En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Luonto on minulle rakas. Liikun luonnossa usein ja kirjoitan tänne blogiinkin retkipostauksia säännöllisesti. Suhteeni luontoon ei kuitenkaan aina ole ollut  yksinkertainen.

En nimittäin ole eräihminen. Siis sellainen, joka selviää kevyesti erämaassa pari viikkoa, pyydystää itse oman ruokansa ja suunnistaa sujuvasti auringon ja muurahaispesien perusteella. Ei, minä pelkään petoja, suuntavaistoni on olematon ja olen ollut yön yli kestävällä vaelluksella elämässäni tasan yhden kerran. (Sekin vaellus oli osa ysiluokan valinnaiskurssia ja motivaationa toimi loppuvuoden vapaat torstai-iltapäivät.)

Erähenkisyys siis loistaa kohdallani poissaolollaan ja siksi ajattelin pitkään etten ole ollenkaan luontoihminen. Mielessäni retkeily oli mahdollista vain todellisille eränkävijöille ja kaltaisteni häseltäjien olisi paras ulkoilla vain hyvin valaistulla asfaltilla.

Sitten palasin pohjoiseen. En tiedä johtuiko se vanhenemisesta, lapsista vai mistä, mutta Rovaniemelle muuton jälkeen aloin hakeutua metsään. Kynnystä madalsi se, että lasten kanssa retkeily oli aloitettava pienestä. Retkemme suuntautuivat lähimetsiin, kävelymatkat pidettiin pieninä ja eväisiin panostettiin. Omaksi yllätyksekseni huomasin, että retket onnistuivat! Tunnelma oli leppoisa ja koko perhe hyvällä tuulella.

Ei haitannut, vaikka haparoin nuotion sytyttämisessä tai pidin reissun keston korkeintaan kolmessa tunnissa, jotta pääsisin kotiin vessaan. Sillä puskaan en pissaa. Mukavuudenhalun ehdoilla meneminen teki retkistämme niin hauskoja, että halusimme metsään yhä uudelleen.

Retkien myötä ymmärsin, että luonnosta voi nauttia monella tavalla. Ymmärsin, että selviytymisseikkailujen sijaan minulle on tärkeintä rauhoittuminen ja yhdessäolo. Metsässä mieli hiljenee ja ajatukset asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. On helpompaa olla läsnä.

Pikkuhiljaa retket pitenivät ja mukavuusvaatimukset vähenivät. Leppoisia reissumme ovat edelleen, mutta toleranssi (ja ehkä ne erätaidotkin) ovat kasvaneet. Jopa niin paljon, että nyt haaveilen useamman päivän vaelluksesta Lapissa.

Luonnossa liikkumisesta on tullut minulle voimavara, josta en luopuisi mistään hinnasta. Voimavara, joka meinasi jäädä käyttämättä. Liian usein sitä jättää asioita tekemättä sen vuoksi, ettei koe sopivansa laatikkoon. Onneksi tämän laatikon kohdalla päätin kokeilla, että sopisinko siihen kuitenkin ja sovinhan minä, vaikken eräpirkko olekaan.

Lue myös:

Relax, take it easy

8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Älä usko mitä ajattelet, ajattele mitä uskot

8 vuodenaikaa: Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Minä sitten pidän syksystä. Siitä, kun ilmassa tuoksuu märkä maa ja aamuisin maisema on verhoutunut sankkaan sumuun. Siitä, kun luonto loistaa ruskan väreissä lyhyen ajan häikäsevän kauniina. Värien ilotulitus ennen pimeyttä.

Valon määrä vähenee päivä päivältä ja pitkä, pimeä talvi on vielä edessä. Iltaisin kotien terasseilla sytytetään lyhdyt ja ihmiset valmistautuvat talveen.

Tunnelma on odottava. 

Syksyllä minun on päästävä luontoon, sillä ruska tarjoaa täydelliset olosuhteet retkeilylle. Lämpötila ei ole liian kuuma, muttei vielä kylmäkään. Metsä on pullollaan sieniä ja marjoja. Nuotion voi sytyttää huolehtimatta metsäpalovaroituksista. Optimaalinen ulkoiluaika on vain harmittavan lyhyt. Talvi tekee tuloaan. Ensin öisin, mutta kohta pakkanen kylmentää myös päivät. 

