Viikko Libanonin pakolaisleireillä

Vierailin syyskuussa viikon ajan Libanonissa, tutustuen pakolaisleireillä tehtävään perheneuvolatyöhön ja elämään leireillä ylipäätään. Vasta nyt, kuukausi matkan jälkeen, pystyn pukemaan kokemusta sanoiksi.

Libanon on vastakohtien maa. Kiehtova sekalmelska täynnä ristiriitaisuuksia. Maalla on pitkä historia ja useita uskonnollis-poliittisia ryhmiä, joiden välit ovat enemmän tai vähemmän jännitteiset. Myös tuloerot ihmisten välillä ovat suuria.

Beirutin katukuvassa kontrastit näkyvät voimakkaina: muslimihuntuja, napapaitoja, muotiliikkeiden edessä kerjääviä lapsia, merenranta kuorrutettuna roskilla. Rähjäistä, kaunista ja kaoottista, kaikkea samaan aikaan.

Matkani keskiössä olivat vierailut palestiinalaisleireissä eri puolilla Libanonia, mikä lisäsi ristiriitaisia tunteita entisestään. Ihmisten eriarvoisuus ja lähtökohtien epäreiluus oli silmiinpistävää. 

Psykologien sosiaalisen vastuun (PSV) kumppanuusjärjestö Beit Atfal Assumoud (BAS) tekee laaja-alaista työtä pakolaisleirien lasten hyväksi. Yksi keskeinen tukimuoto on perheneuvolapalveluiden tarjoaminen. Haastattelimme kollegan kanssa perheneuvoloiden sosiaalityöntekijöitä ja tapasimme  tukea saavia perheitä. Kohtaamiset olivat silmiä avaavia ja tekivät näkyväksi, mikä merkitys kehitysyhteistyöllä ihmisten arjessa todella on.

Perhe on turvaverkko

Palestiinalaisten asema Libanonissa on heikko, sillä heiltä puuttuvat kansalaisoikeudet. Lainsäädäntö rajaa heidät pois julkisten palveluiden piiristä ja työllistymismahdollisuudet leirin ulkopuolella ovat heikot. Kun yhteiskunnan huolenpito puuttuu, on vastoinkäymisten kohdatessa nojattava perheen ja suvun tukeen.

Vierailimme kodissa, jossa puolisonsa menettänyt nainen asui 9-vuotiaan poikansa ja sisarensa kanssa. Ovella hän otti meidät lämpimästi hymyillen vastaan, mutta nosti käden suun eteen hiljaisuuden merkiksi. Naisen takana joku nukkui sohvalla peittokasan alla.

Siirryimme toiseen huoneeseen juttelemaan ja kävi ilmi, että sohvalla maannut henkilö oli naisen sisko, joka kärsi vakavista mielenterveyden ongelmista. Sosiaalityöntekijä kertoi tilanteen olleen  pitkään hyvin vaikea sisaren arvaamattoman käyttäytymisen vuoksi. Hän oli kärsinyt psykoosista ja harhaisena ollut myös väkivaltainen perheen poikaa kohtaan.  Pojan äiti oli epätoivoinen, sillä ei voinut jättää sisarta ja poikaansa hetkeksikään kahden kesken, mutta kukaan muu ei huolehtisi sairaasta siskosta ellei hän.

Onneksi sisko oli vastikään päässyt maksutta psykiatrin vastaanotolle ja aloittanut lääkityksen, jonka myötä harhat olivat loppuneet. Perhe oli ymmärrettävästi helpottunut, mutta omaa kurkkuani avun sattumanvaraisuus kuristi. Mitä jos psykiatrikäynti ei olisi järjestynyt? Entä kuinka käy heidän, joiden psyyke järkkyy, muttei ole perhettä huolehtimassa?

Toivo paremmasta, huoli tulevasta

Palestiinalaisilla on mahdollisuus käydä maksutta koulua lukion loppuun saakka ja jatkaa yliopistoon, mikäli rahoitus järjestyy. Käytännössä korkeakouluopintoihin päätyvät vain harvat, sillä Libanonin lainsäädäntö kieltää palestiinalaisilta useissa ammateissa toimimisen leirien ulkopuolella.

Nuorilla on siis mahdollisuus kouluttautua, mutta lääkärin tai insinöörin koulutuksen saanut palestiinalainen ei voi harjoittaa ammattiaan. Oman ja perheen elämäntilanteen parantaminen koulutuksen ja työn avulla on tehty lähes mahdottomaksi. Tällä tavoin syrjivillä rakenteilla luodaan umpikujia, joista ei mennä läpi omilla valinnoilla, taidolla tai ahkeruudella.

Osa onkin luopunut toivosta, mutta yllättävän moni ei.  On hämmentävää, kuinka epäinhimillisten olosuhteiden keskellä, vuosikausia kestäneessä väliaikaisuudessa voi tavata ihmisiä, jotka jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Jos kuvailisin yhdellä sanalla kohtaamiani ihmisiä se olisikin periksiantamattomuus.

Sosiaalityöntekijöiden sitoutuneisuus perheiden auttamiseen oli kerrassaan kunnioitettavaa. Etenkin, kun suurin osa heistä elää leireillä myös itse. Köyhyyden ja vähäisten vaihtoehtojen keskellä he etsivät sinnikkäästi ratkaisuja ja sopeutumiskeinoja. Kulkevat rinnalla ja jakavat saman todellisuuden.

Nuorten parissa työskentelevät henkilöt etsivät aktiivisesti aloja, joille työllistyminen olisi mahdollista ja kouluttautuminen kannattavaa. Koodaus, it-ala, sairaanhoito...  tilaisuuksia onnistumiselle haarukoidaan laaja-alaisesti ja toivon pilkahduksiin tartutaan tiukasti.

Tapasin vanhan naisen, joka kertoi kotinsa tuhoutuneen seitsemän kertaa. "Mutta olen rakentanut sen aina uudelleen!" hän huudahti nauraen.

Hiljaiseksi vetää.