Hyvinvointi lähtee sisältä päin

Luin viime viikolla Ilta-Sanomien jutun, jossa esiteltiin huippumalli Ninja Sarasalon kuvia uran alkuvaiheilta tähän päivään.  Sarasalo on tehnyt kansainvälistä uraa mallina 2000-luvun alkupuolella ja palannut nyt mallintöiden pariin, pluskokoisena.

Jutun luettuani vilkaisin kommentteja, vaikka arvasinkin jo sisällön.

Blaah...

Keskustelussa oli toki myönteisiä viestejä, mutta myös paljon päivittelyä siitä, kuinka ollaan väärällä tiellä jos aletaan lihavuutta ihannoimaan. Tämä kestohuolenaihe pulpahtaa aina pintaan, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, plusmalleista tai oman, kenties ylipainoisen, kehon hyväksymisestä.

En ihan saa kiinni ajatuksenjuoksusta näiden huolien taustalla.

Pelko lihavuuden ihannoimisesta on mielenkiintoinen.
Ensimmäiseksi korvaan särähtää, kun ylipainoisten ihmisten haukkumista perusteellaan terveydellä ja hyvinvoinnilla. Nollakoon, anorektisen huippumallin muokattujen kuvien ihannoiminenko on sitten terveempi vaihtoehto? Tai treenatun, rusketetun bikinifitnesskropan tavoittelu hinnalla millä hyvänsä?

Toisekseen se, että mediassa esitetään eri kokoisia naisvartaloita, ei taida tarkoittaa sitä, että ylipainosta olisi tullut jotenkin tavoiteltava asia. Me ihmiset satumme kuitenkin olemaan eri näköisiä ja kokoisia, joten miksei se saisi näkyä myös muotimaailmassa ja lehtikuvissa?
Miksi on niin väärin näyttää ulkonäköönsä tyytyväinen, ylipainoinen ihminen? (Toim. huom. Plusmallit harvemmin edes ovat oikeasti ylipainoisia.)

Hyvinvointi ja terveys ovat asioita, joita monen muun tavoin, arvostan korkealle. Kuitenkin hyvinvointipuhetta kuunnellessa, huomaan usein verenpaineen kohoavan.  Usein kun keskustellaan ylevästi hyvinvoinnista, tarkoitetaan todellisuudessa sitä, miltä ihminen näyttää.

Taustalla elää vahvana ajatus, että hyvinvoiva ihminen on sporttinen ja hoikka, pyöreämpi voi automaattisesti huonosti.

Hyvinvointi on kuitenkin asia, joka lähtee sisältä päin. Sitä ei määritä pelkkä elopaino tai vyötärönympärys. Siksi tietyn painon saavuttaminen ei takaa parempaa itsetuntoa tai hyvää fiilistä. Jos on esimerkiksi puhunut ylipainoisena itselleen rumasti, tulee todennäköisesti jatkamaan sitä puhetta muutaman vaatekoon pienempänäkin.

Sillä jos perustukset ovat huterat, ei hulppeakaan talo pysy pystyssä.

On siis eri asia näyttää hyvinvoivalta, kun oikeasti voida hyvin. Urheilullinen ja normaalipainoinen ihminen voi olla ahdistunut tai masentunut, kärsiä itsetunto-ongelmista ja sairastaa siinä missä lihavakin. Ja toisaalta, myös lihava ihminen voi olla kaunis ja energinen.

Sen sijaan, että hyvinvointia tavoitellaan pelkkien ulkoisten mittareiden avulla, toivoisin ihmisten lähestyvän asiaa enemmän oman kokemuksensa kautta. Tärkeitä kysymyksiä hyvinvointia ajatellen ovat muun muassa seuraavat:

Miltä tuntuu ja miten voin?
Mikä elämässäni on hyvin? Mihin toivoisin muutosta?
Mikä on minulle tärkeää?
Miksi teen niitä asioita, joita teen?

Vastaukset luovat pohjan, jolle hyvinvointia voi rakentaa. Kun perustukset ovat kunnossa, on aika miettiä sitä vyötärönympärystä.

Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:

Vajavaisena on helpompi elää
Hyväksymisen vaikeus
Vaakakapina
5 tapaa pahoinvoinnin lisäämiseen

Onnistunut kesäloma ilman odotuksia

Kesäloma lähenee loppuaan ja maanantaina alkaa taas arki.

Ainakin melkein, sillä muu perhe jatkaa vielä lomailuaan. Hyvä niin, sillä aamuisin kiireessä säheltäminen on ehdottomasti arjen kestoinhokkini. En kestä sitä pukemaan maanittelua ja myöhässä olemista, joka ikinen aamu. Nyt saan vielä reilun viikon verran hipsiä töihin muiden nukkuessa ja totutella arkirytmiin rauhassa, luksusta.

Näin loman loppuessa sitä miettii, että millainen loma tuli vietettyä. Onko loma ollut hyvä ja rentouttava? Olenko latautunut ja virkistynyt?

Kyllä, mutta vähän yllättävällä tavalla.

Olen reissannut kotimaassa ja tavannut ystäviä. Olen istunut aamukahvin ääressä pari tuntia ikkunasta tuijotellen. Lisäksi olen retkeillyt, joogannut ja katsonut elokuvia. Yhden viikon lomasta vietin perheen kanssa Kööpenhaminassa pyöräillen. Loma on siis koostunut pitkälti niistä asioista, joista tulen hyvälle tuulelle.

Monia asioita olen myös jättänyt tekemättä. Siivonnut aika laiskanpuoleisesti ja antanut rikkaruohojen villiintyä. Alennusmyynnit passasin ja terassinlaudat odottavat uutta maalia edelleen. Vaan väliäkö sillä.

Samaan aikaan olen todennut, ettei omaa elämää voi laittaa offline-tilaan, vaikka työpäivistä saakin breikin. Mieltä painavat asiat, painavat mieltä lomallakin ja lapsiperheessä huollettavaa riittää koko porukan ollessa kotona. Akut eivät siis jatkuvasti lataudu.

Lomaan liittyy usein paljon toiveita ja odotuksia. Eikä siinä mitään, asioiden odottaminen ja haaveiluhan on ihanaa. Tutkimusten mukaan ihmiset ovat jopa onnellisempia lomaa odottaessaan, kuin oikeasti lomaillessaan.

Toiveet ja odotukset ovat kyllä välillä vähän kohtuuttomia. Halutaan rentoutua, mutta samalla pitäisi kokea mitä ihmeellisimpiä asioita. Halutaan levätä, mutta samalla kotona on lista askareista, jotka täytyy loman aikana saada tehdyksi.

Näihin paradokseihin olen kompastunut myös itse, kerran jos toisenkin.

Tällä kesälomalla päätin kuitenkin toimia toisin. Jätin tehtävälistan laatimatta ja suunnittelin asioita etukäteen vain vähän. Itselleni epätyypillisesti, annoin virran viedä ja tein mitä milloinkin sattui huvittamaan. En mitään järisyttävää vaan pieniä asioita, kuten kahvin juomista illalla ja aamukymmeneen nukkumista.

Ja tiedättekö mitä? Olo on rento ja levännyt ilman, että siihen aktiivisesti pyrin.

Omilla odotuksilla ja toiveilla on merkitystä siihen, miten asiat koemme. Jos olisin odottanut unelmien kesälomaa tai olisin buukannut päivät täyteen kaikkea kivaa tekemistä, mitä en arkisin ehdi tehdä, niin olisin nyt hyvin eri fiiliksillä. Sen sijaan pienet tai lähes olemattomat odotukset tarjosivat tilaa niille asioille, joita oikeasti nyt eniten kaipasin. Asioille, jotka oikeasti tekivät minut iloiseksi. Samalla hyväksyen sen, että lomallakin on huonoja päiviä.

Välillä sitä pääsee kaipaamaansa lopputulokseen, kun ei odota mitään. Ihan vaan ympäriinsä luuhailemalla.

8 vuodenaikaa: Keskiyönaurinko ja retki Näränkään

Oi kesäloma! Hitaita aamuja, leppoista olemista ilman suunnitelmia ja aikaa kirjoittaa. Kyllä kelpaa. Tässä postauksessa matkustetaan ajassa muutama viikko taakse päin, juhannustunnelmiin ja keskikesän paksuun pilvipeitteeseen.

