Ihminen uupuu kohtuuttomien vaatimusten alla

Tälläkin hetkellä moni kamppailee jaksamisen äärirajoilla. Yksi on ehkä huomannut voimakkaan väsymyksen hallitsevan oloa, levosta huolimatta. Toisella kytee mielessä kasvava epäilys omasta kyvykkyydestä ja kolmatta vaivaa kyynistyminen sekä uskonpuute siihen, että omalla toiminnalla olisi merkitystä.

Yhteistä heille kaikille on liiallinen, pitkään jatkunut kuormitus. Olotilaan on turtunut. "Pakko jaksaa" on usein toisteltu mantra, jonka myötä ilo elämässä on hiipunut ja arjesta on vaivihkaa tullut selviytymistä päivästä toiseen.

Lopulta tapahtuu jotain, mikä pakottaa pysähtymään. Tulee ehkä ylilyönti kotona tai selkeä virhe työpaikalla. Yöunet katoavat, sydän meinaa pamppailla rinnasta ulos tai sitten pillahtaa itkuun tuttavan kysyessä kuulumisia kassajonossa. Reagoi itselleen epätyypillisellä tavalla ja havahtuu väsymykseensä. Mitä pidempään on väsymystään työntänyt syrjään, sitä voimakkaammin se veronsa ottaa.

Jokainen uupumistarina on omanlainen, mutta jaksamisen haasteet koskettavat yhä suurempaa joukkoa. Ilmoilla onkin toistuvasti kysymys, miksi ihmiset uupuvat? Kertooko ilmiön yleisyys jotain ajastamme tai elämäntavastamme?

Väitän, että työelämä tai ruuhkavuodet eivät automaattisesti uuvuta ketään. Kohtuuttomat vaatimukset uuvuttavat. Esimerkiksi selviäminen kahden ihmisen työtehtävistä laadusta tinkimättä, on pidemmällä tähtäimellä mahdoton yhtälö. Yhtälailla kuin panostaminen elämän jokaiseen osa-alueeseen samanaikaisesti.

Liian suuret vaatimukset voivat kummuta ympäristöstä, mutta olemme taitavia asettamaan riman turhan korkealle myös itse. Ura, perhe, terveys, laaja sosiaalinen piiri ja virkistävä vapaa-aika - kaiken saavuttamista ihaillaan ja tavoitellaan.

Hyvin vähän puhutaan siitä, mikä jää tekemättä. Niistä kasaantuvista tiskivuorista tai käyttämättä jääneistä liikuntaseteleistä, saati päätöksestä olla hakematta vaativampaan työtehtävään tai pitäytyä perheenlisäyksestä, jotta jaksaa. Saadakseen asioita aikaan yhdellä saralla, on höllättävä toisaalla.

Vaatimus loputtomasta kestävyydestä on haitallinen myytti.  Elämässä on tyypillisesti aikoja, jolloin tietää mitä haluaa ja jaksaa suunnata tavoittellisesti unelmiaan kohti. Sitten on aikoja, jolloin suunta on hukassa ja energia vähissä. Sen vuoksi realistiset odotukset aikaansaamisesta yhdessä elämäntilanteessa, voivat toisessa hetkessä kuormittaa liikaa.

Uupuminen ei siis ole heikkoutta vaan inhimillinen reaktio kohtuuttomaan tilanteeseen. Ainaisen jaksamisen sijaan kestävämpää on sallia olotilan ja voimavarojen vaihtelu. Huomata ja tunnustaa levon tarve niin itselleen kuin kanssaihmisille, sen sijaan, että puskisi pakonomaisesti eteenpäin.

Uupumuksen vastainen julistus kuuluukin:

Aina ei tarvitse jaksaa.

Viikko Libanonin pakolaisleireillä

Vierailin syyskuussa viikon ajan Libanonissa, tutustuen pakolaisleireillä tehtävään perheneuvolatyöhön ja elämään leireillä ylipäätään. Vasta nyt, kuukausi matkan jälkeen, pystyn pukemaan kokemusta sanoiksi.

