Miksi joogaan?

Makaan selälläni tummanharmaalla kumimatolla jaloissani raidalliset villasukat. On hieman viileää. Hengitän sisään ja ulos. Ilman tavoitteita, ilman päämäärää. Vain olen.

Pysähdyn ja kuuntelen. Mitä minulle kuuluu? 

Kireitä lihaksia, huolia ja vastuuta. Hoidettavia asioita, ärsyttäviä tilanteita. Vaikeita tunteita, jotka vyöryvät päälle. 

Välillä seesteistä ja valoisaa. Iloa siitä, että on olemassa. Ne ovat hyviä hetkiä.

Toisinaan keho taipuu mitä ihmeellisimmälle mutkalle. Solmussakin voi hengittää. Kuulen, kuinka sydän pumppaa verta jäseniin. Keho on ihmeellinen. Kokonainen kaikista vaillinaisuuksista ja epätäydellisyyksistä huolimatta.

Välillä pelkkä oleminen riittää.

Sen vuoksi joogaan. 

Retkeily lasten kanssa - uhka vai mahdollisuus?

"Äiti, voidaanko lähteä retkelle?"

Tuuletan aina sisäisesti, kun jompi kumpi muksuista esittää tämän kysymyksen. On vaikea uskoa, että lähiretkeilystä on tullut perheemme yhteinen juttu, varsinkin kun oma suhteeni luontoon ei ole aina ollut ihan mutkaton.

Metsässä samoilu kuulosti pitkään vastenmieliseltä ja pelottavaltakin. Ötökät, karhut, puskapissa ja eksyminen eivät houkutelleet ja mielikuvissani retkeily ei muuta sisältänytkään. Nämä lähtökohdat huomioiden koko perheen retkiharrastus on siis vähintäänkin yllättävää.

Miten ihmeessä näin pääsi käymään?

Ensimmäisenä heitin romukoppaan kaikenlaiset odotukset siitä, kuka voi lähteä retkelle ja millaista retkeilyn tulee olla.

Aloittamalla pienestä ja keskittymällä asioihin, joista itse saa hyvän mielen, löytyi oma tapa kulkea metsässä. "Lasten ehdoilla" kulkeminen edellytti luopumista tavoitteista ja kilometrimääristä, samalla vapauttaen reissut turhasta suorittamisesta. Tästä syystä kai lopulta retkeilyyn hurahdinkin - kyse olikin rennosta yhdessäolosta ulkoilmassa. Lisäksi metsävisiittien jälkeen huomasin olevani rauhallisempi. Olin rentoutunut ihan vahingossa.

Nykyään lähdemme metsään säännöllisesti. Lyhyen kokemukseni perusteella olen muodostanut kolme teesiä, joita pyrin retkeillessä noudattamaan. Näiden avulla minä olen löytänyt retkistä ilon.

Ihmettele.  Muksut ovat siitä mainiota retkiseuraa, että heille maailmassa ei ole niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi pysähtyä hämmästelemään. Aikuisena jokaisen hiirenkolon tutkiminen välillä turhauttaa, mutta mihinkäs sitä metsässä on kiire? Kun ihmettelylle antautuu, avautuu itsellekin kokonaan uusi maailma. Eläinten jäljet, lintujen äänet, hyönteiset, kasvilajit ja puun kaarna... Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.  

Nauti. Jostain syystä, retkeily oli kuvitelmissani yhtä epämukavuusalueella kykkimistä. Sellaista selviytymistaistelua, jossa kantapäät rakoilla, vaatteet märkinä istutaan alati sammuvan, savuttavan nuotion äärellä ja syödään puolikylmää makkaraa. Ei kiitos.

Niinpä panostan mukavuuteen. Valitut reitit ovat helppokulkuisia, laavut hyvin varusteltuja, aikuisia enemmän kuin yksi, eväissä on valinnanvaraa ja kelin ollessa kurja, jäädään kotiin. Lisäksi sopiva vaatetus ja laadukkaat retkikamat nostavat reissun mukavuusastetta huomattavasti, satsaan siis niihin. Retkisnobi, joku voisi sanoa, vaan sanokoot. Pääasia on, että viihdytään.

Hän on osannut nauttia eväistä jo pienestä pitäen. 

Hermot menee - hyväksy se. Lähtökohta retkeillessä on, että hetkittäin ärsyttää. Joskus lapsella, toisinaan aikuisella. Pienet itkut ja kiukut ovat lapsiperheen vakio, eikä yhteinen metsäretki tee yleensä poikkeusta. Kun tämän tiedostaa, on paljon helpompi suhtautua ja päästä omasta tai lapsen ärsyyntymisestä eteenpäin. Lisäksi metsässä huomion harhautus toisaalle (joka on kokemukseni mukaan paras harmin poistaja) on paljon helpompaa. Huhuilikohan tuolla juuri pöllö? 

