenaikaa: Ensilumen Koivusaari

Ensilumi. Synkät, harmaat päivät muuttuvat hetkessä häikäisevän kauniiksi. Valon määrä moninkertaistuu, vaikka taivas pysyykin paksun pilviverhon peitossa. Tunnelma on rauhallinen, jopa pysähtynyt.

Pohjoisessa on se hyvä puoli, että todellinen pimeä aika on usein varsin lyhyt. Lumi sataa maahan loka-marraskuussa ja vaikka ehtiikin sulaa pois ennen joulua muutaman kerran, on sysimustia päiviä melko vähän.  Pakkanen ja lumi tuovat mukanaan valon ja yhtäkkiä lehdettömät puut, kuihtuneet kukat ja heinät näyttävät taianomaisilta.

Ensilumi aiheuttaa retkeilylle omat haasteensa. Poluilla tarpominen on raskaampaa, kengät kastuvat ja vaatetus ei osu juuri koskaan kohdalleen. Lumentulon jälkeen myös monet retkipaikat ovat vaikeammin autolla saavutettavissa, mikä karsii lapsiystävällisten retkikohteiden määrää huomattavasti. Niinpä vakiokohteeksemme on tähän vuodenaikaan muodostunut Rovaniemen keskustan tuntumassa sijaitseva Koivusaari.  

Koivusaaren luontopolku on näppärä retkipaikka silloin, kun retkeä ei jaksa suunnitella tai paikan päälle on päästävä ilman autoa. Parin kilometrin mittainen luontopolku on katettu pitkospuilla ja kesällä saaressa laiduntaa lampaita eli kyseessä on erinomainen lapsiperheen retkikohde. Omaan makuuni Koivusaari on kuitenkin vähän liian meluisa. Helppo saavutettavuus tarkoittaa sijaintia vilkkaasti liikennöidyn nelostien vieressä ja liikenteen äänet kantautuvat myös luontopolulle.

Kuva: Petri Puuronen

Helppouden takia lähdimme kuitenkin ensilumen retkelle Koivusaareen ja ilokseni huomasin, että pitkospuita talsiessa saaren toiseen päähän, autojen äänet vaimenivat ja vaihtuivat aaltojen liplatukseen ja tuulen suhinaan. 

Katselin ympärillä aukeavaa harmaanvalkeaa jokimaisemaa ja tunsin viiman nipistelevän poskia.  Ihailin jään joen pintaan muodostamia kuvioita. Lähellä ruokaillut joutsenperhe lehahti ilmaan ja lensi äänettömästi ohitsemme. Kaksi valkoista ja kolme harmaata. Näytti kuin värit olisivat kadonneet maailmasta.

Tarkkaan katsomalla silmä alkoi kuitenkin havaita yksityiskohtia siellä täällä. Ruskeita kuivineita lehtiä ja lumen alta pilkottavia pihlajanmarjoja. Pieniä väriläiskiä siellä täällä, joista yhden huomattuaan oli helpompi huomata myös toinen. Hetken kuluttua mustavalkofilmi olikin värisävyjä täynnä.

Jäätyvä joki. Kuva: Petri Puuronen

Retken lopuksi suuntasimme vielä läheiselle Paviljongin laavulle syömään eväitä. Nuotion äärellä lämmintä kaakaota siemaillessani mietin, kuinka yksinkertaisista asioista sitä tuleekaan onnelliseksi. Liikenteen melusta huolimatta.

PS. Jos kaipaat psykologiaan liittyvää luettavaa, niin käy kurkkaamassa uusi Psykologiaa.com-sivusto! Sieltä löydät viikoittain uutta sisältöä, jota tuottavat lukuisat psykologit ja psykan opiskelijat, minä mukaan lukien.


Lue myös nämä:

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Korouoma, Posion helmi

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Luonto on minulle rakas. Liikun luonnossa usein ja kirjoitan tänne blogiinkin retkipostauksia säännöllisesti. Suhteeni luontoon ei kuitenkaan aina ole ollut  yksinkertainen.

En nimittäin ole eräihminen. Siis sellainen, joka selviää kevyesti erämaassa pari viikkoa, pyydystää itse oman ruokansa ja suunnistaa sujuvasti auringon ja muurahaispesien perusteella. Ei, minä pelkään petoja, suuntavaistoni on olematon ja olen ollut yön yli kestävällä vaelluksella elämässäni tasan yhden kerran. (Sekin vaellus oli osa ysiluokan valinnaiskurssia ja motivaationa toimi loppuvuoden vapaat torstai-iltapäivät.)