Libanon on vastakohtien maa. Kiehtova sekalmelska täynnä ristiriitaisuuksia. Maalla on pitkä historia ja useita uskonnollis-poliittisia ryhmiä, joiden välit ovat enemmän tai vähemmän jännitteiset. Myös tuloerot ihmisten välillä ovat suuria.

Beirutin katukuvassa kontrastit näkyvät voimakkaina: muslimihuntuja, napapaitoja, muotiliikkeiden edessä kerjääviä lapsia, merenranta kuorrutettuna roskilla. Rähjäistä, kaunista ja kaoottista, kaikkea samaan aikaan.

Matkani keskiössä olivat vierailut palestiinalaisleireissä eri puolilla Libanonia, mikä lisäsi ristiriitaisia tunteita entisestään. Ihmisten eriarvoisuus ja lähtökohtien epäreiluus oli silmiinpistävää. 

Psykologien sosiaalisen vastuun (PSV) kumppanuusjärjestö Beit Atfal Assumoud (BAS) tekee laaja-alaista työtä pakolaisleirien lasten hyväksi. Yksi keskeinen tukimuoto on perheneuvolapalveluiden tarjoaminen. Haastattelimme kollegan kanssa perheneuvoloiden sosiaalityöntekijöitä ja tapasimme  tukea saavia perheitä. Kohtaamiset olivat silmiä avaavia ja tekivät näkyväksi, mikä merkitys kehitysyhteistyöllä ihmisten arjessa todella on.

Perhe on turvaverkko

Palestiinalaisten asema Libanonissa on heikko, sillä heiltä puuttuvat kansalaisoikeudet. Lainsäädäntö rajaa heidät pois julkisten palveluiden piiristä ja työllistymismahdollisuudet leirin ulkopuolella ovat heikot. Kun yhteiskunnan huolenpito puuttuu, on vastoinkäymisten kohdatessa nojattava perheen ja suvun tukeen.

Vierailimme kodissa, jossa puolisonsa menettänyt nainen asui 9-vuotiaan poikansa ja sisarensa kanssa. Ovella hän otti meidät lämpimästi hymyillen vastaan, mutta nosti käden suun eteen hiljaisuuden merkiksi. Naisen takana joku nukkui sohvalla peittokasan alla.

Siirryimme toiseen huoneeseen juttelemaan ja kävi ilmi, että sohvalla maannut henkilö oli naisen sisko, joka kärsi vakavista mielenterveyden ongelmista. Sosiaalityöntekijä kertoi tilanteen olleen  pitkään hyvin vaikea sisaren arvaamattoman käyttäytymisen vuoksi. Hän oli kärsinyt psykoosista ja harhaisena ollut myös väkivaltainen perheen poikaa kohtaan.  Pojan äiti oli epätoivoinen, sillä ei voinut jättää sisarta ja poikaansa hetkeksikään kahden kesken, mutta kukaan muu ei huolehtisi sairaasta siskosta ellei hän.

Onneksi sisko oli vastikään päässyt maksutta psykiatrin vastaanotolle ja aloittanut lääkityksen, jonka myötä harhat olivat loppuneet. Perhe oli ymmärrettävästi helpottunut, mutta omaa kurkkuani avun sattumanvaraisuus kuristi. Mitä jos psykiatrikäynti ei olisi järjestynyt? Entä kuinka käy heidän, joiden psyyke järkkyy, muttei ole perhettä huolehtimassa?

Toivo paremmasta, huoli tulevasta

Palestiinalaisilla on mahdollisuus käydä maksutta koulua lukion loppuun saakka ja jatkaa yliopistoon, mikäli rahoitus järjestyy. Käytännössä korkeakouluopintoihin päätyvät vain harvat, sillä Libanonin lainsäädäntö kieltää palestiinalaisilta useissa ammateissa toimimisen leirien ulkopuolella.

