8 vuodenaikaa: Joulukaamos Riisitunturilla

Talvi asettaa retkeilylle haasteita. Vähäinen valo ja kiristyvä pakkanen edellyttävät retkien suunnittelua ja varustelua eri tavalla kuin sulan maan aikana. Monet hyvät retkipaikat ovat talvella vaikeasti saavutettavissa ja harvat polut pysyvät auki ympäri vuoden.

Päiväpatikoinnille kannattaa kuitenkin lähteä myös talvisaikaan, sillä vaivannäkö yleensä palkitaan - kajastava valo paljastaa muutaman tunnin ajaksi tyrmäävän metsämaiseman. Jalkojen alla narskuva pakkaslumi ja kaarelle taipuneet puiden latvat nollaavat ajatukset sekunneissa.

Talviretkeily vaatii hieman enemmän suunnittelua. Kun päivä valkenee vain hetkeksi, on retkikohde on valittava huolella. Siksi suuntasimme miehen kanssa tutulle reitille Riisitunturin kansallispuistoon, tällä kertaa ihan kahden kesken.

Riisitunturi on talvella mykistävän kaunis. Ihailimme tykkylumen vuoraamia puita liukuvärjättyä taivasta vasten. Valkonen hanki kimalsi silmänkantamattomiin. Vaikutti siltä, kuin koko metsä olisi vaipunut uneen ja pysähtynyt niille sijoilleen. 

Todellisuudessa maisema oli jatkuvasti hienovaraisessa liikkeessä. Hämärtyvä päivä värjäsi taivaarannan purppuralla ja sinertyi hetki hetkeltä enemmän. Auringon laskiessa valkoinen usva kohosi hiljalleen tunturin rinnettä ylös. 

Noustessamme kohti huippua viima voimistui ja maisema katosi sakeaan sumuun.  Tiesimme molemmat, että tunturissa olosuhteet voivat muuttua nopeasti, mutta vastaavaa emme olleet ennen kokeneet. Näkyvyys kaventui hetkessä muutamaan kymmeneen metriin ja suuntavaisto heitti häränpyllyä maamerkkien kadotessa näkyvistä. 

Harmaassa hiljaisuudessa peräkanaa tarpoen olo oli kuin napajäätikön valloittajalla. 

Onneksi reitti oli entuudestaan tuttu ja selkeästi merkitty, joten arktisista olosuhteista huolimatta löysimme vaivatta tien takaisin parkkipaikalle.  Retki kesti evästaukoineen muutaman tunnin. Takaisin mummilaan päin ajellessa, penkinlämmittimen paahtaessa täysillä mietin, että jonkinsortin eräpirkko se olen minäkin. 

RIISIN RÄÄPÄSY, rengasreitti 4,3 km 

Missä: Riisitunturin kansallispuisto, Posio. Riisitunturin lähtöpisteen P-alue.

Miten: Autolla. Riistunturi sijaitsee lähellä Tolvan kylää. Posiolta ajomatkaa kertyy 30 km ja Kuusamosta Rukan kautta 54km. Teiden varsilla on hyvät opasteet.

Milloin: Ympäri vuoden.

Vaativuus: Helppo/keskivaativa vuodenajasta ja sääolosuhteista riippuen. Nousu tunturin laelle on pitkä, mutta polku helppokulkuinen. Kesäaikaan rengasreitti on mukava kiertää myös lasten kanssa. Seuraa tolppia, joihin maalattu vihreät maalimerkit.

Taukopaikat: Autiotupa, jossa on kamiina ja pihalla tulentekopaikka.  Paikan päältä löytyy myös puuvaja ja huussi. Ota oma vessapaperirulla mukaan.

Varusteet: Sulan maan aikana polut voivat olla paikoitellen märkiä, joten vettä hylkivät kengät ovat paikallaan. Keskikesällä reitin on voinut kulkea hyvissä lenkkareissa. Kesäaikaan hyttyssuojaa ei kannata unohtaa.

Talvella reitillä on paljon lunta ja lumikenkien käyttöä suositellaan. Me kuljimme reitin jalkaisin, mutta polku upotti paikka paikoin. Talvella riittävä kerrospukeutuminen ja hyvät, pitkävartiset vaelluskengät ovat tarpeen. Repussa on syytä kantaa myös tulentekovälineitä ja puukkoa.  

Lue myös:

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Korouoma, Posion helmi

Joululahjaostoksilla - vastuuttoman kuluttajan vastuulliset vinkit

Elämässäni on kaksi asiaa, joiden kanssa käyn sisäistä kamppailua jatkuvasti - ruoka ja tavaroiden ostaminen. Haluan ostaa eettisesti tuotettuja ja ympäristöystävällisiä tuotteita, mutta käytännössä ajaudun usein umpikujaan.