Vietimme juhannuksen Kuusamon mummilassa ja juhannuspäivänä suuntasimme retkelle koko porukan voimin Etelä-Kuusamoon Närängän erämaatilalle. Teimme eväät, pakkasimme hyönteismyrkyt ja lähdimme matkaan heti aamusta. Lähdimme ajamaan 5-tietä Kajaanin suuntaan, josta käännyimme aina vain pienemmällä ja kapeammalle tielle kohti Venäjän rajaa. Epäuskon vallatessa alaa, muistuttelin itselleni, että erämaatila sijaitsee nimensä mukaisesti erämaassa ja niinhän se sijaitsi.

Närängänvaaran lähimmälle pysäköintipaikalle ajaa Kuusamon keskustasta noin tunnin, josta matkaa erämaatilalle on polkua pitkin kilometrin verran. Alueella on kaksi rengasreittiä, joista päätimme kulkea lyhyemmän, eli kolmen kilometrin mittaisen Vaaranpolun.

Reitti pysäköintipaikalta erämaatilalle oli tasoitettua polkua, jota lastenkin oli helppo kulkea. Tosin kilometrin matka oli käytännössä jatkuvaa nousua, vaaran laelle kun olimme menossa. Valituksen määrä pysyi kuitenkin kohtuullisena, sillä reitillä oli paljon ihmeteltävää.

Metsä oli lähes koskematonta. Lahonneita, kaatuneita puita, solisevia puroja ja hillan kukkia sekä alkukesän vaaleanvihreitä lehtiä kaikkialla, minne sattui katsomaan. 

Noin kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme itse tilalle. Vehreällä ylängöllä sijaitsevat rakennukset on rakennettu uudelleen 1940- ja 50-luvuilla, mutta Näränkävaaralaisten historia yltää aina 1800-luvulle saakka. Paikan päällä oli tilan historiasta kertova avoin näyttely ja myös luontopolun varrella oli tietoiskuja ihmisten elämästä entisaikaan. Näränkäläiset ovat eläneet täysin omavaraistaloudessa keskellä korpea, lampaita ja lehmiä paimentaen. 

Paikan menneisyyteen tutustuessa yritin kuvitella, millaista arki näissä olosuhteissa on ollut. Tällaisen eineksiä mikrossa lämmittävän cityjäniksen on kuitenkin mahdotonta käsittää, millaista olisi elämä, jossa mikään ei tule itsestään.  

Askeettista elämää tilalla olisi kuitenkin mahdollisuus kokeilla. Tilan nimittäin omistaa nykyään Metsähallitus ja paikkaan voi hakea kesäisin lammaspaimeneksi aina viikoksi kerrallaan. Itselleni loma lammaspaimenena kuulostaa vielä hieman liian vaivalloiselta, mutta innokkaita lähtijöitä on paljon. Hakijoita Närängälle oli tänä vuonna yli 300.

Lammaspaimenta emme retkellä nähneet, mutta lampaita ihailimme pitkän tovin. Vaaranpolku jatkui erämaatilalta kahden näköalapaikan kautta kohti parkkipaikkaa. Polku kuitenkin muuttui huomattavasti vaikeakulkuisemmaksi. Kun kipittelin lasten kanssa lenkkareilla polkua, pomppien juurien, kivien ja lätäköden yli, ajattelin mielessäni, että onneksi mennään alamäkeen. Toiseen suuntaan kulkiessa lasten tsemppaaminen olisi ollut mahdotonta.

 

Vaativasta polusta huolimatta rengasreitti kannattaa kiertää, sillä maisemat ja luonto ovat jotain aivan käsittämätöntä. Kirkkokallion näköalapaikalta näkee pitkälle itänaapurin puolelle ja Yheksänsylenkalliolla edessä avautuvat Kuusamon lukuisat järvet. 

Mielenkiintoinen pysähdyspaikka reitin varrella on myös vanha, kelottunut honka, karsikkopuu Niko. Kelon kylkeen on kaiverrettu vuosiluku 1876. Tarinan mukaan näränkäläiset olivat tuolloin sopineet karhun kanssa, että he antavat karhun elää rauhassa ja karhu jättää näränkäläisten lehmät syömättä. Legendan mukaan sopimus on pitänyt.

