Ajatuksia tasa-arvokasvatuksesta

Minulla on kaksi lasta. Seitsemänvuotias tytär ja neljävuotias poika. Ihania lapsia, sellaisia välittömiä ja iloisia, kuten lapset yleensä ovat. Sellaisia, jotka halaavat, riitelevät, antavat anteeksi ja neuvottelevat. Ihmettelevät ja pohtivat maailman menoa loputtomasti. Siis kertakaikkiaan mahtavia muksuja.

Lasten kasvattaminen on kuitenkin ehkä vaikein asia elämässäni tällä hetkellä. Vanhemmuus on täynnä jaloja ajatuksia, jotka ovat karisseet matkan varrella vähemmäksi yksi toisensa jälkeen. Usein minulla on näkemyksiä, mitä haluaisin lapsille opettaa, mutta käytännössä ei ole hajuakaan miten. Silloinkin kun periaatteessa tietäisin keinot, ei aina ole taitoa ja vaikka joskus olisikin taitoa, pääsee lopputulos silti yllättämään. Turhauttavan usein joudun palaamaan takaisin lähtöruutuun.

Varsinkin arvo- ja asennekasvatus on vaikeaa. Lapset imevät vaikutteita ympäristöstä jatkuvasti. Ostin ekaluokkalaiselle jouluna kirjan nimeltä Iltasatuja kapinallisille tytöille. Tarinoita sukupuolinormeja rikkovista tytöistä, jes! Nyt feministiäiti kasvattaa lapsiaan kohti tasa-arvoajattelua, myhäilin. 

Niinpä luin iltaisin lapsille tarinoita mahtavista tytöistä. Kertomuksia eri aikakausien naisista, jotka ovat kulkeneet ylpeästi omaa tietään. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla ja kävimme monta hyvää pohdintaa satujen lomassa. Hetken jo luulin onnistuneeni.

Eräänä iltana neljävee alkoi kuitenkin sinnikkäästi inttää tarinan päähenkilön olevan oikeasti poika. Seurasi kiivas väittely faktoista tarkan isosiskon kanssa ja lopulta vahvistin kertomuksen henkilön olevan nainen. Sama väittely toistui ilta toisensa perään. Ihmettelin hieman pojan käytöstä, mutta jatkoin tarinoiden lukemista. Lopulta neljävee karjui jo iltapalapöydässä, että "Sen kiljan nimi voi olla kapinalliset tytöt, MUTTA SEN ON KILJOITTANUT KAPINALLISET POJAT!"

Sillä sekunnilla ymmärsin, kuinka ääliömäisesti olinkaan toiminut. Poikariepu oli kuunnellut kiinnostuneena lukemattomia tarinoita rohkeista tytöistä, samaan aikaan odottaen juttua kapinallisesta pojasta, johon hänkin voisi samaistua. Lopulta ymmärtäen, että sellaista kertomusta ei olisi tulossa. Sydäntä raastaa vieläkin, kun ajattelen tuota hetkeä ja lannistunutta pientä poikaa.

Episodin jälkeen aloin miettiä miehistä kerrottavia tarinoita ylipäätään. Pojan syntymän jälkeen minulle on hiljalleen valjennut, kuinka kapea miehen rooli vielä tänäkin päivänä on, mutta vasta nyt havahduin esikuvien yksipuolisuuteen.

Siinä missä Disney-prinsessat ovat Frozenin, Meridan ja Waianan myötä päivitetty nykyaikaan, ovat fiktiiviset mieshahmot edelleen supersankareita, pelastajia tai naistarinan sivuhahmoja. Tästä runsauden sarvesta voi sitten valita samaistuuko väkivaltaisiin taistelijoihin, urotöitä suorittaviin sankareihin vai vähän hupsuihin taustahenkilöihin. Aika karua. Sillä yhtälailla kun tytöt ansaitsevat esikuvia pystyvistä naisista, on myös pojilla oikeus sukupuoliroolien raja-aitoja kaataviin idoleihin. Siihen, että voisi fanittaa satuhahmoa, joka vaikka kerran tarinan aikana itkisi. Ettei aina tarvitsisi olla vahva ja voimakas.

Haluan kovasti uskoa, että maailmamme jatkaa kulkuaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Siihen, että tulevaisuudessa yhä useammalla on tilaa ja mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen ja siihen, että jonain päivänä normatiiviset odotukset ovat huomattavasti hälvenneet.