Erähenkisyys siis loistaa kohdallani poissaolollaan ja siksi ajattelin pitkään etten ole ollenkaan luontoihminen. Mielessäni retkeily oli mahdollista vain todellisille eränkävijöille ja kaltaisteni häseltäjien olisi paras ulkoilla vain hyvin valaistulla asfaltilla.

Sitten palasin pohjoiseen. En tiedä johtuiko se vanhenemisesta, lapsista vai mistä, mutta Rovaniemelle muuton jälkeen aloin hakeutua metsään. Kynnystä madalsi se, että lasten kanssa retkeily oli aloitettava pienestä. Retkemme suuntautuivat lähimetsiin, kävelymatkat pidettiin pieninä ja eväisiin panostettiin. Omaksi yllätyksekseni huomasin, että retket onnistuivat! Tunnelma oli leppoisa ja koko perhe hyvällä tuulella.

Ei haitannut, vaikka haparoin nuotion sytyttämisessä tai pidin reissun keston korkeintaan kolmessa tunnissa, jotta pääsisin kotiin vessaan. Sillä puskaan en pissaa. Mukavuudenhalun ehdoilla meneminen teki retkistämme niin hauskoja, että halusimme metsään yhä uudelleen.

Retkien myötä ymmärsin, että luonnosta voi nauttia monella tavalla. Ymmärsin, että selviytymisseikkailujen sijaan minulle on tärkeintä rauhoittuminen ja yhdessäolo. Metsässä mieli hiljenee ja ajatukset asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. On helpompaa olla läsnä.

Pikkuhiljaa retket pitenivät ja mukavuusvaatimukset vähenivät. Leppoisia reissumme ovat edelleen, mutta toleranssi (ja ehkä ne erätaidotkin) ovat kasvaneet. Jopa niin paljon, että nyt haaveilen useamman päivän vaelluksesta Lapissa.

Luonnossa liikkumisesta on tullut minulle voimavara, josta en luopuisi mistään hinnasta. Voimavara, joka meinasi jäädä käyttämättä. Liian usein sitä jättää asioita tekemättä sen vuoksi, ettei koe sopivansa laatikkoon. Onneksi tämän laatikon kohdalla päätin kokeilla, että sopisinko siihen kuitenkin ja sovinhan minä, vaikken eräpirkko olekaan.

Lue myös:

Relax, take it easy

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Älä usko mitä ajattelet, ajattele mitä uskot

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Minä sitten pidän syksystä. Siitä, kun ilmassa tuoksuu märkä maa ja aamuisin maisema on verhoutunut sankkaan sumuun. Siitä, kun luonto loistaa ruskan väreissä lyhyen ajan häikäsevän kauniina. Värien ilotulitus ennen pimeyttä.

Valon määrä vähenee päivä päivältä ja pitkä, pimeä talvi on vielä edessä. Iltaisin kotien terasseilla sytytetään lyhdyt ja ihmiset valmistautuvat talveen.

Tunnelma on odottava. 

Syksyllä minun on päästävä luontoon, sillä ruska tarjoaa täydelliset olosuhteet retkeilylle. Lämpötila ei ole liian kuuma, muttei vielä kylmäkään. Metsä on pullollaan sieniä ja marjoja. Nuotion voi sytyttää huolehtimatta metsäpalovaroituksista. Optimaalinen ulkoiluaika on vain harmittavan lyhyt. Talvi tekee tuloaan. Ensin öisin, mutta kohta pakkanen kylmentää myös päivät. 

Niinpä tankkaan nyt metsäkävelyitä ja retkiä talven pimeisiin hetkiin. Talletan mieleeni metsän tuoksut, lintujen laulun, kuohuvan kosken pauhun ja lämpimän tuulen tuiverruksen kasvoilla. Eilen tankkasimme näitä kokemuksia lasten kanssa Vaattunkikönkäällä, joka on osa Napapiirin retkeilyaluetta. 

Kuvat taitavat välittää syystunnelmat parhaiten.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa lauantaipäivänsä viettää!

Lue myös:

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

8 vuodenaikaa: Keskikesän aurinko ja retki Näränkään

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Tämän piti olla sellainen kevyt postaus, jossa kerrotaan, kuinka sadonkorjuu on mahtava vuodenaika kokea luontoelämyksiä pienten lasten kanssa. Olin ajatellut kirjoittaa, kuinka näin loppukesästä retkiä ei tarvitse sen kummemmin suunnitella. Riittää vain, kun lähtee johonkin metsään ja lapset viihtyvät nauttiessaan luonnon antimista.

Haha. Niinhän sitä luulisi.

