Jos kaikki olisi vaan itsestä kiinni

Elämä on valintoja. 
Se on kaikki vaan susta itsestä kiinni. 

Elämme aikaa, jossa mahdollisuuksia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Asiasta kuin asiasta on saatavilla tietoa mielin määrin. Moni elääkin todeksi terveellisiä elämäntapoja ja toimii aktiivisesti hyvinvointia edistääkseen. Samaan aikaan vähintään yhtä moni kamppailee  selvitäkseen päivästä toiseen.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, ei kukaan sairastuisi masennukseen tai uupuisi työssään. Kukaan ei vaipuisi psykoosiin, pesisi käsiään pakonomaisesti tai eristäytyisi kotiinsa, kun toisten ihmisten kohtaaminen  tuntuu mahdottomalta. Kukaan ei kärsisi paniikkioireista, ahdistuisi niin voimakkaasti, että pelkää kuolevansa tai tarttuisi pulloon, vaikka tietää sen vievän vain syvemmälle suohon.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, jokainen lapsi syntyisi turvalliseen, rakastavaan kotiin. Kotiin, jossa ei tarvitsisi pelätä iskuja tai vierasta kättä peiton alla. Kotiin, jossa vanhempi kykenee ottamaan vastaan pienen ihmisen tunteenpurkaukset ja harjaantumattomat taidot ymmärtäen ja niistä eteenpäin auttaen.  Kotiin, jossa kannustetaan ja tuetaan, mutta myös kasvatetaan.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, kenenkään koulumuistoja ei värittäisi pelko ja yksinäisyys. Jokainen kokisi kelpaavansa  osaksi porukkaa sellaisena kuin on. Jokainen löytäisi omat vahvuutensa ja kehittäisi niitä.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, kukaan ei näkisi nälkää tai asuisi kadulla. Kukaan ei menettäisi toivoaan.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, jokaisen elämä sujuisi hyvin.

Elämä ei ole yksilön valinta. Me saamme  jo syntyessämme erilaiset kortit tähän maailmaan. Siksi on kohtuutonta ja kovaa väittää, että hyvä elämä olisi pelkästään asenne- tai tahtokysymys.

Kohtaloonsa ei kuitenkaan tarvitse alistua. Vaikka menneisyydestään kantaisi mukanaan kuinka suurta taakkaa tahansa, voi aikuinen ihminen voi valita, miten jatkaa tästä eteenpäin. Kulkeeko samaa polkua pyristellen vai salliiko itselleen mahdollisuuden muutokseen.

Päättääkö hakea apua, kertooko pahasta olosta tai riippuvuudesta läheiselleen, pyytääkö tukea tuskansa kohtaamiseen.

Toisen puolesta valintaa ei voi tehdä eikä valintaan pakottaa. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Silloin kaikki ei ole enää vain itsestä kiinni.

Hyvää maailman mielenterveyspäivää!

Pärjääkö tavallinen kuolevainen työelämässä?

Istuin ystävän kanssa ravintolassa, herkullinen meze-lautanen edessäni ja kerroin karsineeni pintapuolisia ihmissuhteista elämästäni viime vuosina. Selitin, kuinka olen pyrkinyt rehellisyyteen itseni kanssa ja sen seurauksena en oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, joissa aitoudelle ei ole tilaa. 

"Mutta LinkedIn:ssä oon ja se ärsyttää aina kun sen avaan", huokaisin ja pistin tsatsikissa dipatun falafelin poskeen. Kaverini kasvoille vaihtui kysyvä ilme. "Se on kuulemma työelämässä pärjäämisen edellytys" selitin, vakuuttaakseni lähinnä itseni. 

Ravintolaillan jälkeen jäin miettimään asiaa. Mikä siinä LinkedIn:ssä oikeastaan ärsyttää? Sehän on vain alusta, jossa ihmiset voivat kuulla toisten osaamisesta ja kertoa omastaan.

Ymmärsin, ettei minua oikeastaan häiritse yksittäinen verkostoitumispalvelu vaan se superihmis-menestyjä-puhe, jota eri kanavissa laajemmaltikin viljellään. Jatkuva inspiroituminen, hehkutus ja onnistuminen tulevat nimittäin korvista ulos. Menestystarina toisensa perään ja tarkoin rakennettuja henkilöbrändejä, ilman ainuttakaan säröä. Verkostoitumista niiden hyödyllisyyden vuoksi.

Onko tämä todella työelämässä pärjäämisen edellytys?

Voisiko osaamisen ja pystymisen lisäksi toisinaan nähdä välähdyksiä heikkoudesta ja haavoittuvuudesta? Mitä jos välillä saisikin lukea tarinan epäonnistumisesta, joka ei kääntynyt voitoksi, mutta elämä jatkui? Tai ihminen kertoisi muuttaneensa näkemystään, myöntäisi jopa olleensa väärässä?

Tekisivätkö inhimilliset piirteet pätevästä tyypistä vähemmän pätevän?

On ymmärrettävää, että haluamme näyttää ulospäin vain parhaat puolemme. Hyvä palaute on mukava jakaa ja onnistumisista on kiva iloita. Jos kuitenkin suljemme pois epäonnistumiset ja vaikeat hetket, tulemme luoneeksi onnistujakuplan. Illuusion täydellisestä menestyjästä, joka pärjää kaikessa mihin ryhtyy.

Kuitenkin ikävä tosiasia on, että kaikki meistä mokaavat joskus. Sellaisina hetkinä on lohdullista kuulla, kuinka muutkin ovat töpeksineet ja silti selvinneet. Kun käsittää, että osaamisen rajat tulevat välillä vastaan ihan jokaisella, tavoitteista, tahdonvoimasta tai geeneistä riippumatta, on omaa epäonnistumista siedettävämpää tarkastella.

Siksi kuplan tiedostaminen epätodelliseksi rakennelmaksi on tärkeää. Mikäli virheiden olemassaolo tunnustetaan ja nähdään osana (työ)elämää, on turvallista kääntää katse omaan toimintaan ja arvioida kehittämisen paikkoja armollisesti. Jos taas onnistumispakko on vahva, käy herkästi niin, että tulee käyttäneeksi valtavan määrän energiaa oikeanlaisen mielikuvan luomiseen. Pahimmillaan jopa osaamisen kustannuksella. Samalla jää myös yksin  epäonnistumisen aiheuttaman häpeän kanssa.

Kuvittele työelämä, jossa verkostot perustuisivat aitoon vuoropuheluun ja jaettuun mielenkiintoon. Henkilöbrändit olisivat ihmisten näköisiä ja kokoisia. Osaamista tuotaisiin esiin ja onnistumisille hurrattaisiin. Kaveria tai palvelua voisi kehua ihan reilusti, vaikkei samalla viestittäisi kuinka mainio osaaja myös itse on. Kannustettaisiin yrittämään rohkeasti.

Silloin kun tulisi haukanneeksi liian suuren palan, voisi huutaa kavereita apuun. Ei tarvitsisi nieleskellä itku kurkussa ja toivoa, ettei tukehdu vaan tietäisi kaverin taputtavan selkään. Ja seuraavalla kerralla saisi silti kakkubuffaan kutsun.

Mitkä asiat olisivat silloin työelämässä pärjäämisen edellytys?



--


Kaksi alinta kuvaa:Pixabay