Elättelen myös toivoa, että kasvatustehtäväni helpottuisi ja tarinoiden hahmot monipuolistuisivat. Miten mahtavaa olisikaan lukea lapsille iltasatuja rohkeista ihmisistä, jotka ovat omalta osaltaan muuttaneet maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Katsoa elokuvissa sankaritarinoita, joiden päähenkilöt kulkevat omaa polkuaan, olivat he sitten identiteetiltään tyttöjä, poikia tai jotain muuta.

Sitä odotellessa joudun kuitenkin palaamaan takaisin lähtöruutuun ja muuttamaan iltasatukäytäntöä. Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava kaksi kapinallistarinaa, yksi tytöstä ja toinen pojasta. Jälkimmäiseen otetaan kiitollisena ideoita vastaan.

Pelko ajaa suorittamaan

Aloitin helmikuun alussa Luovan laboratorion verkkokurssin, jonka myötä olen tyhjentänyt säännöllisesti ajatusten virtaa paperille, aiheella tai ilman. Tuotosten taso ei päätä huimaa, mutta vapauttavia harjoitukset ovat olleet. Harvoin sitä tulee lukeneeksi omia ajatuksiaan lyhentämättöminä.

Luovuusharjoitusten myötä päässäni on alkanut risteilemään aivan uusia ajatuspolkuja. Monet kelat, joita olen kelannut  jo vuosia, ovat nytkähtäneet eteenpäin.  On tullut ahaa-elämyksiä, jotka toivottavasti kantavat myös pidemmälle.

Ehkä hienoin oivalluksen hetki oli muutama viikko sitten, kun ymmärsin suorittamiseni ytimen. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka pohdinta on ollut käynnissä pitkään, loksahtivat palaset paikoilleen nopeasti.

Tulin eräänä iltapäivänä töistä kotiin, mukanani epämääräinen levottomuus. Mies valmisti ruokaa ja kyseli päivän kuulumisia. Lysähdin huokaillen keittiönpöydän ääreen, tuijotin hellalla sihiseviä pakastevihanneksia ja yritin pitää itseni kasassa.

Koska ahdistusmöykky rinnassa kasvoi, nousin pöydästä, suljin makuuhuoneen oven perässäni ja kirjoitin hieman. Aluksi vain muutamia hajanaisia ajatuksia. Sitten riittämättömyys ja epävarmuus nostivat päätään ja aloin vimmaisesti muistella tilanteita, joissa olin onnistunut.  Hei, silloinkin meni tosi hyvin se palaveri! Ja vasta sekin ihminen kiitteli kovasti ja siellä toisaallakin kehuttiin. 

Keräsin siis todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vakuuttelusta huolimatta, takavasemmalta hiipinyt pelko ei väistynyt.  Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä, osaava ja mukava? Mitä jos olenkin juuri sellainen, kun en halua olla? Kysymykset pitivät sinnikkäästi pintansa.

Viimein luovutin. Lopetin vakuuttelun ja kuuntelin, mitä pelolla on sanottavaa. Kirjoitin paskalistan*.

Käänsin tyhjän sivun ja latelin allekkain kaikki ne adjektiivit, joita pelkäsin itseeni liitettävän. Listasin luonnehdinnat, joita en ikipäivänä tahtoisi itsestäni löytää, mutta jotka kuitenkin kummittelivat jossain mielen perukoilla. Ilman sensuuria A4-ruutupaperi täyttyi vauhdilla.

"Aika paska muija." ajattelin, kun tuijotin valmista listaa. Puristava tunne rinnassa hellitti.

Tilaa valtasi hersyvä ilo. Olin juuri sisäistänyt sen, mitä olin vuosia opiskellut. Lukenut kirjoista ja kuunnellut opetuksissa, harjoitellut joogatunneilla ja meditoidessa, opettanut myös muille - pelkoa ei voi voittaa, se pitää hyväksyä.

Jatkuva tarve todistaa itselleni ja maailmalle, että olen listaani parempi, on saanut minut suorittamaan. Toisinaan ihan uupumuksen partaalle. Sen sijaan voisin hyväksyä, että pelkään olevani listani kaltainen. Tätä taakkaa kannan repussani, halusin tai en.

Palasin keittiöön ja luin listan juhlallisesti ääneen miehelle, joka tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä, tajuamatta lainkaan millaisen ajatusmyrskyn olin äskeittäin käynyt läpi.

Melkoista hommaa tämä luova kirjoittaminen.