Kaikki alkoi siitä, kun kuusvee esitti toiveen teltassa nukkumisesta. Lupauduin tietenkin, sillä samalla ajattelin pääseväni oman luontoinnostukseni kanssa seuraavalle tasolle, ulkona yöpymiseen. Vähänkö hienoa. 

Vaikka nautinkin suunnattomasti koko perheen yhteisistä retkistä, on ajatus telttailusta kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin tulitikun työntäminen varpaan kynnen alle. Huomioitavia asioita on niin paljon ja samalla myös yhtä monta kohtaa, joissa voi mennä pahasti pieleen; varusteet, sää, ruoka, motivointi jne. 

Niinpä päätin aloittaa pehmeästi. Nukkuisimme mökin pihalla.

Perjantai-iltana kaasutimme ääriään myöten täyteen pakatulla farmariautolla appeni mökille ja aloitimme retkielämästä nauttimisen. Paistoimme läheisellä laavulla makkarat, heittelimme kiviä veteen ja kuljimme korkeiden horsmien välissä pujottelevaa "viidakkopolkua". Kaikilla oli hauskaa.

Illan hämärtyessä lapset kömpivät haukotellen telttaan ja kääriytyivät makuupusseihinsa nukkumaan. Paitsi eiväthän ne tietenkään nukahtaneet, vaan kuoriutuivat pusseistaan saman tien. Milloin vessaan, milloin juomaan, milloin muuten vain kertomaan päivän tapahtumista. 

Hetken kuluttua tilanne vaikutti vakaalta ja lähdimme mieheni kanssa saunaan vain huomataksemme, että ei se nyt niin vakaa ollutkaan. Kun saunan ovella ramppaamisesta ei näyttänyt tulevan loppua, päädyimme viemään kolmeveen mökkiin nukkumaan. Lupasimme kantaa hänet telttaan, kun menisimme sinne itse. Se toimi.

Hengähdin hetken, kunnes klo 01.00 hampaita harjatessani havahduin kuusveen parkumiseen. Syöksyin telttaan, nappasin itkevän tytön kainaloon ja vastailin seikkaperäisiin kysymyksiin tuulen synnystä. Mistäpä muusta sitä keskellä yötä lapselleen juttelisi. Puoli kahdelta kaikki nukahtivat viimein. 

Vaikka telttailu ei mennyt kuin Strömsössä, emme antaneet sen lannistaa. Päätimme miehen kanssa jatkaa luontoelämysten tarjoamista lapsille, joten lähdimme hillaan. Olin kuullut, että nyt on hyvä hillavuosi ja marjoja löytyisi helpolla, joten mielessäni näin loistavan tilaisuuden totuttaa lapset hillastukseen hyvässä hengessä.

Eikun kumpparit jalkaan ja suolle! 

Kun puolen tunnin jälkeen olin käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni ja hyväntuulisuuteni kivan marjanpoimintareissun luomiseksi, annoin periksi. Totesin, että hillan poiminnasta ei saa mukavaa kokemusta pikkulapsille, ei sitten millään!

Pienten kumppareiden uppoaminen vetiseen sammalikkoon samalla, kun ympärillä pörrää kymmenkunta verenhimoista paarmaa, alkaa ihan ymmärrettävästi ärsyttää.  Kun siihen lisätään vielä lyhyet yöunet ja kärttyinen äiti, niin voilá, lapsuuden muistot karmeista hillareissuista ovat syntyneet.

Siispä luovutin, vein muksut autoon ja laitoin youtubesta lastenohjelmat pyörimään. Mies ohjeisti painamaan tööttiä, jos tulee hätä. Sitten me aikuiset painuimme takaisin suolle, Kaapon tunnarin soidessa autossa.

Että sellainen hassunhauska telttaretki, luontoäidin antimista nauttien. Ah!

Jotain hyvää tässä ei-niin-nautinnollisessa retkessä kuitenkin oli lastenkin näkökulmasta.

Illalla kotiin ajellessamme kuusvee kertoi, että hänellä on salainen aarre, jonka paljastaisi vähän myöhemmin. Kotiovella neiti hihkaisi "Tässä se aarre nyt on, oma koti!"

Lue myös:


8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

Oi kesäloma! Hitaita aamuja, leppoista olemista ilman suunnitelmia ja aikaa kirjoittaa. Kyllä kelpaa. Tässä postauksessa matkustetaan ajassa muutama viikko taakse päin, juhannustunnelmiin ja keskikesän paksuun pilvipeitteeseen.

