keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kesä, älä jätä!


Kävelen puistoalueen reunaa. Suojakertoimilla kuorrutettu ihoni kimaltelee päivänvalossa. Huolettoman oloinen vastaantulija hymyilee aurinkolasiensa takaa ja minä hymyilen takaisin. Illalla ennen nukkumaanmenoa ripustan uintireissulta puolikosteiksi jääneet pyyhkeet portaiden kaiteelle kuivumaan. Käsivarsissa polttelee vielä päivänpaiste, nukahdan silti helposti, sillä aamulla ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Joka vuosi odotan kärsimättömänä kesää saapuvaksi. Sitä alkukesän vaaleanvihreää runsautta, joka puskee kaikkialta esiin ja sitä megalomaanisesti lisääntyvää valoa, yötöntä yötä sekä paahtavia hellepäiviä. Ensimmäiset aurinkoiset päivät yhdistettynä vastaleikatun nurmen tuoksuun on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Kuitenkin viimeistään juhannuksena alan hätääntyä. Iskee huoli siitä, että heinäkuu saapuu ihan kohta ja kesä sujahtaa pian ohi. Ehdinkö nauttia siitä riittävästi? On käsittämätöntä miten kesäkuun kolme ensimmäistä viikkoa ovat tunnelmaltaan niin erilaiset. Kuun alussa sitä ajattelee, että tässähän on kaikki maailman aika nauttia tulevasta kesästä ja muutaman viikon kuluttua sitä laskee ahdistuneena jäljellä olevia viikonloppuja ja lomapäiviä, vaikkei loma ole vielä edes alkanut.

Rakastan kesää valtavasti. Kuitenkin samaan aikaan tieto valon ja lämmön rajallisuudesta saa minut stressaantuneeksi juuri silloin, kun niitä olisi tarjolla. Koen alituiseen painetta iloita jokaisesta lämpimästä minuutista, sillä takaraivossa hakkaa pelko, että hetkenä minä hyvänsä kesä voi olla mennyttä. Vähän samanlainen olo kuin rakastumisen alkuhuumassa, kun tekisi koko ajan mieli liimautua toisen kylkeen, ettei tuo tunne ikinä hiipuisi. Mutta hiipuuhan se. Yhtälailla kesä arkipäiväistyy ja helteisiinkin tottuu. Näillä leveysasteilla sitä vain tulee jätetyksi, ennen kuin ehtii kyllästyä.

Siis universumi, anna meille vielä helleaalto!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäpä tuumaat?