Tarinan ja dialogin ihmeellinen voima

Elokuvan juliste. Kuva saatu käyttöön Oktoberilta.

Perjantaina oli hieno ilta.

Järjestimme paikallisen psykologiyhdistyksen voimin avoimen leffaillan yhdessä elokuvakerho Cineman kanssa. Seitsemänkymmentä ihmistä istui Cafe hostel Kodin aulassa katsoen valkokankaalta Kuun metsän Kaisaa, popparikulhojen kiertäessä vieruskaverilta toiselle. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta tunnelma oli rento ja kodikas.

Kuun metsän Kaisa (2016) on Katja Gauriloffin ohjaama dokumenttielokuva kolttasaamelaisista. Elokuvan keskiössä on tarinankertoja Kaisa Gauriloffin mielenkiintoinen elämä ja ystävyys sveitsiläisen kirjailijan, Robert Crotettin kanssa. Samalla elokuva kertoo taidokkaasti saamelaiskulttuurista ja sen muutoksesta maailmansotien aikaan. Elokuvassa vuorottelevat tarinat ja faktat, yksilön näkökulma ja kokonaisen kansan historia tavalla, joka herättelee katsojaa.

Elokuvan jälkeen mieli täyttyi kysymyksistä ja jäin kiinnostuneena seuraamaan paneelikeskustelua aiheesta. Paneeliin osallistuivat elokuvan ohjaaja Katja Gauriloff, kaupunginvaltuutettu Mikkel Näkkäläjärvi, psykologi Laura Pönkänen ja psykologi, psykoterapeutti Airi Uimaniemi. Panelistien vuoropuhelua ja ajatusten vaihtoa kuunnellessa huomasin miettiväni, kuinka vähän alkuperäiskansastamme oikeastaan tiedän. Yleisön puheenvuorojen perusteella vaikutti siltä, että en ole tietämättömyyteni kanssa yksin. Valtaväestön ja saamelaisten välillä kuulostaisi olevan kuilu.

Panelistit. Kuva: Anu Willig

Koska tapahtuma järjestettiin osana Psykologiliiton 60v. juhlavuotta, nousivat myös mielenterveysteemat esille. Yleisöstä peräänkuulutettiin kulttuurisensitiivistä otetta ja perusasioiden tuntemusta mielenterveyspalveluissa. Erityisesti mieleeni jäivät kommentit siitä, kuinka turhauttavaa on ensin avata oman kulttuurin erityispiirteet, jotta itse työskentely ongelman kanssa voisi alkaa. Moni jättää hakematta apua tästä syystä.

Täytyy myöntää, että oma ymmärrykseni saamelaisten kulttuurista ja historiasta on niin vähäistä, että hävettää. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut. Tietämykseni on vain ollut niin vähäistä, etten ole osannut edes kysyä, saati tiennyt mistä asianmukaista tietoa saisin.

Onneksi meillä on saamelaistaustaisia psykologeja ja psykoterapeutteja, joten kaikki avuntarjoajat eivät ole yhtä kuutamolla kuin minä.  Haluaisin kuitenkin myös itse oppia tuntemaan kulttuuria paremmin, mutta miten? Psykologeille on tarjolla täydennyskoulutusta maahanmuuttajien tai seksuaalivähemmistöjen kanssa tehtävästä työstä, mutta maamme omat etniset vähemmistömme ovat jääneet taka-alalle. Parannettavaa siis on.

Kuva: Anu Willig

Kokonaisuudessaan elokuvailta avasi ainakin omia silmiäni. Ilta oli hyvä muistutus siitä, kuinka  kuulemalla toisten ihmisten tarinoita, oma ymmärrys kasvaa ja epäkohdat tulevat näkyviksi. Tällaisena vihapuheen aikakautena on virkistävää nähdä, että me ihmiset pystymme paljon parempaan. Kunnioittava keskustelu ja toisten kohtaaminen onnistuvat meiltä kyllä ja tällaisia tilaisuuksia tarvitaan jatkossakin.

Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

Anna itsellesi mahdollisuus

Kuluneella viikolla tein sen, mitä olin pitkään miettinyt. Kerroin julkisesti kirjoittavani blogia.  Jännitin vatsa solmussa kolme päivää, miten asia otetaan tuttavapiirissä vastaan. Mitä ihmiset nyt ajattelevat? Tykkäävätkö vai eivät? 

Nyt fiilis on varovaisen iloinen, sillä palaute on ollut positiivista ja kannustavaa. Kiitos siitä!