Vastuullinen kuluttaminen on vaikeaa ja työlästä. On niin monta asianhaaraa, jotka tulisi huomioida. Kotimaisuus vs. ulkomaisuus, työntekijöiden olosuhteet ja heidän saamansa korvaus, ympäristöystävällisyys, valmistuksessa käytetyt myrkyt, kuljetus, verot, tulojen jakautuminen kaupan ja tuottajien kesken, noin muutamia mainitakseni.

Näkökulmien puntarointia vaikeuttaa paitsi niiden paljous, myös vaikeus löytää asianmukaista tietoa.  Made in - merkintä pesulapussa ei kerro mitään siitä, missä olosuhteissa tuote on valmistettu. Läpinäkyvä prosessi, joka avaisi koko ketjun aina tuotannon alkulähteiltä kaupan hyllyyn, on  edelleen harvinaisuus. Monet suuretkin valmistajat tekevät kyllä erilaisia vastuullisuustekoja, mutta usein näkyvän hyvän taakse piiloutuu paljon epäkohtia.  Esimerkiksi luomupuuvillaiset vaatteet voidaan valmistaa kohtuuttomissa työoloissa ja rahdata Suomeen huonokuntoisilla laivoilla. Eli suo siellä, vetelä täällä.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että en tavallisessa arjessa jaksa puntaroida jokaisen ostoskärryyn päätyvän tavaran hiilijalanjälkeä tai eettisyyttä. Pyrin tekemään parempia valintoja, mutta kultaista kruunua pääni päälle on turha sovittaa. Ei nimittäin sovi. Syön välillä lihaa, shoppailen henkkamaukalla ja ostan sohvani Ikeasta.

Joulun alla kulutusvalinnat kuitenkin mietityttävät tavallista enemmän ja maailman epäreiluus ahdistaa. Vastuullisinta olisi olla ostamatta mitään, mutta ihan siihen en vielä taivu. Haluan kääriä yllätyksiä lahjapaperiin ja muistaa minulle tärkeitä ihmisiä. Siksi olen tehnyt muutaman linjauksen, joiden avulla tasapainoilen vastuullisten valintojen ja kulutushysterian välimaastossa.

1. Ostan lahjat suoraan tekijöiltä tai paikallisista liikkeistä.

Lähellä tuotettujen tavaroiden ekologinen jalanjälki on yleensä pienempi ja ostoksilla tukee paikallisten ihmisten työtä. Samalla on mahdollisuus kysyä, mitä tuote sisältää ja missä se on valmistettu.

Tämän vuoden ykköstuttavuus on pohjoinen lastenvaatemerkki Paapero.

Paaperon vaatteiden kotimaisuusaste on hyvin korkea. Vaatteet suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa, tarkalleen ottaen Kemijärvellä. Useimpien vaatteiden materiaalina käytetään eurooppalaista luomupuuvillaa. Lisäksi langat kudotaan kankaiksi ja painetaan kotimaassa. Arvostan.

Toinen miellyttävä asia on Paaperon kuosit. Pidän siitä, että lasten vaatteet näyttävät, no, lasten vaatteilta. Ainakaan meillä yksiväriset vaatteet eivät miellytä käyttäjiään (äitiä ehkä niinkin), mutta kuvalliset paidat ovat kovassa käytössä. Nämä kuosit ovat tervetullutta vaihtelua Spidermanin ja My little ponyn rinnalle.

Paaperon Tokka ja Siimes- kuoseja lahjapaketteihin

Ilokseni olen löytänyt pukinkonttiin tavaraa myös muilta paikallisilta toimijoilta. Lahjapapereihin kääritään ainakin villapohjalliset Vanhalan lammastilalta, Arctic Warriorsin villiyrttiseoksia sekä luonnonmukaista huulirasvaa ja saippuaa.

2. Annan aineettomia lahjoja.

Monilla aikuisilla ihmisillä on tavaraa enemmän kuin tarpeeksi. Palveluksia, kuten lastenhoitoapua tai hartiahierontaa, saa kuitenkaan harvemmin liikaa. Tavaralahjasta säästyneet rahat lahjoitan hyväntekeväisyyteen.

Tiedostan hyväntekeväisyyteen liittyvät haasteet ja ymmärrän, että pahimmillaan se voi jopa ylläpitää ongelmia. En voi kuitenkaan sivuuttaa ajatusta, että minunkin elintasoni on syntynyt köyhien maiden kustannuksella, halusin sitä tai en.

