Retkeily lasten kanssa - uhka vai mahdollisuus?

"Äiti, voidaanko lähteä retkelle?"

Tuuletan aina sisäisesti, kun jompi kumpi muksuista esittää tämän kysymyksen. On vaikea uskoa, että lähiretkeilystä on tullut perheemme yhteinen juttu, varsinkin kun oma suhteeni luontoon ei ole aina ollut ihan mutkaton.

Metsässä samoilu kuulosti pitkään vastenmieliseltä ja pelottavaltakin. Ötökät, karhut, puskapissa ja eksyminen eivät houkutelleet ja mielikuvissani retkeily ei muuta sisältänytkään. Nämä lähtökohdat huomioiden koko perheen retkiharrastus on siis vähintäänkin yllättävää.

Miten ihmeessä näin pääsi käymään?

Ensimmäisenä heitin romukoppaan kaikenlaiset odotukset siitä, kuka voi lähteä retkelle ja millaista retkeilyn tulee olla.

Aloittamalla pienestä ja keskittymällä asioihin, joista itse saa hyvän mielen, löytyi oma tapa kulkea metsässä. "Lasten ehdoilla" kulkeminen edellytti luopumista tavoitteista ja kilometrimääristä, samalla vapauttaen reissut turhasta suorittamisesta. Tästä syystä kai lopulta retkeilyyn hurahdinkin - kyse olikin rennosta yhdessäolosta ulkoilmassa. Lisäksi metsävisiittien jälkeen huomasin olevani rauhallisempi. Olin rentoutunut ihan vahingossa.

Nykyään lähdemme metsään säännöllisesti. Lyhyen kokemukseni perusteella olen muodostanut kolme teesiä, joita pyrin retkeillessä noudattamaan. Näiden avulla minä olen löytänyt retkistä ilon.

Ihmettele.  Muksut ovat siitä mainiota retkiseuraa, että heille maailmassa ei ole niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi pysähtyä hämmästelemään. Aikuisena jokaisen hiirenkolon tutkiminen välillä turhauttaa, mutta mihinkäs sitä metsässä on kiire? Kun ihmettelylle antautuu, avautuu itsellekin kokonaan uusi maailma. Eläinten jäljet, lintujen äänet, hyönteiset, kasvilajit ja puun kaarna... Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.  

Nauti. Jostain syystä, retkeily oli kuvitelmissani yhtä epämukavuusalueella kykkimistä. Sellaista selviytymistaistelua, jossa kantapäät rakoilla, vaatteet märkinä istutaan alati sammuvan, savuttavan nuotion äärellä ja syödään puolikylmää makkaraa. Ei kiitos.

Niinpä panostan mukavuuteen. Valitut reitit ovat helppokulkuisia, laavut hyvin varusteltuja, aikuisia enemmän kuin yksi, eväissä on valinnanvaraa ja kelin ollessa kurja, jäädään kotiin. Lisäksi sopiva vaatetus ja laadukkaat retkikamat nostavat reissun mukavuusastetta huomattavasti, satsaan siis niihin. Retkisnobi, joku voisi sanoa, vaan sanokoot. Pääasia on, että viihdytään.

Hän on osannut nauttia eväistä jo pienestä pitäen. 

Hermot menee - hyväksy se. Lähtökohta retkeillessä on, että hetkittäin ärsyttää. Joskus lapsella, toisinaan aikuisella. Pienet itkut ja kiukut ovat lapsiperheen vakio, eikä yhteinen metsäretki tee yleensä poikkeusta. Kun tämän tiedostaa, on paljon helpompi suhtautua ja päästä omasta tai lapsen ärsyyntymisestä eteenpäin. Lisäksi metsässä huomion harhautus toisaalle (joka on kokemukseni mukaan paras harmin poistaja) on paljon helpompaa. Huhuilikohan tuolla juuri pöllö? 

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että joskus kaikki menee pieleen. Kun on kahlattu umpihangessa laavulle ja noustu takaisin jyrkkään ylämäkeen päivän hämärtyessä, nenä ja varpaat jäässä, on helppo allekirjoittaa takapenkin kommentit maailman kamalimmasta retkestä.  Silloin  reissujen välissä pidetään pieni tauko.

Retkioivallukseni ovat siis enemmän suhtautumistapoja, kuin varsinaisia käytännön vinkkejä. Niitäkin toki on, mutta omalla kohdallani mentaliteetin muutos on ollut ratkaiseva tekijä retki-innostuksen syntymiseen. Lasten kanssa retkeillessä olen päässyt kosketuksiin sellaiseen olemisen tapaan, johon aikuisena menettää helposti kosketuksen. 

Lisäksi lapset tuntuvat iloitsevan yhteisistä metsäretkistä paljon. Molemmat muksut ovat kiinnostuneita ympäristöstä ja esimerkiksi roskaamista ei ole tarvinnut kahdesti kieltää. Luontoa arvostaa ja haluaa suojella ihan eri tavalla, kun siellä viettää aikaa.

Ehdottomasti mahdollisuus.