Lampaat ovat sitten eri juttu.

Kokonaisuudessaan kolmen kilometrin mittainen Vaaranpolku on hyvä päiväretkikohde. Lyhyestä kilometrimäärästä huolimatta maasto on sen verran haastavaa, että pienten lasten kanssa kannattaa reittiä harkita ja ainakin varustautua vaelluskengin. Reitti oli meidän seurueen pienempien retkeilijöiden sietokyvyn ylärajalla, mutta lapset yllättivät ja jaksoivat reippaasti yli odotusten. Hyvät eväät, lampaat ja mummin seura pelastivat paljon. 

8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Terveisiä Kuusamosta! Lähdimme Koillismaalle mummilaan viettämään pitkää viikonloppua ja nauttimaan ulkoilusta.

Olen asunut Kuusamossa muutaman vuoden ja vierailen siellä edelleen säännöllisesti. Kuusamo on mielettömän kaunis paikka, jonka luontoa en voi kyllin ylistää. Kansallispuistojen luonnontilassa olevat metsät ja niiden eläimet, raikas ilma ja puhtaat vesistöt, ah, täydellistä. 

Yksi miinus Kuusamossa kuitenkin on, siellä on aina kylmä. Siis kylmempi kuin Rovaniemellä, jossa ei ole kovin lämmintä sielläkään. Myös kevättä (ja kesää) saa Kuusamossa odotella tyypillisesti muutaman viikon pidempään ja niin myös tänäkin vuonna. Rovaniemellä suurimmat joet vapautuivat jääpeitteestään jo muutama viikko sitten, mutta Kuusamossa järvien sulamista vielä odotellaan ja kuulopuheiden mukaan rohkeimmat pilkkivät edelleen. 

Kylmyydestä huolimatta Kuusamossa sijaitsevat mielestäni parhaimmat päiväretkikohteet, varsinkin lapsiperheen näkökulmasta. Yksi niistä on Kiutaköngäs, jonne mekin päätimme lähteä nauttimaan kevätpäivän auringosta.

Kiutakönkään reitti lähtee Oulangan luontokeskukselta, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Kuusamon keskustasta pohjoiseen. Vaikka ajomatkaa hieman kertyykin, on luontokeskukselta matkaa koskelle  vain kilometrin verran, joten matka taittuu helposti pientenkin lasten kanssa. Kuusvee ja kolmevee eivät valittaneet matkan pituutta kertaakaan, eikä ketään tarvinnut kantaa, joten helposta reitistä on siis kyse. 

Kiutaköngäs on yksi lempikohteistani, sillä kilometrin matkalla se tarjoilee monipuolisen luontokokemuksen vuodenajasta riippumatta. Tällä kertaa heräilevä luonto tarjosi paljon ihmeteltävää lapsille ja aikuisillekin. Lintujen viserrys ja pyrähdykset, muurahaispesän kuhina ja satunnaiset,  ohi lipuvat jäälautat Oulankajoella saivat aistit avoimiksi ja mielen levolliseksi. Kuinka helppoa läsnäolo noissa olosuhteissa onkaan! 

Kaatuneet ja lahonneet puut tarjosivat lapsille mahdollisuuksia nuoralla kävelyyn ja rinteestä sulava lumi teki solisevia puroja kävelypolulle. Matkan edetessä kosken kuohunta kuului voimakkaammin, vaikka vieressä virtaava joki lipui edelleen rauhallisena. Kilometrin matkan jälkeen, joen virta voimistui. Ylitimme pienemmän kosken puista siltaa pitkin ja tulimme kalliolle, jossa Kiutaköngäs pauhasi täydellä voimallaan kalliouomassa.