Nuorilla on siis mahdollisuus kouluttautua, mutta lääkärin tai insinöörin koulutuksen saanut palestiinalainen ei voi harjoittaa ammattiaan. Oman ja perheen elämäntilanteen parantaminen koulutuksen ja työn avulla on tehty lähes mahdottomaksi. Tällä tavoin syrjivillä rakenteilla luodaan umpikujia, joista ei mennä läpi omilla valinnoilla, taidolla tai ahkeruudella.

Osa onkin luopunut toivosta, mutta yllättävän moni ei.  On hämmentävää, kuinka epäinhimillisten olosuhteiden keskellä, vuosikausia kestäneessä väliaikaisuudessa voi tavata ihmisiä, jotka jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Jos kuvailisin yhdellä sanalla kohtaamiani ihmisiä se olisikin periksiantamattomuus.

Sosiaalityöntekijöiden sitoutuneisuus perheiden auttamiseen oli kerrassaan kunnioitettavaa. Etenkin, kun suurin osa heistä elää leireillä myös itse. Köyhyyden ja vähäisten vaihtoehtojen keskellä he etsivät sinnikkäästi ratkaisuja ja sopeutumiskeinoja. Kulkevat rinnalla ja jakavat saman todellisuuden.

Nuorten parissa työskentelevät henkilöt etsivät aktiivisesti aloja, joille työllistyminen olisi mahdollista ja kouluttautuminen kannattavaa. Koodaus, it-ala, sairaanhoito...  tilaisuuksia onnistumiselle haarukoidaan laaja-alaisesti ja toivon pilkahduksiin tartutaan tiukasti.

Tapasin vanhan naisen, joka kertoi kotinsa tuhoutuneen seitsemän kertaa. "Mutta olen rakentanut sen aina uudelleen!" hän huudahti nauraen.

Hiljaiseksi vetää.

Tänään olen väsynyt

Arki on alkanut vauhdikkaasti ja vapaat hetket, vailla suunnitelmia ovat täyttyneet elämällä. On ollut reissuja, ihmisiä, uusia työtehtäviä, iltakursseja, lasten harrastuksia, synttäreitä, pitkäksi venyneitä iltoja ja liuta hoidettavia asioita. Lähes kaiken pariin olen hakeutunut itse, omasta halustani ja tekeminen on ollut mielekästä.

Tekemisen keskellä olen kuitenkin väsähtänyt. Väsynyt hoitamaan, aikatauluttamaan, suunnittelemaan ja järjestelemään. Perusvire on positiivinen, mutta kaikkea kivaa ja mielenkiintoista on ollut liikaa.  Liikaa mielessä pidettävää ja ajoissa tehtävää, liian vähän olemista ja rauhaa. Tämän sanominen kuulostaa etuoikeutetulta, mutta asioiden aikaansaaminen vie energiaa, myös niiden mieluisten. 

Jostain syystä väsymys on asia, mitä ei saisi näyttää. Varsinkaan silloin, jos asiat ovat hyvin. Väsymiselle haetaan oikeutusta kurjuudesta, tarvitaan lupa olla väsynyt. Asioiden sujuessa lupa ei heltiä, sillä helpossa elämässä pitäisi jaksaa.

Nyt väsymys läikkyy yli, enkä löydä voimia taistella sitä vastaan. Annan sille myöten. 

Tänään minä en jaksa. Tänään minä olen väsynyt.

Someilluusio saa elämän tuntumaan tyhjältä

Sunnuntai-ilta. Kävelen miehen vieressä rauhalliseen tahtiin vihertävää tienreunaa pitkin. Lapset vispaavat polkimia vimmatusti edellä, nauravat ja katoavat pian mutkan taakse.  Kotipihassa potkimme jalkapalloa hetken, maalivahtia vuorotellen. Kohta on kesäloma, ajattelen ja elämä tuntuu leppoisalta.

