Sunnuntai-ilta. Kävelen miehen vieressä rauhalliseen tahtiin vihertävää tienreunaa pitkin. Lapset vispaavat polkimia vimmatusti edellä, nauravat ja katoavat pian mutkan taakse. Kotipihassa potkimme jalkapalloa hetken, maalivahtia vuorotellen. Kohta on kesäloma, ajattelen ja elämä tuntuu leppoisalta.
Sisälle tullessa kaivan puhelimen taskusta ja istahdan eteisen penkille, hetkeksi vain. Luen muutaman viestin, selaan Instagramia ja Facebookia rinnakkain. Ruudulta aukeavat vuorotellen henkeäsalpaavat maisemakuvat, kauniit kodit ja hehkutukset saavutetuista tavoitteista. Toisten onnen ja onnistumisen hetkiä selaillessa hyvä fiilis on yllättäen tipotiessään. Mieleen hiipii ontto tunne, jossa oma elämä näyttäytyy kovin vähäpätöisenä. Yhtä äkkiä iloitseminen pelkästä auringonpaisteesta ja sunnuntaikävelystä ovatkin osoitus arjen olemattomasta sisällöstä. Kymmenen minuuttia puhelimella on tehnyt tyhjäksi sen, mikä vielä hetki sitten tuntui mielekkäältä.
Tunne on tosi vaikka tiedostankin sen järjettömyyden. Muistuttelen itselleni, että vielä hetki sitten viihdyin elämässäni paremmin kuin hyvin. On vaivaannuttavaa myöntää itselleen, että some vaikuttaa tällä tavoin. Jossain mielen perukoilla leijuu oletus, että aikuisen ihmisen tulisi kyetä kypsempään ajatteluun eikä vertailla omaa elämäänsä toisiin.
Sitä paitsi, kyllähän minä tiedän, ettei mikään ole sitä, miltä somessa näyttää. Tiedän, että huippuhetkiä seuraa taantuma, menestyjän itsevarman hymyn taakse piiloutuu epävarmuus ja upeimmassakin matkakohteessa kohtaa vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Tiedän, kuinka ihmiset kertovat somessa sellaista tarinaa itsestään, millaisina haluavat tulla nähdyiksi. Tiedänhän minä, sillä toimin itse samoin.
Tieto ei kuitenkaan tee immuuniksi vaikutuksille. Vaikka olisi lukuisia kertoja kuullut sanonnan ruohosta aidan takana ja tietäisi sen olevan totta, niin tuijottaessa toistuvasti kuvia naapureiden tasamittaisesta, tuuheasta ja syvänvärisestä nurmikosta, alkaa oma piha näyttää väkisinkin valjulta.
Mieli on käsittämättömän nopea tekemään vertailuja ja luomaan asioiden välille yhteyksiä. Silloinkin kuin niitä ei tarvittaisi. Vertailu on automaattista ja vaikka järjellä tietäisi kaiken olevan silmänlumetta, on tarkastelu siitä, kenellä on paremmin ja enemmän, jo tehty. Tyytymättömyys ja riittämättömyys ovat ehtineet herätä. Tosiasioiden punnitseminen tapahtuu jälkijunassa, jos silloinkaan.
Tajuan täysin, miksi some on mainostuskanavista merkittävimpiä, mutta elämänlaadun kannalta sen hyödyt ja haitat keikahtavat helposti vinksalleen. Sosiaalista mediaa selatessa tiedostaa vaivihkaa, mistä kaikesta jääkään paitsi. Alkaa haluta asioita, joita ei tiennyt olevansa vailla.
Kaikkein hämmentävintä on, että vaikka ymmärtää etteivät valikoidut palat kerro koko totuutta, niin siitä huolimatta ne saavat kyseenalaistamaan oman elämän mielekkyyden. Illuusio muiden täydellisestä elämästä saa unohtamaan, että oma elämä maistui hetki sitten ihan hyvältä.