Niinpä tankkaan nyt metsäkävelyitä ja retkiä talven pimeisiin hetkiin. Talletan mieleeni metsän tuoksut, lintujen laulun, kuohuvan kosken pauhun ja lämpimän tuulen tuiverruksen kasvoilla. Eilen tankkasimme näitä kokemuksia lasten kanssa Vaattunkikönkäällä, joka on osa Napapiirin retkeilyaluetta. 

Kuvat taitavat välittää syystunnelmat parhaiten.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa lauantaipäivänsä viettää!

Lue myös:

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

8 vuodenaikaa: Keskikesän aurinko ja retki Näränkään

Ihana minä, ihana sinä

Keskiviikkona järjestettiin Suomen ensimmäinen Body Pride, joka sai ihmiset marssimaan myönteisemmän kehonkuvan puolesta. Oi miten mahtavaa oli nähdä kuvia värikkäästä ihmisjoukosta, jotka marssivat iloiten ja ylpeinä itsestään,  näyttäen samalla keskisormea yleisille kauneusihanteille.

Kehopositiivuuden sanoma on yksikertainen ja upea, mutta yllättävän vaikea ottaa vastaan.

Ajatelkaa nyt, kuinka vaikeaa on uskoa väite: Sinä kelpaat! Ilman laihdutuskuureja, ilman parempia suorituksia, ihan vain omana keskeneräisenä itsenäsi. Tämähän on vastoin kaikkea sitä, mihin monet meistä ovat kasvaneet.

Itsensä rakastaminen on mahdollista kaikille ja jokaisen kehon voi hyväksyä. Rakkautta ja hyväksyntää varten sinun ei tarvitse painaa grammaakaan enempää tai vähempää. Sinun ei tarvitse olla yhtään kiinteämpi, lihaksikkaampi tai kauniimpi. Sillä rakkautta ei voi eikä tarvitse ansaita.

Kuulostaa lässynläältä, mutta on todellisuudessa kaikkea muuta.

Moni vihaa kehoaan ja ajattelee, että kunhan vain onnistuisi muokkaamaan sitä riittävästi, olisi omissa nahoissa eläminen helpompaa. Painoindeksi tai vyötärönympärys eivät kuitenkaan korreloi itsearvostuksen kanssa. Toisin sanoen pienempi vaatekoko tai painon väheneminen eivät takaa parempaa fiilistä peiliin katsoessa.

Itsensä arvostaminen ja rakastaminen ovat toki omaa kehoa laajempia asioita. Omaan kroppaan kuitenkin kulminoituu usein se asenne, jolla suhtaudumme itseemme kaiken kaikkiaan. Siksi myönteisemmän kehonkuvan työstäminen on monille avain hyvinvointiin. Kun näkee peilikuvassaan jotain kaunista ja hyvää, tapahtuu muutoksia myös omassa ajattelussa. Saattaa alkaa jopa tykätä itsestään.

Jos siis haluat rakastaa itseäsi, niin kohtele itseäsi rakkaudella. Hyväksymällä se, että olet epätäydellinen ihminen, ja silti kaiken sen rakkauden arvoinen.  

Juuri tuollaisena. 

Peace! <3

Kuvat: Petri Puuronen

8 vuodenaikaa: Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Tämän piti olla sellainen kevyt postaus, jossa kerrotaan, kuinka sadonkorjuu on mahtava vuodenaika kokea luontoelämyksiä pienten lasten kanssa. Olin ajatellut kirjoittaa, kuinka näin loppukesästä retkiä ei tarvitse sen kummemmin suunnitella. Riittää vain, kun lähtee johonkin metsään ja lapset viihtyvät nauttiessaan luonnon antimista.

Haha. Niinhän sitä luulisi.

Kaikki alkoi siitä, kun kuusvee esitti toiveen teltassa nukkumisesta. Lupauduin tietenkin, sillä samalla ajattelin pääseväni oman luontoinnostukseni kanssa seuraavalle tasolle, ulkona yöpymiseen. Vähänkö hienoa. 