Siksi hankin tänäkin vuonna toisenlaiset lahjat, tällä kertaa Kirkon ulkomaanavun kautta. Jos kirkolle lahjoittaminen tökkii niin uskonnollisesti sitoutumattomia, luotettavia järjestöjä löytyy kyllä. Esimerkkeinä Plan, SPR tai pieni, mutta äärettömän tärkeää työtä tekevä Psykologien sosiaalinen vastuu.

3. Yksi lelu per lapsi.

Eniten harmaita hiuksia aiheuttavat omien lasten lahjat. Kun joulupukille hartaudella mietitty toivelista koostuu muovilelusta toisensa perään, ei Ugandaan lahjoitettu vuohi mieltä paljon lämmitä. Ei, vaikka kertoisi epäreilusta kaupasta ja maailman lasten nälänhädästä. Niinpä olemme miehen kanssa sopineet, että kummaltakin lapselta toteutetaan yksi varsinainen lelutoive. Monsterhigh-barbi vuodessa on mielestäni ihan kohtuullinen kompromissi.

4. Hyvää luettavaa tavaran sijaan.

Koska lukeminen kehittää ajattelua ja on monella tapaa sijoitus tulevaisuuteen, suosin kirjalahjoja eritoten lapsille. Tarinoiden parissa ymmärrys elämän ilmiöistä kasvaa huomaamatta ja siinä sivussa kehittyy myös lukutaito. Kirjat avaavat ikkunoita uusiin maailmoihin ja oman perstuntuman mukaan kovakantiset lahjat myös ilahduttavat pehmeitä paketteja enemmän.


Näitä suuntaviivoja olen yrittänyt joululahjaostoksilla noudattaa. Hutejakin on tullut, mutta onneksi vain vähän. Nyt voin huokaista, sillä lahjat ovat yhtä lukuunottamatta hankittu.

Hyvää joulua!

Mindfulnessharjoituksia arkeen x 5

Eilen illalla kirjoitin tekstiä stressistä ja sen vaikutuksista Psykologiaa-sivustolle. Samalla mietin omia stressinsäätelykeinojani ja huomasin kulkeneeni niiden kanssa melkoisen matkan.

Muistan, kun tutustuin opiskeluaikoina mindfulnessiin ja ajattelin sen olevan vähän hömppää. Tuntui teennäiseltä istua ja hengittää, kun nauhalla oleva naisääni puheli lempeästi ja rauhallisesti. Hihhulihommaa, ajattelin.

Altistuin kuitenkin harjoituksille säännöllisesti, sillä kävin joogatunneilla, joilla hengiteltiin oikein olan takaa. Lisäksi graduaiheeni liittyi hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, jossa tietoisuustaidot olivat (ja ovat edelleen) yksi keskeinen osio. Niinhän siinä sitten kävi, että jonkin ajan kuluttua huomasin ajatukseni mindfulnessharjoituksista muuttuneen. Väkinäisyys oli kadonnut ja pystyin rauhoittumaan. Harjoitusten jälkeen olo oli seesteisempi, huolet pienempiä ja ajatus kulki kirkkaampana.

Samaan aikaan perehdyin myös tutkimustuloksiin, joissa tietoisuustaidot näyttivät olevan yhteydessä hyvinvointiin. Niinpä harjoitukset jäivät osaksi elämääni ja enää en pärjäisi ilman.

Koostin teille listan lemppariharjoituksistani.

1. Hengityksen seuranta

Lyhyet hengitysharjoitukset ovat helpoin tapa aloittaa mindfulnessharjoittelu. Muutaman minuutin ohjattu hengityksen seuranta pysäyttää ja rauhoittaa. Tähän on aikaa kiireenkin keskellä. Osoitteessa oivamieli.fi on paljon muitakin hyviä harjoituksia.

2. Turvapaikkaharjoitus

Lempiharjoitukseni silloin, kun olo on stressaantunut ja päässä pyörii monta asiaa. Turvapaikkaharjoituksia on monenlaisia, itse tykkään tässä lukijan äänestä ja siitä, että harjoitus kestää riittävän kauan.

3. Rentoutusharjoitus

Harjoitus, jossa huomioidaan keho ja mieli. Huomio on vaatimusten vähentämisessä ja rentoutumisessa. Tämän harjoituksen mukana on helppo hellittää.

4. Virtuaalinen metsäkävely

Aina ei tarvitse sulkea silmiään ja keskittyä sisäänpäin. Metsäkävelyn voi ottaa vaikka kesken työpäivän. Virkistää kummasti. Mielenterveysseuran sivuilta löytyy metsäkävelyitä eri vuodenaikoina.