Bloggaamisesta kertominen on tuntunut vaikealta. Tavallaan nurinkurista, että olen kirjoittanut ajatuksiani kaikkien luettavaksi, mutta kuitenkin tuttavilta "salaa". Suoraan sanottuna, minua pelotti ja vähän myös nolotti, enkä oikein ymmärtänyt miksi?

Sitten luin Maaret Kallion kolumnin ja moni asia loksahti kohdalleen. Aivan kuten surussa, myös onnistumisissa ja uutta yrittäessä ihminen kaipaa tukea toisilta ihmisiltä. Silloin ikään kuin kävelee heikolla jäällä ja toivoo, että jää kantaa. Koko ajan peläten, että tipahtaa kylmään veteen. Laittaessaan itsensä likoon tarvitsee hyväksyntää ja vahvistusta tekemiselleen. Sitä, että joku kehuu tai tsemppaa.

Samalla havahduin miettimään, että kuinkakohan moni jättää potentiaalinsa käyttämättä, koska ei uskalla edes yrittää? Ei tohdi kokeilla mihin kaikkeen itsestä olisi. On ehkä elänyt koko elämänsä ympäristössä, jossa toisten onnistumisista ei iloita tai osaamisesta kehuta. On nähnyt, kuinka jää jalkojen alla sortuu.

On valtava sääli, jos jättää kasvamatta täyteen mittaansa, koska pelkää pudotusta. On myös valtava vääryys, jos yhden ihmisen kateuden vuoksi, joku toinen joutuu pienentämään itseään.

Jokaisella on oikeus löytää oma merkityksensä tässä maailmassa. Suo itsellesi se mahdollisuus.

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Luonto on minulle rakas. Liikun luonnossa usein ja kirjoitan tänne blogiinkin retkipostauksia säännöllisesti. Suhteeni luontoon ei kuitenkaan aina ole ollut  yksinkertainen.

En nimittäin ole eräihminen. Siis sellainen, joka selviää kevyesti erämaassa pari viikkoa, pyydystää itse oman ruokansa ja suunnistaa sujuvasti auringon ja muurahaispesien perusteella. Ei, minä pelkään petoja, suuntavaistoni on olematon ja olen ollut yön yli kestävällä vaelluksella elämässäni tasan yhden kerran. (Sekin vaellus oli osa ysiluokan valinnaiskurssia ja motivaationa toimi loppuvuoden vapaat torstai-iltapäivät.)

Erähenkisyys siis loistaa kohdallani poissaolollaan ja siksi ajattelin pitkään etten ole ollenkaan luontoihminen. Mielessäni retkeily oli mahdollista vain todellisille eränkävijöille ja kaltaisteni häseltäjien olisi paras ulkoilla vain hyvin valaistulla asfaltilla.

Sitten palasin pohjoiseen. En tiedä johtuiko se vanhenemisesta, lapsista vai mistä, mutta Rovaniemelle muuton jälkeen aloin hakeutua metsään. Kynnystä madalsi se, että lasten kanssa retkeily oli aloitettava pienestä. Retkemme suuntautuivat lähimetsiin, kävelymatkat pidettiin pieninä ja eväisiin panostettiin. Omaksi yllätyksekseni huomasin, että retket onnistuivat! Tunnelma oli leppoisa ja koko perhe hyvällä tuulella.

Ei haitannut, vaikka haparoin nuotion sytyttämisessä tai pidin reissun keston korkeintaan kolmessa tunnissa, jotta pääsisin kotiin vessaan. Sillä puskaan en pissaa. Mukavuudenhalun ehdoilla meneminen teki retkistämme niin hauskoja, että halusimme metsään yhä uudelleen.

Retkien myötä ymmärsin, että luonnosta voi nauttia monella tavalla. Ymmärsin, että selviytymisseikkailujen sijaan minulle on tärkeintä rauhoittuminen ja yhdessäolo. Metsässä mieli hiljenee ja ajatukset asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. On helpompaa olla läsnä.

Pikkuhiljaa retket pitenivät ja mukavuusvaatimukset vähenivät. Leppoisia reissumme ovat edelleen, mutta toleranssi (ja ehkä ne erätaidotkin) ovat kasvaneet. Jopa niin paljon, että nyt haaveilen useamman päivän vaelluksesta Lapissa.

Luonnossa liikkumisesta on tullut minulle voimavara, josta en luopuisi mistään hinnasta. Voimavara, joka meinasi jäädä käyttämättä. Liian usein sitä jättää asioita tekemättä sen vuoksi, ettei koe sopivansa laatikkoon. Onneksi tämän laatikon kohdalla päätin kokeilla, että sopisinko siihen kuitenkin ja sovinhan minä, vaikken eräpirkko olekaan.