Vaikka nautinkin suunnattomasti koko perheen yhteisistä retkistä, on ajatus telttailusta kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin tulitikun työntäminen varpaan kynnen alle. Huomioitavia asioita on niin paljon ja samalla myös yhtä monta kohtaa, joissa voi mennä pahasti pieleen; varusteet, sää, ruoka, motivointi jne. 

Niinpä päätin aloittaa pehmeästi. Nukkuisimme mökin pihalla.

Perjantai-iltana kaasutimme ääriään myöten täyteen pakatulla farmariautolla appeni mökille ja aloitimme retkielämästä nauttimisen. Paistoimme läheisellä laavulla makkarat, heittelimme kiviä veteen ja kuljimme korkeiden horsmien välissä pujottelevaa "viidakkopolkua". Kaikilla oli hauskaa.

Illan hämärtyessä lapset kömpivät haukotellen telttaan ja kääriytyivät makuupusseihinsa nukkumaan. Paitsi eiväthän ne tietenkään nukahtaneet, vaan kuoriutuivat pusseistaan saman tien. Milloin vessaan, milloin juomaan, milloin muuten vain kertomaan päivän tapahtumista. 

Hetken kuluttua tilanne vaikutti vakaalta ja lähdimme mieheni kanssa saunaan vain huomataksemme, että ei se nyt niin vakaa ollutkaan. Kun saunan ovella ramppaamisesta ei näyttänyt tulevan loppua, päädyimme viemään kolmeveen mökkiin nukkumaan. Lupasimme kantaa hänet telttaan, kun menisimme sinne itse. Se toimi.

Hengähdin hetken, kunnes klo 01.00 hampaita harjatessani havahduin kuusveen parkumiseen. Syöksyin telttaan, nappasin itkevän tytön kainaloon ja vastailin seikkaperäisiin kysymyksiin tuulen synnystä. Mistäpä muusta sitä keskellä yötä lapselleen juttelisi. Puoli kahdelta kaikki nukahtivat viimein. 

Vaikka telttailu ei mennyt kuin Strömsössä, emme antaneet sen lannistaa. Päätimme miehen kanssa jatkaa luontoelämysten tarjoamista lapsille, joten lähdimme hillaan. Olin kuullut, että nyt on hyvä hillavuosi ja marjoja löytyisi helpolla, joten mielessäni näin loistavan tilaisuuden totuttaa lapset hillastukseen hyvässä hengessä.

Eikun kumpparit jalkaan ja suolle! 

Kun puolen tunnin jälkeen olin käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni ja hyväntuulisuuteni kivan marjanpoimintareissun luomiseksi, annoin periksi. Totesin, että hillan poiminnasta ei saa mukavaa kokemusta pikkulapsille, ei sitten millään!

Pienten kumppareiden uppoaminen vetiseen sammalikkoon samalla, kun ympärillä pörrää kymmenkunta verenhimoista paarmaa, alkaa ihan ymmärrettävästi ärsyttää.  Kun siihen lisätään vielä lyhyet yöunet ja kärttyinen äiti, niin voilá, lapsuuden muistot karmeista hillareissuista ovat syntyneet.

Siispä luovutin, vein muksut autoon ja laitoin youtubesta lastenohjelmat pyörimään. Mies ohjeisti painamaan tööttiä, jos tulee hätä. Sitten me aikuiset painuimme takaisin suolle, Kaapon tunnarin soidessa autossa.

Että sellainen hassunhauska telttaretki, luontoäidin antimista nauttien. Ah!

Jotain hyvää tässä ei-niin-nautinnollisessa retkessä kuitenkin oli lastenkin näkökulmasta.

Illalla kotiin ajellessamme kuusvee kertoi, että hänellä on salainen aarre, jonka paljastaisi vähän myöhemmin. Kotiovella neiti hihkaisi "Tässä se aarre nyt on, oma koti!"