Sisälle tullessa kaivan puhelimen taskusta ja istahdan eteisen penkille, hetkeksi vain. Luen muutaman viestin, selaan Instagramia ja Facebookia rinnakkain. Ruudulta aukeavat vuorotellen henkeäsalpaavat maisemakuvat, kauniit kodit ja hehkutukset saavutetuista tavoitteista. Toisten onnen ja onnistumisen hetkiä selaillessa hyvä fiilis on yllättäen tipotiessään. Mieleen hiipii ontto tunne, jossa oma elämä näyttäytyy kovin vähäpätöisenä. Yhtä äkkiä iloitseminen pelkästä auringonpaisteesta ja sunnuntaikävelystä ovatkin osoitus arjen olemattomasta sisällöstä.  Kymmenen minuuttia puhelimella on tehnyt tyhjäksi sen, mikä vielä hetki sitten tuntui mielekkäältä.

Tunne on tosi vaikka tiedostankin sen järjettömyyden. Muistuttelen itselleni, että vielä hetki sitten viihdyin elämässäni paremmin kuin hyvin. On vaivaannuttavaa myöntää itselleen, että some vaikuttaa tällä tavoin. Jossain mielen perukoilla leijuu oletus, että aikuisen ihmisen tulisi kyetä kypsempään ajatteluun eikä vertailla omaa elämäänsä toisiin.

Sitä paitsi, kyllähän minä tiedän, ettei mikään ole sitä, miltä somessa näyttää. Tiedän, että huippuhetkiä seuraa taantuma, menestyjän itsevarman hymyn taakse piiloutuu epävarmuus ja upeimmassakin matkakohteessa kohtaa vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Tiedän, kuinka ihmiset kertovat somessa sellaista tarinaa itsestään, millaisina haluavat tulla nähdyiksi. Tiedänhän minä, sillä toimin itse samoin.

Tieto ei kuitenkaan tee immuuniksi vaikutuksille. Vaikka olisi lukuisia kertoja kuullut sanonnan ruohosta aidan takana ja tietäisi sen olevan totta, niin tuijottaessa toistuvasti kuvia naapureiden tasamittaisesta, tuuheasta ja syvänvärisestä nurmikosta, alkaa oma piha näyttää väkisinkin valjulta.

Mieli on käsittämättömän nopea tekemään vertailuja ja luomaan asioiden välille yhteyksiä. Silloinkin kuin niitä ei tarvittaisi. Vertailu on automaattista ja vaikka järjellä tietäisi kaiken olevan silmänlumetta, on tarkastelu siitä, kenellä on paremmin ja enemmän, jo tehty. Tyytymättömyys ja riittämättömyys ovat ehtineet herätä. Tosiasioiden punnitseminen tapahtuu jälkijunassa, jos silloinkaan.

Tajuan täysin, miksi some on mainostuskanavista merkittävimpiä, mutta elämänlaadun kannalta sen hyödyt ja haitat keikahtavat helposti vinksalleen. Sosiaalista mediaa selatessa tiedostaa vaivihkaa, mistä kaikesta jääkään paitsi. Alkaa haluta asioita, joita ei tiennyt olevansa vailla.

Kaikkein hämmentävintä on, että vaikka ymmärtää etteivät valikoidut palat kerro koko totuutta, niin siitä huolimatta ne saavat kyseenalaistamaan oman elämän mielekkyyden. Illuusio muiden täydellisestä elämästä saa unohtamaan, että oma elämä maistui hetki sitten ihan hyvältä.

Ehkäpä somen säännöstely on suurempi hyvinvointiteko kun olemme osanneet ajatella.