5. Myötätuntomeditaatio

Muutama vuosi taaksepäin olisin pitänyt harjoitusta naurettavana, mutta nykyään se on suosikkini.  Myötätunto on ihmeellinen asia. Hyvien asioiden toivottaminen ihmisille, jotka herättävät itsessä ärtymystä tai jopa vihaa, on vaikeaa, mutta vapauttavaa.  Harjoitus on englanniksi, mutta lukijan ääni miellyttää ja ohjeistus on selkeä. Youtubesta löytyy myös suomenkielisiä versioita. 

Lue myös:

Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Vajavaisena on helpompi elää

Keskinkertaisuuden ylistys

Kuuntelin podcastia, jossa ikäluokkaani kuvattiin uupuvien sukupolveksi. Hämmennyin, sillä kolmenkympin korvissa oleva sukupuolvi on ollut työelämässä suhteellisen lyhyen ajan. Miten silloin voi uupua? Tunnistan kuitenkin jaksamisen vaikeudet myös omalla kohdallani paremmin kuin hyvin.

Syitä väsymiseen on varmasti monia. Pikakatsaus omaan ystäväpiiriin kertoo, että elämäntilanteet eroavat toisistaan melkoisesti. Moni aloittelee uraa, tekee pitkiä työpäiviä ja reissaa. Osa pyörittää pikkulapsiarkea ja toinen lukee itselleen jo toista ammattia. Yhteistä kaikille on se, että tehdään paljon ja täysillä.

Tämän ajan ideaali on superihminen. Sellainen, joka yhdistää näppärästi työn ja perheen, omistaa kauniin kodin, konmarittaa sekä omaa hyvät verkostot, koska sattuu nyt vain olemaan niin hyvä tyyppi. Siinä samalla sujuu vaivattomasti ruokavalion ja tiukan treeniohjelman noudattaminen. Hyvinvointi on optimaalista kaikilla mittareilla ja kasvoilla loistaa kestohymy. Superihmisen tavarat ovat järjestyksessä, arki hallussa ja eteisen seinällä kehyksissä taulu, joka kiteyttää kaiken: Ole paras versio itsestäsi!

Ole paras versio itsestäsi!
Ai ihan koko ajan? Kaikilla elämän osa-alueilla? Pitäisikö joka päivä olla hiukan parempi kuin eilen? Ei mikään ihme, jos olo on riittämätön ja uupunut. On hengästyttävää tehdä parhaansa joka halvatun asiassa.

Keskinkertaisuus on aliarvostettua. Sillä läheskään aina ei ole tarpeen antaa parastaan, vaan vähempikin riittää. Oikeasti arjessa voi laskea rimaa monessa asiassa, ilman että kokonaisuus merkittävästi kärsii. Minulla meni pitkään ennen kuin ymmärsin tämän ja toisinaan epäilen edelleen. Sitten huomaan, että kyllä se arki kuitenkin näyttää pyörivän, vaikkei kukaan ole imuroinut kolmeen viikkoon ja lapsen on mentävä kalsareissa tarhaan, sillä kaikki housut ovat polvesta revenneet.

Keskinkertaisuuden puolesta liputtamisella en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö omaa parastaan kannattaisi tehdä missään. Tottakai kannattaa. Ei kuitenkaan aina ja kaikkialla. Jos takana on työntäyteisiä päiviä, jolloin on saanut tehdä parhaansa ja vähän ylikin, niin voisiko vapaapäivinä olla keskinkertainen versio itsestään? Olla vain kotona, mutta jättää siivoamisen vähemmälle. Tai jos valvoo vauvan kanssa yöt, niin voisiko raskauskiloja karistaa vasta myöhemmin?

Vaatimus jatkuvasta itsensä parantelusta paitsi väsyttää myös lukkiuttaa. Monet uudet asiat ja luovat ideat edellyttävät tekemistä ilman tavoitteita tai päämääriä. On kokeiltava ja katsottava, sytyttääkö uusi asia itsessä sellaisen palon, että sille on valmis antamaan parastaan. En esimerkiksi olisi ikinä kyennyt aloittamaan tätä blogia tai perustamaan toiminimeä, jos olisin yrittänyt parhaani alusta alkaen. Uusia aluevaltauksia tulee tehtyä herkemmin, kun uskaltaa olla välillä keskinkertainen. Tekemisen taso kyllä siitä nousee, jos tekeminen on tärkeää.