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että joskus kaikki menee pieleen. Kun on kahlattu umpihangessa laavulle ja noustu takaisin jyrkkään ylämäkeen päivän hämärtyessä, nenä ja varpaat jäässä, on helppo allekirjoittaa takapenkin kommentit maailman kamalimmasta retkestä.  Silloin  reissujen välissä pidetään pieni tauko.

Retkioivallukseni ovat siis enemmän suhtautumistapoja, kuin varsinaisia käytännön vinkkejä. Niitäkin toki on, mutta omalla kohdallani mentaliteetin muutos on ollut ratkaiseva tekijä retki-innostuksen syntymiseen. Lasten kanssa retkeillessä olen päässyt kosketuksiin sellaiseen olemisen tapaan, johon aikuisena menettää helposti kosketuksen. 

Lisäksi lapset tuntuvat iloitsevan yhteisistä metsäretkistä paljon. Molemmat muksut ovat kiinnostuneita ympäristöstä ja esimerkiksi roskaamista ei ole tarvinnut kahdesti kieltää. Luontoa arvostaa ja haluaa suojella ihan eri tavalla, kun siellä viettää aikaa.

Ehdottomasti mahdollisuus.

--

Lue myös:

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

En ole eräpirkko, mutta retkeilen silti

Ajatuksia tasa-arvokasvatuksesta

Minulla on kaksi lasta. Seitsemänvuotias tytär ja neljävuotias poika. Ihania lapsia, sellaisia välittömiä ja iloisia, kuten lapset yleensä ovat. Sellaisia, jotka halaavat, riitelevät, antavat anteeksi ja neuvottelevat. Ihmettelevät ja pohtivat maailman menoa loputtomasti. Siis kertakaikkiaan mahtavia muksuja.

Lasten kasvattaminen on kuitenkin ehkä vaikein asia elämässäni tällä hetkellä. Vanhemmuus on täynnä jaloja ajatuksia, jotka ovat karisseet matkan varrella vähemmäksi yksi toisensa jälkeen. Usein minulla on näkemyksiä, mitä haluaisin lapsille opettaa, mutta käytännössä ei ole hajuakaan miten. Silloinkin kun periaatteessa tietäisin keinot, ei aina ole taitoa ja vaikka joskus olisikin taitoa, pääsee lopputulos silti yllättämään. Turhauttavan usein joudun palaamaan takaisin lähtöruutuun.

Varsinkin arvo- ja asennekasvatus on vaikeaa. Lapset imevät vaikutteita ympäristöstä jatkuvasti. Ostin ekaluokkalaiselle jouluna kirjan nimeltä Iltasatuja kapinallisille tytöille. Tarinoita sukupuolinormeja rikkovista tytöistä, jes! Nyt feministiäiti kasvattaa lapsiaan kohti tasa-arvoajattelua, myhäilin. 

Niinpä luin iltaisin lapsille tarinoita mahtavista tytöistä. Kertomuksia eri aikakausien naisista, jotka ovat kulkeneet ylpeästi omaa tietään. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla ja kävimme monta hyvää pohdintaa satujen lomassa. Hetken jo luulin onnistuneeni.

Eräänä iltana neljävee alkoi kuitenkin sinnikkäästi inttää tarinan päähenkilön olevan oikeasti poika. Seurasi kiivas väittely faktoista tarkan isosiskon kanssa ja lopulta vahvistin kertomuksen henkilön olevan nainen. Sama väittely toistui ilta toisensa perään. Ihmettelin hieman pojan käytöstä, mutta jatkoin tarinoiden lukemista. Lopulta neljävee karjui jo iltapalapöydässä, että "Sen kiljan nimi voi olla kapinalliset tytöt, MUTTA SEN ON KILJOITTANUT KAPINALLISET POJAT!"

Sillä sekunnilla ymmärsin, kuinka ääliömäisesti olinkaan toiminut. Poikariepu oli kuunnellut kiinnostuneena lukemattomia tarinoita rohkeista tytöistä, samaan aikaan odottaen juttua kapinallisesta pojasta, johon hänkin voisi samaistua. Lopulta ymmärtäen, että sellaista kertomusta ei olisi tulossa. Sydäntä raastaa vieläkin, kun ajattelen tuota hetkeä ja lannistunutta pientä poikaa.

Episodin jälkeen aloin miettiä miehistä kerrottavia tarinoita ylipäätään. Pojan syntymän jälkeen minulle on hiljalleen valjennut, kuinka kapea miehen rooli vielä tänäkin päivänä on, mutta vasta nyt havahduin esikuvien yksipuolisuuteen.