--

Lue myös:

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Ajatuksia tasa-arvokasvatuksesta

Minulla on kaksi lasta. Seitsemänvuotias tytär ja neljävuotias poika. Ihania lapsia, sellaisia välittömiä ja iloisia, kuten lapset yleensä ovat. Sellaisia, jotka halaavat, riitelevät, antavat anteeksi ja neuvottelevat. Ihmettelevät ja pohtivat maailman menoa loputtomasti. Siis kertakaikkiaan mahtavia muksuja.

Lasten kasvattaminen on kuitenkin ehkä vaikein asia elämässäni tällä hetkellä. Vanhemmuus on täynnä jaloja ajatuksia, jotka ovat karisseet matkan varrella vähemmäksi yksi toisensa jälkeen. Usein minulla on näkemyksiä, mitä haluaisin lapsille opettaa, mutta käytännössä ei ole hajuakaan miten. Silloinkin kun periaatteessa tietäisin keinot, ei aina ole taitoa ja vaikka joskus olisikin taitoa, pääsee lopputulos silti yllättämään. Turhauttavan usein joudun palaamaan takaisin lähtöruutuun.

Varsinkin arvo- ja asennekasvatus on vaikeaa. Lapset imevät vaikutteita ympäristöstä jatkuvasti. Ostin ekaluokkalaiselle jouluna kirjan nimeltä Iltasatuja kapinallisille tytöille. Tarinoita sukupuolinormeja rikkovista tytöistä, jes! Nyt feministiäiti kasvattaa lapsiaan kohti tasa-arvoajattelua, myhäilin. 

Niinpä luin iltaisin lapsille tarinoita mahtavista tytöistä. Kertomuksia eri aikakausien naisista, jotka ovat kulkeneet ylpeästi omaa tietään. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla ja kävimme monta hyvää pohdintaa satujen lomassa. Hetken jo luulin onnistuneeni.

Eräänä iltana neljävee alkoi kuitenkin sinnikkäästi inttää tarinan päähenkilön olevan oikeasti poika. Seurasi kiivas väittely faktoista tarkan isosiskon kanssa ja lopulta vahvistin kertomuksen henkilön olevan nainen. Sama väittely toistui ilta toisensa perään. Ihmettelin hieman pojan käytöstä, mutta jatkoin tarinoiden lukemista. Lopulta neljävee karjui jo iltapalapöydässä, että "Sen kiljan nimi voi olla kapinalliset tytöt, MUTTA SEN ON KILJOITTANUT KAPINALLISET POJAT!"

Sillä sekunnilla ymmärsin, kuinka ääliömäisesti olinkaan toiminut. Poikariepu oli kuunnellut kiinnostuneena lukemattomia tarinoita rohkeista tytöistä, samaan aikaan odottaen juttua kapinallisesta pojasta, johon hänkin voisi samaistua. Lopulta ymmärtäen, että sellaista kertomusta ei olisi tulossa. Sydäntä raastaa vieläkin, kun ajattelen tuota hetkeä ja lannistunutta pientä poikaa.

Episodin jälkeen aloin miettiä miehistä kerrottavia tarinoita ylipäätään. Pojan syntymän jälkeen minulle on hiljalleen valjennut, kuinka kapea miehen rooli vielä tänäkin päivänä on, mutta vasta nyt havahduin esikuvien yksipuolisuuteen.

Siinä missä Disney-prinsessat ovat Frozenin, Meridan ja Waianan myötä päivitetty nykyaikaan, ovat fiktiiviset mieshahmot edelleen supersankareita, pelastajia tai naistarinan sivuhahmoja. Tästä runsauden sarvesta voi sitten valita samaistuuko väkivaltaisiin taistelijoihin, urotöitä suorittaviin sankareihin vai vähän hupsuihin taustahenkilöihin. Aika karua. Sillä yhtälailla kun tytöt ansaitsevat esikuvia pystyvistä naisista, on myös pojilla oikeus sukupuoliroolien raja-aitoja kaataviin idoleihin. Siihen, että voisi fanittaa satuhahmoa, joka vaikka kerran tarinan aikana itkisi. Ettei aina tarvitsisi olla vahva ja voimakas.

Haluan kovasti uskoa, että maailmamme jatkaa kulkuaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Siihen, että tulevaisuudessa yhä useammalla on tilaa ja mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen ja siihen, että jonain päivänä normatiiviset odotukset ovat huomattavasti hälvenneet.

Elättelen myös toivoa, että kasvatustehtäväni helpottuisi ja tarinoiden hahmot monipuolistuisivat. Miten mahtavaa olisikaan lukea lapsille iltasatuja rohkeista ihmisistä, jotka ovat omalta osaltaan muuttaneet maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Katsoa elokuvissa sankaritarinoita, joiden päähenkilöt kulkevat omaa polkuaan, olivat he sitten identiteetiltään tyttöjä, poikia tai jotain muuta.

Sitä odotellessa joudun kuitenkin palaamaan takaisin lähtöruutuun ja muuttamaan iltasatukäytäntöä. Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava kaksi kapinallistarinaa, yksi tytöstä ja toinen pojasta. Jälkimmäiseen otetaan kiitollisena ideoita vastaan.