Vietimme juhannuksen Kuusamon mummilassa ja juhannuspäivänä suuntasimme retkelle koko porukan voimin Etelä-Kuusamoon Närängän erämaatilalle. Teimme eväät, pakkasimme hyönteismyrkyt ja lähdimme matkaan heti aamusta. Lähdimme ajamaan 5-tietä Kajaanin suuntaan, josta käännyimme aina vain pienemmällä ja kapeammalle tielle kohti Venäjän rajaa. Epäuskon vallatessa alaa, muistuttelin itselleni, että erämaatila sijaitsee nimensä mukaisesti erämaassa ja niinhän se sijaitsi.

Närängänvaaran lähimmälle pysäköintipaikalle ajaa Kuusamon keskustasta noin tunnin, josta matkaa erämaatilalle on polkua pitkin kilometrin verran. Alueella on kaksi rengasreittiä, joista päätimme kulkea lyhyemmän, eli kolmen kilometrin mittaisen Vaaranpolun.

Reitti pysäköintipaikalta erämaatilalle oli tasoitettua polkua, jota lastenkin oli helppo kulkea. Tosin kilometrin matka oli käytännössä jatkuvaa nousua, vaaran laelle kun olimme menossa. Valituksen määrä pysyi kuitenkin kohtuullisena, sillä reitillä oli paljon ihmeteltävää.

Metsä oli lähes koskematonta. Lahonneita, kaatuneita puita, solisevia puroja ja hillan kukkia sekä alkukesän vaaleanvihreitä lehtiä kaikkialla, minne sattui katsomaan. 

Noin kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme itse tilalle. Vehreällä ylängöllä sijaitsevat rakennukset on rakennettu uudelleen 1940- ja 50-luvuilla, mutta Näränkävaaralaisten historia yltää aina 1800-luvulle saakka. Paikan päällä oli tilan historiasta kertova avoin näyttely ja myös luontopolun varrella oli tietoiskuja ihmisten elämästä entisaikaan. Näränkäläiset ovat eläneet täysin omavaraistaloudessa keskellä korpea, lampaita ja lehmiä paimentaen. 

Paikan menneisyyteen tutustuessa yritin kuvitella, millaista arki näissä olosuhteissa on ollut. Tällaisen eineksiä mikrossa lämmittävän cityjäniksen on kuitenkin mahdotonta käsittää, millaista olisi elämä, jossa mikään ei tule itsestään.  

Askeettista elämää tilalla olisi kuitenkin mahdollisuus kokeilla. Tilan nimittäin omistaa nykyään Metsähallitus ja paikkaan voi hakea kesäisin lammaspaimeneksi aina viikoksi kerrallaan. Itselleni loma lammaspaimenena kuulostaa vielä hieman liian vaivalloiselta, mutta innokkaita lähtijöitä on paljon. Hakijoita Närängälle oli tänä vuonna yli 300.

Lammaspaimenta emme retkellä nähneet, mutta lampaita ihailimme pitkän tovin. Vaaranpolku jatkui erämaatilalta kahden näköalapaikan kautta kohti parkkipaikkaa. Polku kuitenkin muuttui huomattavasti vaikeakulkuisemmaksi. Kun kipittelin lasten kanssa lenkkareilla polkua, pomppien juurien, kivien ja lätäköden yli, ajattelin mielessäni, että onneksi mennään alamäkeen. Toiseen suuntaan kulkiessa lasten tsemppaaminen olisi ollut mahdotonta.

 

Vaativasta polusta huolimatta rengasreitti kannattaa kiertää, sillä maisemat ja luonto ovat jotain aivan käsittämätöntä. Kirkkokallion näköalapaikalta näkee pitkälle itänaapurin puolelle ja Yheksänsylenkalliolla edessä avautuvat Kuusamon lukuisat järvet. 

Mielenkiintoinen pysähdyspaikka reitin varrella on myös vanha, kelottunut honka, karsikkopuu Niko. Kelon kylkeen on kaiverrettu vuosiluku 1876. Tarinan mukaan näränkäläiset olivat tuolloin sopineet karhun kanssa, että he antavat karhun elää rauhassa ja karhu jättää näränkäläisten lehmät syömättä. Legendan mukaan sopimus on pitänyt.

Lampaat ovat sitten eri juttu.

Kokonaisuudessaan kolmen kilometrin mittainen Vaaranpolku on hyvä päiväretkikohde. Lyhyestä kilometrimäärästä huolimatta maasto on sen verran haastavaa, että pienten lasten kanssa kannattaa reittiä harkita ja ainakin varustautua vaelluskengin. Reitti oli meidän seurueen pienempien retkeilijöiden sietokyvyn ylärajalla, mutta lapset yllättivät ja jaksoivat reippaasti yli odotusten. Hyvät eväät, lampaat ja mummin seura pelastivat paljon.