Siinä missä Disney-prinsessat ovat Frozenin, Meridan ja Waianan myötä päivitetty nykyaikaan, ovat fiktiiviset mieshahmot edelleen supersankareita, pelastajia tai naistarinan sivuhahmoja. Tästä runsauden sarvesta voi sitten valita samaistuuko väkivaltaisiin taistelijoihin, urotöitä suorittaviin sankareihin vai vähän hupsuihin taustahenkilöihin. Aika karua. Sillä yhtälailla kun tytöt ansaitsevat esikuvia pystyvistä naisista, on myös pojilla oikeus sukupuoliroolien raja-aitoja kaataviin idoleihin. Siihen, että voisi fanittaa satuhahmoa, joka vaikka kerran tarinan aikana itkisi. Ettei aina tarvitsisi olla vahva ja voimakas.

Haluan kovasti uskoa, että maailmamme jatkaa kulkuaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Siihen, että tulevaisuudessa yhä useammalla on tilaa ja mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen ja siihen, että jonain päivänä normatiiviset odotukset ovat huomattavasti hälvenneet.

Elättelen myös toivoa, että kasvatustehtäväni helpottuisi ja tarinoiden hahmot monipuolistuisivat. Miten mahtavaa olisikaan lukea lapsille iltasatuja rohkeista ihmisistä, jotka ovat omalta osaltaan muuttaneet maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Katsoa elokuvissa sankaritarinoita, joiden päähenkilöt kulkevat omaa polkuaan, olivat he sitten identiteetiltään tyttöjä, poikia tai jotain muuta.

Sitä odotellessa joudun kuitenkin palaamaan takaisin lähtöruutuun ja muuttamaan iltasatukäytäntöä. Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava kaksi kapinallistarinaa, yksi tytöstä ja toinen pojasta. Jälkimmäiseen otetaan kiitollisena ideoita vastaan.

Pelko ajaa suorittamaan

Aloitin helmikuun alussa Luovan laboratorion verkkokurssin, jonka myötä olen tyhjentänyt säännöllisesti ajatusten virtaa paperille, aiheella tai ilman. Tuotosten taso ei päätä huimaa, mutta vapauttavia harjoitukset ovat olleet. Harvoin sitä tulee lukeneeksi omia ajatuksiaan lyhentämättöminä.

Luovuusharjoitusten myötä päässäni on alkanut risteilemään aivan uusia ajatuspolkuja. Monet kelat, joita olen kelannut  jo vuosia, ovat nytkähtäneet eteenpäin.  On tullut ahaa-elämyksiä, jotka toivottavasti kantavat myös pidemmälle.

Ehkä hienoin oivalluksen hetki oli muutama viikko sitten, kun ymmärsin suorittamiseni ytimen. Tai niin ainakin kuvittelen. Vaikka pohdinta on ollut käynnissä pitkään, loksahtivat palaset paikoilleen nopeasti.

Tulin eräänä iltapäivänä töistä kotiin, mukanani epämääräinen levottomuus. Mies valmisti ruokaa ja kyseli päivän kuulumisia. Lysähdin huokaillen keittiönpöydän ääreen, tuijotin hellalla sihiseviä pakastevihanneksia ja yritin pitää itseni kasassa.

Koska ahdistusmöykky rinnassa kasvoi, nousin pöydästä, suljin makuuhuoneen oven perässäni ja kirjoitin hieman. Aluksi vain muutamia hajanaisia ajatuksia. Sitten riittämättömyys ja epävarmuus nostivat päätään ja aloin vimmaisesti muistella tilanteita, joissa olin onnistunut.  Hei, silloinkin meni tosi hyvin se palaveri! Ja vasta sekin ihminen kiitteli kovasti ja siellä toisaallakin kehuttiin. 

Keräsin siis todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vakuuttelusta huolimatta, takavasemmalta hiipinyt pelko ei väistynyt.  Mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä, osaava ja mukava? Mitä jos olenkin juuri sellainen, kun en halua olla? Kysymykset pitivät sinnikkäästi pintansa.

Viimein luovutin. Lopetin vakuuttelun ja kuuntelin, mitä pelolla on sanottavaa. Kirjoitin paskalistan*.

Käänsin tyhjän sivun ja latelin allekkain kaikki ne adjektiivit, joita pelkäsin itseeni liitettävän. Listasin luonnehdinnat, joita en ikipäivänä tahtoisi itsestäni löytää, mutta jotka kuitenkin kummittelivat jossain mielen perukoilla. Ilman sensuuria A4-ruutupaperi täyttyi vauhdilla.

"Aika paska muija." ajattelin, kun tuijotin valmista listaa. Puristava tunne rinnassa hellitti.

Tilaa valtasi hersyvä ilo. Olin juuri sisäistänyt sen, mitä olin vuosia opiskellut. Lukenut kirjoista ja kuunnellut opetuksissa, harjoitellut joogatunneilla ja meditoidessa, opettanut myös muille - pelkoa ei voi voittaa, se pitää hyväksyä.