Sitä kuulet, mitä luulet

Ajauduin pitkästä aikaa isäni kanssa väittelyyn. Aiheena oli tulevat vaalit, maahanmuutto, kehitysyhteistyö ja kulttuurien eroavaisuudet. Esitimme argumentteja puolin ja toisin, kunnes jossain vaiheessa havahduin kysymään mistä olemmekaan eri mieltä?
"Sinähän se olet tästä eri mieltä" isä totesi.
"Enpäs ole vaan sinä!" vastasin.

Olimme siis oikeasti samaa mieltä ja kuitenkin tuntui, että näkemykset olivat vastakkaisia.  Mitä ihmettä tapahtui?

Vuorovaikutuksessa oletukset ja tunteet ohjaavat tulkintojamme yllättävän paljon. Mieli on täynnä yleistyksiä, jotka perustuvat kulttuuriin ja aiempiin kokemuksiin. Teemme usein pitkällekin meneviä johtopäätöksiä ihmisen sukupuolen, iän ja sosiaalisen statuksen perusteella.

Mieti itse, mitä luulet nuoren korkeakoulutetun naisen ajattelevan ilmastonmuutoksesta? Entä mitä miettii keski-ikäinen, pienessä pitäjässä asuvan metallityöntekijä maahanmuutosta? Kuinka vanhainkodin mummo suhtautuu vapaaehtoisesti lapsettomaan sukulaistyttäreen tai suuryrityksen toimitusjohtaja bisneksen eettisiin kysymyksiin?

Kuten huomaat, kukaan meistä ei ole ennakko-oletuksista vapaa. Kuvittelemme usein olevamme loogisia ja järkeviä vaikka todellisuudessa olemme luulottelun mestareita.

Tiedonkäsittelyn kannalta tyypittely ja luokittelu on oikein hyvä juttu, sillä se säästää aikaa ja energiaa tekemällä elämästä ennakoitavaa. On helpompaa asioida pankissa, kun on jonkinlainen oletus siitä, miten pankkivirkailija käyttäytyy ja mistä hänen kanssaan keskustellaan. On myös kätevää tunnistaa epäluotettavat ja vaaralliset tyypit ennalta, jottei tulisi huijatuksi tai satutetuksi. 

Ongelmallisiksi oletukset muodostuvat silloin, kun a) ne menevät täysin metsään, b) alamme puhua tunnepitoisista asioista kuten politiikasta, uskonnosta tai maailman tilasta. Mitä tunnepitoisemmasta asiasta on kyse, sitä vahvemmin nojaamme siihen mitä jo "tiedämme" ja sitä vähemmän kysymme ja kuuntelemme. 

Jokainen on varmasti kohdannut tilanteen, jossa oma viesti ei tunnu tavoittavan keskustelukumppania. Ongelma on harvoin kummankaan osapuolen artikuloinnissa, älykkyysosamäärässä tai kyvyssä ymmärtää puhetta. Näissä tilanteissa vahvat tunteet ja ennakko-oletukset muodostuvat ymmärryksen esteeksi. Kuten minun ja isäni kohdalla, me molemmat oletimme toisen olevan eri linjoilla, koska äänestämme eri puolueita.

"Oletus on kaikkien munausten äiti", on joku tuntematon ajattelija joskus osuvasti todennut. Näinhän se on. Olemme kovin taipuvaisia huomaamaan kaiken, mikä tukee omaa maailmankuvaa ja kovin huonoja tunnistamaan, saati arvioimaan omia oletuksiamme.

Jos kuitenkin oikeasti haluaa ymmärtää, miten toinen maailman hahmottaa, on oltava valmis ravistelemaan näitä syvään juurtuneita oletuksia. Kuuntelemaan uteliaana mitä toinen todella sanoo ja huomaamaan, mitä luulin hänen sanovan. Huomioida ennakko-oletuksen tuoma informaatio, mutta antaa keskustelukumppanille mahdollisuus sen rikkomiseen. Silloin saattaa yllättää itsensä  hedelmällisistä keskusteluista tai huomata ajattelevansa jotain ihan uudella tavalla.