Osallistuin lauantaina mindfulness-koulutukseen ja yllätin itseni positiivisesti. Mielessä seilasi monenlaisia tunteita ja ajatuksia, kehossa erilaisia aistimuksia niinkuin mindfulness-harjoitteissa on tapana. Silmät kiinni hengitellessä totesin lopulta, että mullehan kuuluu oikeasti ihan hyvää! Ei mitään ruusunpunaista liihottelua ja huolivapaata elämää, mutta sellaista hyvää perusvirettä. Ihan niinkuin olin ajatellut paikan päälle tullessani.
Yllättävää oli se, että kerrankin tiesin mitä pysähtyessä on vastassa. Tiesin, mitä minulle kuuluu! Voi kuulostaa kummalliselta, mutta antakaas niin selitän.
Olen istunut monenmoisissa koulutuksissa ja kursseilla aiheeseen liittyen ja lähes aina havahtunut siihen, ettei kaikki ehkä olekaan aivan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Aluksi olen lähtenyt kurssille hyvillä mielin, mutta muutaman syvähengityksen jälkeen väsymys tai paha olo on läsähtänyt moukarilla päin näköä. Omien tarpeiden laiminlyönti puskee väkevästi esiin, kun pysähtyy. Noina hetkinä olen joutunut monesti toteamaan, että mulle ei sittenkään kuulu hyvää.
Niinpä oli ilo huomata asioiden olevan tällä kertaa toisin. Pysähtyminen sujui vaivattomasti eikä itsestä paljastunut mitään uutta ja järisyttävää. Oli helppo hengittää.
Viime vuoden lopusta lähtien olen tehnyt tietoisuustaitoharjoituksia lähes päivittäin. Hengitellyt, meditoinut, mielikuvamatkaillut, skannaillut kehotuntemuksia ja joogannut. Varsinaisten tekniikoiden lisäksi olen pyrkinyt lisäämään läsnäolon hetkiä arjessa niin yksin ollessani kuin toisten ihmisten kanssa. Ja tiedättekö mitä?
Tämä vuosi on tuntunut kevyeltä.
Kevyeltä siitä huolimatta, että aloitin tammikuussa uudessa työpaikassa. Tällaiset tilanteet ovat kaltaiselleni "pakkosaadahommahetihaltuun"-tyypille aina oivia hetkiä ajaa itsensä piippuun. Tehdä ensin työpaikalla kahdeksan tuntia parhaansa, jonka jälkeen miettiä vapaa-ajallaan, minkä voisi tehdä vielä vähän paremmin ja mitä seuraavaksi pitäisi omaksua. Imuun on helppo hypätä, koska tykkään työstäni valtavan paljon. Pidemmän päälle täysillä paahtaminen käy kuitenkin raskaaksi.
Aiemmin olisin vastaavassa elämäntilanteessa painanut kaasua ja monen muun tavoin, tinkinyt ajasta itseni kanssa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kuormittuneena itsensä kohtaaminen on niin kovin työlästä. Liekö toistuva päin seinää juokseminen viimein opettanut jotain vai ei, mutta jokatapauksessa nyt päätin toimia toisin. Hyvä niin.
Sitoutuminen päivittäiseen tietoisuustaitoharjoitteluun on ollut paras päätös pitkään aikaan ja harjoittelu on näköjään tuottanut tulosta. Kun pysähdyn itseni kanssa päivittäin, pysyn kartalla siitä miten voin enkä tule toimineeksi itseäni vastaan. Silloin ei tarvitse pelätä romahdusta jokaisella viikonloppukurssilla.
Yllättävää oli se, että kerrankin tiesin mitä pysähtyessä on vastassa. Tiesin, mitä minulle kuuluu! Voi kuulostaa kummalliselta, mutta antakaas niin selitän.
Olen istunut monenmoisissa koulutuksissa ja kursseilla aiheeseen liittyen ja lähes aina havahtunut siihen, ettei kaikki ehkä olekaan aivan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Aluksi olen lähtenyt kurssille hyvillä mielin, mutta muutaman syvähengityksen jälkeen väsymys tai paha olo on läsähtänyt moukarilla päin näköä. Omien tarpeiden laiminlyönti puskee väkevästi esiin, kun pysähtyy. Noina hetkinä olen joutunut monesti toteamaan, että mulle ei sittenkään kuulu hyvää.
Niinpä oli ilo huomata asioiden olevan tällä kertaa toisin. Pysähtyminen sujui vaivattomasti eikä itsestä paljastunut mitään uutta ja järisyttävää. Oli helppo hengittää.
 |
| Nämä mahtavat kortit on luonut Pia Westerholm. |
Viime vuoden lopusta lähtien olen tehnyt tietoisuustaitoharjoituksia lähes päivittäin. Hengitellyt, meditoinut, mielikuvamatkaillut, skannaillut kehotuntemuksia ja joogannut. Varsinaisten tekniikoiden lisäksi olen pyrkinyt lisäämään läsnäolon hetkiä arjessa niin yksin ollessani kuin toisten ihmisten kanssa. Ja tiedättekö mitä?
Tämä vuosi on tuntunut kevyeltä.
Kevyeltä siitä huolimatta, että aloitin tammikuussa uudessa työpaikassa. Tällaiset tilanteet ovat kaltaiselleni "pakkosaadahommahetihaltuun"-tyypille aina oivia hetkiä ajaa itsensä piippuun. Tehdä ensin työpaikalla kahdeksan tuntia parhaansa, jonka jälkeen miettiä vapaa-ajallaan, minkä voisi tehdä vielä vähän paremmin ja mitä seuraavaksi pitäisi omaksua. Imuun on helppo hypätä, koska tykkään työstäni valtavan paljon. Pidemmän päälle täysillä paahtaminen käy kuitenkin raskaaksi.
Aiemmin olisin vastaavassa elämäntilanteessa painanut kaasua ja monen muun tavoin, tinkinyt ajasta itseni kanssa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kuormittuneena itsensä kohtaaminen on niin kovin työlästä. Liekö toistuva päin seinää juokseminen viimein opettanut jotain vai ei, mutta jokatapauksessa nyt päätin toimia toisin. Hyvä niin.
Sitoutuminen päivittäiseen tietoisuustaitoharjoitteluun on ollut paras päätös pitkään aikaan ja harjoittelu on näköjään tuottanut tulosta. Kun pysähdyn itseni kanssa päivittäin, pysyn kartalla siitä miten voin enkä tule toimineeksi itseäni vastaan. Silloin ei tarvitse pelätä romahdusta jokaisella viikonloppukurssilla.
Tietoinen läsnäolo on pieni, mutta pitkässä juoksussa merkityksellinen teko oman hyvinvoinnin eteen. Minä tarvitsen sitä näköjään päivittäin.
Lue myös:
Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5
Lue myös:
Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäpä tuumaat?