Sitten on myös asioita, kuten vanhemmuus, jossa mokaa jollain lailla kuitenkin. Vaikka tekisi aina parhaansa. 

Sen hyväksyminen, että aina ei tarvitse olla paras itsensä, auttaa ainakin omalla kohdallani vähentämään syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Elämäänsä (ja itseensä) voi olla tyytyväinen, vaikkei kaikkea haluamaansa ehdi tai jaksa tehdä. Keskinkertaisuus on siis armollisuutta itseä kohtaan.

Toki se edellyttää superihmisen ihanteen hylkäämistä ja tavallisuuteen tyytymistä. Sitä, ettei sido omaa arvoaan ja itsetuntoaan suorituksiin. Luottaa siihen, että on ihmisenä riittävän hyvä ihan sellaisenaan. 

Kuvat: Petri Puuronen

8 vuodenaikaa: Ensilumen Koivusaari

Ensilumi. Synkät, harmaat päivät muuttuvat hetkessä häikäisevän kauniiksi. Valon määrä moninkertaistuu, vaikka taivas pysyykin paksun pilviverhon peitossa. Tunnelma on rauhallinen, jopa pysähtynyt.

Pohjoisessa on se hyvä puoli, että todellinen pimeä aika on usein varsin lyhyt. Lumi sataa maahan loka-marraskuussa ja vaikka ehtiikin sulaa pois ennen joulua muutaman kerran, on sysimustia päiviä melko vähän.  Pakkanen ja lumi tuovat mukanaan valon ja yhtäkkiä lehdettömät puut, kuihtuneet kukat ja heinät näyttävät taianomaisilta.

Ensilumi aiheuttaa retkeilylle omat haasteensa. Poluilla tarpominen on raskaampaa, kengät kastuvat ja vaatetus ei osu juuri koskaan kohdalleen. Lumentulon jälkeen myös monet retkipaikat ovat vaikeammin autolla saavutettavissa, mikä karsii lapsiystävällisten retkikohteiden määrää huomattavasti. Niinpä vakiokohteeksemme on tähän vuodenaikaan muodostunut Rovaniemen keskustan tuntumassa sijaitseva Koivusaari.  

Koivusaaren luontopolku on näppärä retkipaikka silloin, kun retkeä ei jaksa suunnitella tai paikan päälle on päästävä ilman autoa. Parin kilometrin mittainen luontopolku on katettu pitkospuilla ja kesällä saaressa laiduntaa lampaita eli kyseessä on erinomainen lapsiperheen retkikohde. Omaan makuuni Koivusaari on kuitenkin vähän liian meluisa. Helppo saavutettavuus tarkoittaa sijaintia vilkkaasti liikennöidyn nelostien vieressä ja liikenteen äänet kantautuvat myös luontopolulle.

Kuva: Petri Puuronen

Helppouden takia lähdimme kuitenkin ensilumen retkelle Koivusaareen ja ilokseni huomasin, että pitkospuita talsiessa saaren toiseen päähän, autojen äänet vaimenivat ja vaihtuivat aaltojen liplatukseen ja tuulen suhinaan. 

Katselin ympärillä aukeavaa harmaanvalkeaa jokimaisemaa ja tunsin viiman nipistelevän poskia.  Ihailin jään joen pintaan muodostamia kuvioita. Lähellä ruokaillut joutsenperhe lehahti ilmaan ja lensi äänettömästi ohitsemme. Kaksi valkoista ja kolme harmaata. Näytti kuin värit olisivat kadonneet maailmasta.

Tarkkaan katsomalla silmä alkoi kuitenkin havaita yksityiskohtia siellä täällä. Ruskeita kuivineita lehtiä ja lumen alta pilkottavia pihlajanmarjoja. Pieniä väriläiskiä siellä täällä, joista yhden huomattuaan oli helpompi huomata myös toinen. Hetken kuluttua mustavalkofilmi olikin värisävyjä täynnä.

Jäätyvä joki. Kuva: Petri Puuronen

Retken lopuksi suuntasimme vielä läheiselle Paviljongin laavulle syömään eväitä. Nuotion äärellä lämmintä kaakaota siemaillessani mietin, kuinka yksinkertaisista asioista sitä tuleekaan onnelliseksi. Liikenteen melusta huolimatta.

PS. Jos kaipaat psykologiaan liittyvää luettavaa, niin käy kurkkaamassa uusi Psykologiaa.com-sivusto! Sieltä löydät viikoittain uutta sisältöä, jota tuottavat lukuisat psykologit ja psykan opiskelijat, minä mukaan lukien.


Lue myös nämä:

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Korouoma, Posion helmi