8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla

Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 

Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.

Retkikahvit parvekkeella

Juttusarjan aiemmat tekstit:

Joulukaamos Riisitunturilla

Ensilumen Koivusaari

Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Keskiyön aurinko ja retki Näränkään

Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Hankikantokevät

Panda käy salilla

Entinen joogaopettajani kuvasi, että joogatunneilla käy kahta ihmistyyppiä: sotureita ja pandoja. Soturit ovat niitä ihmisiä, jotka venyvät asanoissa kohti ääretöntä ja sen yli. He eivätkä välitä vaikka sattuu ja jalat tärisee. Mitä enemmän tuntuu, sen parempi. Pandat puolestaan nauttivat rauhallisesta tekemisestä. Asanaan asettuminen ottaa aikansa ja ensimmäisen epämukavan tuntemuksen jälkeen he pakittavat äkkiä takaisin kehon mukavuusalueelle. Editystä tapahtuu kyllä pandoillakin, mutta hitaasti. Kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Joogaharjoitukseni on pääsääntöisesti yinjoogaa, jossa pysähdytään asanasta toiseen ja otetaan aika iisisti.

Joogatunneilla pandana oleminen on ok. Nyt olen kuitenkin päättänyt antaa kuntosaliharjoittelulle mahdollisuuden ja pandan luonne haraa vastaan. Ongelmani on se, että salitreeni ei tunnu kivalta.   Ajattelen, että liikunnasta tulisi nauttia ja olen onnettoman huono suorittamaan hampaat irvessä yhtään mitään. Lisäksi kilpailuviettini on lähes olematon, mikä ei tee motivoitumisesta ainakaan yhtään helpompaa.

Kuva: Pinterest

Salikortin hankintaan päädyin käytännön syistä. Kuusvee käy sirkuskoulussa kerran viikossa ja kuntosali sijaitsee samassa rakennuksessa sirkuskoulun kanssa. Kyse on siis ajankäytön optimoinnista. En myöskään, lukuisista aikomuksistani huolimatta, ole onnistunut luomaan kotiin jumpparutiinia (paitsi jos jumppainnostus viikkoa ennen kesälomaa lasketaan rutiiniksi). Ajankäytön ja logistiikan optimoinnin lisäksi työnantajani tarjoaa tyky-kortin, jolla kuukausimaksu hoituu suurimman osan vuodesta. Suhdanteet salilla käymiseen ovat siis kaikin puolin suotuisat.

Ainoastaan ajatus salilla käymisestä on ollut epämiellyttävä, monestakin syystä. Ensinnäkään en viihdy ryhmäliikuntatunneilla. Yhteisjumpissa päällimmäinen fiilis on hätä mukana pysymisestä ja siitä, mitä on luvassa. Hyvin harvoin "jaksaa, jaksaa"-huudot tsemppaavat vaan päinvastoin lisäävät ahdistusta ja tuskanhikeä. Toisekseen, olen ulkoliikkuja. Rakastan kävelyä, pyöräilyä, lenkkeilyä ja teen mielelläni lumitöitä, mutta huhkiminen sisätiloissa erilaisissa pömpeleissä ei kuulosta houkuttelevalta.

Tätä puuhaa rakastan.

Niinpä lykkäsin kortin hankintaa erinäisillä tekosyillä parin kuukauden ajan ja kun lopulta salille pääsin tajusin, että eihän mulla ole hajuakaan miten niitä pömpeleitä käytetään. Aiemmasta salikäynnistä oli vierähtänyt kymmenen vuotta ja laitteet olivat vähän muuttuneet. Sain myös saliohjelman. Vastasin netissä kattavaan kolmen osion kyselyyn, jonka jälkeen wellnesstililleni tupsahti treeniohjelma kovilla painoilla, kolme kertaa viikossa. Meinasi loppua tämän pandan harrastus siihen paikkaan. Ei ehkä ihan validi kysely.

En kuitenkaan antanut periksi vaan ostin personal trainer käynnin. Ennen tapaamista tein selväksi, että tavoitteenani ei ole painon pudottaminen ja salilla aion käydä kerran viikossa. Pt teki uuden saliohjelman, joka käytiin yhdessä läpi laite laitteelta. Tämä on asia, jota ehdottomasti suosittelen kaikille kaltaisilleni aloittelijoille. Oli mahtavaa, kun sai kysyä kaikki penkkien säädöstä liikeratoihin ja linjauksiin.

Yksi ongelma pt:n tekemässä ohjelmassa kuitenkin oli, nimittäin painot. Pt ei kovasta yrityksestään huolimatta ymmärtänyt sitä, mikä tämän pandan motivaation tappaa: liian kova treeni. Pt katsoi ohjelmaan painot, joilla jaksoin juuri ja juuri tehdä sarjan viimeiset toistot. Että tulee niitä tuloksia. Tein näillä painoilla treenin kerran ja sen jälkeen sainkin motivoida itseäni salille uudelleen kuukauden. Niin hyvä olo siitä treenistä tuli...

Kuitenkin muutama viikko sitten, eräs sunnuntaiaamu, hilpaisin salille ja päätin tehdä itselle sopivan treenin pienemmillä painoilla. Sali oli lähes autio ja punttaaminen sujui niin hyvin kuin se tällaisessa pandamoodissa voi sujua. Tällä viikolla jopa nostin (!) painoja. Megasaavutus sanon minä!