Lue myös:


8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

Hyvinvointi lähtee sisältä päin

Luin viime viikolla Ilta-Sanomien jutun, jossa esiteltiin huippumalli Ninja Sarasalon kuvia uran alkuvaiheilta tähän päivään.  Sarasalo on tehnyt kansainvälistä uraa mallina 2000-luvun alkupuolella ja palannut nyt mallintöiden pariin, pluskokoisena.

Jutun luettuani vilkaisin kommentteja, vaikka arvasinkin jo sisällön.

Blaah...

Keskustelussa oli toki myönteisiä viestejä, mutta myös paljon päivittelyä siitä, kuinka ollaan väärällä tiellä jos aletaan lihavuutta ihannoimaan. Tämä kestohuolenaihe pulpahtaa aina pintaan, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, plusmalleista tai oman, kenties ylipainoisen, kehon hyväksymisestä.

En ihan saa kiinni ajatuksenjuoksusta näiden huolien taustalla.

Pelko lihavuuden ihannoimisesta on mielenkiintoinen.
Ensimmäiseksi korvaan särähtää, kun ylipainoisten ihmisten haukkumista perusteellaan terveydellä ja hyvinvoinnilla. Nollakoon, anorektisen huippumallin muokattujen kuvien ihannoiminenko on sitten terveempi vaihtoehto? Tai treenatun, rusketetun bikinifitnesskropan tavoittelu hinnalla millä hyvänsä?

Toisekseen se, että mediassa esitetään eri kokoisia naisvartaloita, ei taida tarkoittaa sitä, että ylipainosta olisi tullut jotenkin tavoiteltava asia. Me ihmiset satumme kuitenkin olemaan eri näköisiä ja kokoisia, joten miksei se saisi näkyä myös muotimaailmassa ja lehtikuvissa?
Miksi on niin väärin näyttää ulkonäköönsä tyytyväinen, ylipainoinen ihminen? (Toim. huom. Plusmallit harvemmin edes ovat oikeasti ylipainoisia.)

Hyvinvointi ja terveys ovat asioita, joita monen muun tavoin, arvostan korkealle. Kuitenkin hyvinvointipuhetta kuunnellessa, huomaan usein verenpaineen kohoavan.  Usein kun keskustellaan ylevästi hyvinvoinnista, tarkoitetaan todellisuudessa sitä, miltä ihminen näyttää.

Taustalla elää vahvana ajatus, että hyvinvoiva ihminen on sporttinen ja hoikka, pyöreämpi voi automaattisesti huonosti.

Hyvinvointi on kuitenkin asia, joka lähtee sisältä päin. Sitä ei määritä pelkkä elopaino tai vyötärönympärys. Siksi tietyn painon saavuttaminen ei takaa parempaa itsetuntoa tai hyvää fiilistä. Jos on esimerkiksi puhunut ylipainoisena itselleen rumasti, tulee todennäköisesti jatkamaan sitä puhetta muutaman vaatekoon pienempänäkin.

Sillä jos perustukset ovat huterat, ei hulppeakaan talo pysy pystyssä.

On siis eri asia näyttää hyvinvoivalta, kun oikeasti voida hyvin. Urheilullinen ja normaalipainoinen ihminen voi olla ahdistunut tai masentunut, kärsiä itsetunto-ongelmista ja sairastaa siinä missä lihavakin. Ja toisaalta, myös lihava ihminen voi olla kaunis ja energinen.

Sen sijaan, että hyvinvointia tavoitellaan pelkkien ulkoisten mittareiden avulla, toivoisin ihmisten lähestyvän asiaa enemmän oman kokemuksensa kautta. Tärkeitä kysymyksiä hyvinvointia ajatellen ovat muun muassa seuraavat:

Miltä tuntuu ja miten voin?
Mikä elämässäni on hyvin? Mihin toivoisin muutosta?
Mikä on minulle tärkeää?
Miksi teen niitä asioita, joita teen?

Vastaukset luovat pohjan, jolle hyvinvointia voi rakentaa. Kun perustukset ovat kunnossa, on aika miettiä sitä vyötärönympärystä.

Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:

Vajavaisena on helpompi elää
Hyväksymisen vaikeus
Vaakakapina
5 tapaa pahoinvoinnin lisäämiseen