*Paskalista on nimetty kirjoittajan (epä)kypsyysasteen mukaisesti. Samaa ideaa voi toteuttaa otsikoimalla listansa esimerkiksi "ikävät ominaisuudet" tai "tällainen en haluaisi olla".

Lue myös:

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa mättää?

8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla

Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 

Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.

Retkikahvit parvekkeella

Juttusarjan aiemmat tekstit:

Joulukaamos Riisitunturilla

Ensilumen Koivusaari

Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Keskiyön aurinko ja retki Näränkään

Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Hankikantokevät

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa oikein mättää?

Savusuolaa-blogin Janica Brander kirjoitti mainion jutun jatkuvasta balanssiin pyrkimisestä, johon samaistuin täysin. Tasapainoinen elämä on ihanne, jota minäkin olen pitkään tavoitellut. Ajatelkaa kuinka ihanaa olisi saavuttaa piste, missä kaikki elämänalueet tulisivat huomioiduiksi sopivassa suhteessa! Jatkuva tasapainoon pyrkiminen on kuitenkin paradoksi siinä missä täydellinen onnikin. Kyseessä on perhonen, joka liihottaa karkuun.

Tällaista lempeää lähestymistapaa edustavassa blogissa on vaarana, että tulee ylläpitäneeksi illuusiota balanssista. Harmoniasta, joka saavutetaan selkeiden prioriteettien ja kalenteroinnin avulla.

On mahtavaa huomata, että jatkuvan suorittamisen ja tehtävälistojen rinnalle on tullut puhe lempeämmästä olemisen tavasta. Sen puolesta minäkin liputan. Hidastaminen on kuitenkin miina, jonka kanssa saan olla tarkkana. Aloitan toistuvasti blogitekstin, jossa kerrotaan vinkkejä esim. palautumiseen ja sitten pyyhinkin kirjoituksen pois. Nimittäin silloin suorittaja minussa alkaa puhua.

Tämä on juuri se asia, mikä hyvinvointipuheessa ja loputtomassa balanssin hakemisessa kivestää. Tasapainon tavoittelusta tulee helposti vain yksi suorittamisen tapa lisää. On töitä, perheaikaa, joogaa, liikuntaa, ystäviä, riittävästi unta, harrastuksia yhdessä ja erikseen, lomaa, arkea, siivouspäiviä ja ravintolaruokaa. Kaiken aikaa päässä jyskyttää ajatus aikaansaamisesta ja hölläämisestä, jotta voisi taas olla aikaansaava.

Hyvin äkkiä tasapainoisen elämän tavoittelu muuttuu näennäiseksi rentoudeksi ja erilaisia asioita tehdään, jotta vaikutettaisiin tasapainoisilta. Mindfulness, jooga ja meditaatio voivat olla suoritteita siinä missä juoksulenkkikin (been there, done that). Väkinäinen hidastaminen on lopulta vain itsensä huijaamista ja keisari jää taas ilman vaatteita.

Balanssin hakemisessa tympäisee  myös se, että ideaali alkaa määrittää kaikkea tekemistä. Siis ihan kaikkea. Sohvalla makaaminen ei ole enää joutenoloa vaan tehokas keino palautua. Itse tehty remontti on paitsi rahan säästöä sisustuksessa, niin ennen kaikkea hyvää vastapainoa aivotyölle. Jokainen hengenveto tulisi valjastaa pyhän balanssin saavuttamiseen, jotta hyvinvointi olisi optimaalista ja elämä yhtä zeniä.

Vaan kun ei ole.

Tasapaino ei ole pysyvä tila. Lause, jonka haluaisin tatuoida otsaani.  Ilot, surut, uusi ihmissuhde tai työpaikka voivat saada meidät käpertymään yhden asian ääreen pitkäksikin aikaa ja useimmiten se on tarpeen.

Muistan, kun äitiyslomalla vietin useita päiviä kotona yöpaidassa vauvaa imettäen.Vuorokaudenaika, syöminen tai peseytyminen olivat hyvin mitättömiä pikkuseikkoja. Muistutin zombia ja keskityin sataprosenttisesti lapsen hengissä pitämiseen. Silloin se oli kamalaa, koska pelkäsin jääväni iäisyyksiksi vauvalimboon, mutta nyt muistelen noita hetkiä hieman kaivaten. En todellakaan kaipaa sitä jyrän alle jäänyttä olotilaa enkä edes pientä vauvaa kainaloon vaan kaipaan sellaista kokonaisvaltaista hurahtamista. Sitä, kun kiikkulauta kellahtaa vinoon ja toinen puoli iskeytyy voimalla maahan. 