Jatkuva tarve todistaa itselleni ja maailmalle, että olen listaani parempi, on saanut minut suorittamaan. Toisinaan ihan uupumuksen partaalle. Sen sijaan voisin hyväksyä, että pelkään olevani listani kaltainen. Tätä taakkaa kannan repussani, halusin tai en.

Palasin keittiöön ja luin listan juhlallisesti ääneen miehelle, joka tuijotti minua silmät ymmyrkäisinä, tajuamatta lainkaan millaisen ajatusmyrskyn olin äskeittäin käynyt läpi.

Melkoista hommaa tämä luova kirjoittaminen.

*Paskalista on nimetty kirjoittajan (epä)kypsyysasteen mukaisesti. Samaa ideaa voi toteuttaa otsikoimalla listansa esimerkiksi "ikävät ominaisuudet" tai "tällainen en haluaisi olla".

Lue myös:

Mikä tasapainoisen elämän tavoittelussa mättää?

8 vuodenaikaa: Pakkastalvi ja harhailu Ounasvaaralla

Eksyin perjantaina Ounasvaaran talvikävelyreitillä. Tai enemmänkin harhailin, kun en löytänyt tuttuun määränpäähän.  Joka tapauksessa, reissun päätyttyä sisäinen retkeilijäni olisi voinut vajota suohon. Nolottaa edelleen.

Kyse on nimittäin reitistä, joka on niin helppo ja hyvin merkitty, että sinne ohjataan aasialaisturistitkin. Reitti, jolta ei voi eksyä. 

Tein päätöksen retkestä alkuviikolla. Ihastelin aamuisin työhuoneen ikkunasta avautuvaa valkoista maisemaa, joka auringon noustessa muuttui häikäisevän kimmeltäväksi. Halusin kokea aamun sarastuksen hiljaisessa tykkylumimetsässä ja fiilistellä lisääntynyttä valon määrää. Kuulla kenkien alla narskuvan pakkaslumen ja tuntea kirpeän kylmän ilman nipistelevän poskia.

Niinpä lähdin reissuun perjantaiaamuna kello 8.00, mikä oli hieman myöhään, sillä päivä oli alkanut jo valjeta. Parkkipaikalla oli minun lisäkseni muutama hiihtäjä, mutta kävelypolulla sain Ounasvaaralle epätyypillisesti kulkea yksin. 

Ounasvaara on suosittu virkistysalue, jossa on talvella niin hiihto-, kävely-, kuin pyöräilyreittejäkin ja alueella ulkoilee paljon ihmisiä. Näissä metsissä olin itsekin samoillut monet kerrat aiemmin eli kyseessä oli tuttu ympäristö. Nyt olin ensimmäistä kertaa kuitenkin yksin. Minä ja onneton hahmottamiskykyni.

Retken alkuosa sujui kuitenkin tismalleen, kuten olin kuvitellut. Nautin kävelystä, ihailin lumimaisemaa ja koin kiitollisuutta siitä, että saan asua Lapissa.

Ikävä kyllä, reittien muistaminen ja suuntavaisto eivät ole vahvuuksiani. Voin kävellä porukan mukana tyytyväisenä ilman pienintäkään hajua siitä, missä käännyin oikeaan ja missä vasempaan.  Tämä pätee sekä kaupungissa että maastossa. Näin käy vaikka todella yrittäisin painaa reitin mieleeni.

Sama kaava toistui myös nyt. En löytänyt polkua näköalatornille, vaikka olen käynyt siellä ainakin kymmenen kertaa. Tiesin, millä suunnalla torni sijaitsee, mutta polkujen risteillessä sinne ja tänne, en löytänyt oikeaa.

Harmikseni en myöskään löytänyt opastusmerkkejä mistään. Reitin itäpuolella lumihiutaleella ja retkeilijähahmolla varustettuja tolppia oli jatkuvasti näköpiirissä, mutta Sky-hotellilta vaaran länsipuolelle siirryttäessä merkit katosivat näkyvistä.

Aikani etsittyä erehdyin polulle, jossa upposin joka toisella askeleella jalan mitallisen hankeen. Muutaman hiljaa sihistyn kirosanan saattelemana lähdin tallustamaan lannistuneena autotien reunaa pitkin kohti lähtöpaikkaa. Kotiin saavuttua keräilin itseäni hieman todeten, että onneksi tämä on 8 vuodenaikaa-postaussarjan viimeinen teksti.

Orastava erämuijan identiteetti on nimittäin nyt hieman kolhiintunut.

Retkikahvit parvekkeella

Juttusarjan aiemmat tekstit:

Joulukaamos Riisitunturilla

Ensilumen Koivusaari

Ruska ja Vaattunkiköngäs kuvina

Loppukesän sadonkorjuu ja paska retki

Keskiyön aurinko ja retki Näränkään

Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Hankikantokevät