Lue myös:

Relax, take it easy

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Älä usko mitä ajattelet, ajattele mitä uskot

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Minä sitten pidän syksystä. Siitä, kun ilmassa tuoksuu märkä maa ja aamuisin maisema on verhoutunut sankkaan sumuun. Siitä, kun luonto loistaa ruskan väreissä lyhyen ajan häikäsevän kauniina. Värien ilotulitus ennen pimeyttä.

Valon määrä vähenee päivä päivältä ja pitkä, pimeä talvi on vielä edessä. Iltaisin kotien terasseilla sytytetään lyhdyt ja ihmiset valmistautuvat talveen.

Tunnelma on odottava. 

Syksyllä minun on päästävä luontoon, sillä ruska tarjoaa täydelliset olosuhteet retkeilylle. Lämpötila ei ole liian kuuma, muttei vielä kylmäkään. Metsä on pullollaan sieniä ja marjoja. Nuotion voi sytyttää huolehtimatta metsäpalovaroituksista. Optimaalinen ulkoiluaika on vain harmittavan lyhyt. Talvi tekee tuloaan. Ensin öisin, mutta kohta pakkanen kylmentää myös päivät. 

Niinpä tankkaan nyt metsäkävelyitä ja retkiä talven pimeisiin hetkiin. Talletan mieleeni metsän tuoksut, lintujen laulun, kuohuvan kosken pauhun ja lämpimän tuulen tuiverruksen kasvoilla. Eilen tankkasimme näitä kokemuksia lasten kanssa Vaattunkikönkäällä, joka on osa Napapiirin retkeilyaluetta. 

Kuvat taitavat välittää syystunnelmat parhaiten.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa lauantaipäivänsä viettää!

Lue myös:

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

8 vuodenaikaa: Keskikesän aurinko ja retki Näränkään

Ihana minä, ihana sinä

Keskiviikkona järjestettiin Suomen ensimmäinen Body Pride, joka sai ihmiset marssimaan myönteisemmän kehonkuvan puolesta. Oi miten mahtavaa oli nähdä kuvia värikkäästä ihmisjoukosta, jotka marssivat iloiten ja ylpeinä itsestään,  näyttäen samalla keskisormea yleisille kauneusihanteille.

Kehopositiivuuden sanoma on yksikertainen ja upea, mutta yllättävän vaikea ottaa vastaan.

Ajatelkaa nyt, kuinka vaikeaa on uskoa väite: Sinä kelpaat! Ilman laihdutuskuureja, ilman parempia suorituksia, ihan vain omana keskeneräisenä itsenäsi. Tämähän on vastoin kaikkea sitä, mihin monet meistä ovat kasvaneet.

Itsensä rakastaminen on mahdollista kaikille ja jokaisen kehon voi hyväksyä. Rakkautta ja hyväksyntää varten sinun ei tarvitse painaa grammaakaan enempää tai vähempää. Sinun ei tarvitse olla yhtään kiinteämpi, lihaksikkaampi tai kauniimpi. Sillä rakkautta ei voi eikä tarvitse ansaita.

Kuulostaa lässynläältä, mutta on todellisuudessa kaikkea muuta.

Moni vihaa kehoaan ja ajattelee, että kunhan vain onnistuisi muokkaamaan sitä riittävästi, olisi omissa nahoissa eläminen helpompaa. Painoindeksi tai vyötärönympärys eivät kuitenkaan korreloi itsearvostuksen kanssa. Toisin sanoen pienempi vaatekoko tai painon väheneminen eivät takaa parempaa fiilistä peiliin katsoessa.

Itsensä arvostaminen ja rakastaminen ovat toki omaa kehoa laajempia asioita. Omaan kroppaan kuitenkin kulminoituu usein se asenne, jolla suhtaudumme itseemme kaiken kaikkiaan. Siksi myönteisemmän kehonkuvan työstäminen on monille avain hyvinvointiin. Kun näkee peilikuvassaan jotain kaunista ja hyvää, tapahtuu muutoksia myös omassa ajattelussa. Saattaa alkaa jopa tykätä itsestään.

Jos siis haluat rakastaa itseäsi, niin kohtele itseäsi rakkaudella. Hyväksymällä se, että olet epätäydellinen ihminen, ja silti kaiken sen rakkauden arvoinen.  

Juuri tuollaisena. 

Peace! <3

Kuvat: Petri Puuronen