Ja nyt en tarkoita sitä, etteikö henkinen hyvinvointi olisi tärkeä asia, tottakai on. Omaa kuormitusta kannattaa tarkkailla, koska satalasissa ei jaksa painaa loputtomiin. Kuitenkin myös "tasapainoista" elämää voi tulla suorittaneeksi niin täysillä, että alkaa uuvuttaa. Sillä niin kauan, kun takaraivossa jyllää ajatus täydellisestä elämästä jonka saavuttaa, kunhan vain tekee oikeat siirrot, on tasapainon hakeminen vain uusi tapa ajaa päin seinää.

Niinpä toivoisin itselleni ja kanssaihmisille enemmän taitoa oman minän kuuntelemiseen. Vähemmän pyrkimistä jonnekkin ja enemmän hetkiä, joihin sukeltaa. Päämäärätöntä luuhailua ilman tavoitetta paremmasta olosta. Pysähdyksiä, jolloin omia motiivejaan voisi tarkastella rehellisesti. Välillä sitten paahtaisi ohituskaistalla tai jumittaisi parkkipaikalla. Ei välittäisi niinkään tasapainosta vaan enemmän omasta itsestään.

Vitutus on avain muutokseen

Vitutus on vältelty olotila. Hampaiden kiristely ja vähintään mielessä ryöppyävä kirosanojen tulva on tuskin kenellekään miellyttävä kokemus. Toisinaan kettuuntuminen on kuitenkin enemmän kuin tarpeen. Ainakin omalla kohdallani vitutus on liikkeelle paneva voima, jota ilman jäisin tulen makaamaan.

Ihminen on perusolemukseltaan mukavuudenhaluinen. Unelmoimme paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa teemme harvoin suuria muutoksia elämän sujuessa kohtuullisesti. Saatamme sietää paljonkin epäkohtia ja tyytymättömyyttä, sillä muutosten aikaansaaminen on työlästä. Vasta mittarin heilahtaessa pitkästi punaiselle, alamme aidosti punnita uusia vaihtoehtoja. 

Kun muistelen elämääni taaksepäin, huomaan, että lähes jokainen isompi valinta on syntynyt massiivisen tympääntymisen seurauksena. Olen liihotellut pää pilvissä, mutta unelmien toteutus on välillä ontunut. En tiedä olisinko koskaan jaksanut päntätä riittävästi psykologian pääsykokeisiin, jos en olisi ensin ääriäni myöten kypsynyt työhön puhelinmyyjänä. Niihin luuria korvaan lyöviin vihaisiin ihmisiin ja siihen tietokoneen näytöllä raksuttavaan kelloon, joka raportoi ajankäyttöni sekunnilleen. Haaveilin kyllä kovasti psykologian opinnoista jo lukiossa, mutta tuon unelman eteen olin valmis ponnistelemaan vasta v-käyrän noustessa riittävän korkealle.

Muutosten lisäksi vitutus auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme. Tympääntyminen tekee näkyväksi ne asiat, joista ei ole valmis tinkimään. Ihmissuhteissa huomaa, millaista käytöstä sietää ja mikä keljuttaa liikaa. Ajankäyttöä suunnitellessa oppii tuntemaan, mistä asioista voi joustaa ja mille taas on löydyttävä aikaa.

Vaikka pääsääntöisesti myönteinen ajattelu on hyvä juttu, omien rajojen näkökulmasta katsottuna liika positiivisuus voi olla myös haitallista. Puhun nyt sellaisesta yltiöpositiivisuudesta, jossa myönteisen ajattelun nimissä silmät suljetaan kaikelta ikävältä. Sillä voimakkaat tunteet tuovat mukanaan tärkeän viestin. Kertovat, että nyt riittää. Jos positiivisuudella kieltää itseltään aidon tympääntymisen kerta toisensa jälkeen, saattaa ylläpitää raskasta tilannetta, joka oikeasti kaipaisi pikaista muutosta. 

Vitutus voi siis olla voimavara, joka sopivina annoksina tukee hyvinvointiamme ja potkii eteenpäin. Hetket, jolloin sylettää toden teolla, ovat oman kasvun kannalta arvokkaita. Ne saavat meidät tarttumaan härkää sarvista, tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja kohtaamaan vaikeitakin asioita. Siis antaa vituttaa vaan.