Kuva: Petri Puuronen

Kuva: Petri Puuronen

Kuva: Petri Puuronen

Siinä 325 metriä pitkää, punaista kallioseinää vasten pauhaavaa koskea katsellessa alkoi kuusveetä ja äitiä hieman jännittää. Niinpä päätimme siirtyä läheiselle taukopaikalle eväiden syöntiin. Katettu taukopaikka oli hyvin varusteltu. Paikalla oli useita pöytiä, kolme tulentekopaikkaa, halkoja ja vessa sekä parikymmentä muuta retkeilijää, eli paikan hienous ei ole mikään salaisuus. Yksinoloa etsiville Kiutaköngästä en siis retkikohteena suosittelisi, kaikille muille kylläkin! Tänne palaan aina uudestaan.

Saako psykologi blogata?

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista ja edellisestä postauksesta on vierähtänyt liian kauan aikaa. Pahoittelen.  Syy hiljaiseloon on se, että olen ollut melko jumissa tämän bloggaus-asian kanssa. Olen yhä useammin huomannut ajattelevani, että eihän psykologi nyt oikeasti voi pitää tällasta blogia. 

Hetken ajan meinasin jo ostaa tämän ajatuksen ja lopettaa bloggaamisen, ennen kuin olin edes päässyt kunnolla vauhtiin. Onneksi silmiini osui kollegan postaus aiheesta ja siihen liittyvä keskustelu suljetussa ammattillisessa facebook-ryhmässä. Näiden myötä tuli toisiin ajatuksiin. 

Blogin kirjoittaminen psykologina ei välttämättä muiden alojen ihmisistä kuulosta ihmeelliseltä, mutta itse törmäsin useampiin ajatuksiin, jotka käskivät painamaan deleteä ja sulkemaan läppärin kannen.

1. Ammatillinen uskottavuus

Joskus muinoin luin psykologien keskustelupalstalta ajatuksia aiheesta ja kollegoiden suunnalta tuli vahva viesti, että henkilökohtaista blogia ei psykologi voi missään nimessä pitää.  Paitsi jos se on puhtaasti ammatillinen, tutkittuun tietoon pohjaava asiantuntijablogi. Muuten menee uskottavuus.
Vaan voisiko joku kertoa, mistä se psykologin uskottavuus oikein koostuu? 

2. Neutraali ammattilainen

En ole varma,  onko tämä vaatimus todellinen niin ammattikunnan kuin asiakkaidenkaan suunnalta, mutta vahvana se psykologien keskuudessa elää. Ajatus siitä, että pitäisi olla tietynlainen, ollakseen hyvä psykologi. Tiedättekö, siis sellainen, joka pää kenossa nyökyttelee ja vähän hymisee oikeissa kohdissa. 

Mutta haluaisitko sinä käydä sellaisen ihmisen luona viikosta ja kuukaudesta toiseen? Nyökyttelyllä ja hymistelyllä, jota myös aktiiviseksi kuunteluksi kutsutaan, on paikkansa vuorovaikutuksessa, mutta olisiko sen psykologin  hyvä välillä jotain sanoakin? Olla joskus jopa jotain mieltä?

Psykologin työssä oma persoona on mitä keskeisin työväline. Neutraaliuden ei tarvitse tarkoittaa persoonan häivyttämistä ja sitä sillä tuskin on alun alkaen edes tarkoitettu. Äärimmilleen vietynä  neutraalius ikävä kyllä tukkii suun. Käy niin, ettei uskalla sanoa enää mitään oikein mihinkään ja ihan turhaan. Empatiaan ja hyvään, kunnioittavaan vuorovaikutukseen kykenevät hyvin monenlaiset ihmiset omilla, persoonallisilla tavoillaan.

3. Mitä jos asiakkaat lukevat blogia?

Se on hyvin mahdollista. Voi olla, että osa asiakkaista kokee asian epämiellyttävänä. Kyllähän omalla nimellään, omasta elämästään juttuja kirjoittava psykologi näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä ja tämä voi joitain asiakkaita häiritä.

Saman kysymyksen eteen tullaan kuitenkin myös, jos psykologi käy festareilla, baareissa, leikkipuistossa tai lenkillä. On asiakkaita, jotka eivät missään nimessä halua törmätä psykologiinsa muussa ympäristössä eikä netti tee tähän poikkeusta. Netissä on kuitenkin se hyvä puoli, että jokainen voi valita millä sivuilla käy ja kenen blogia lukee. Leikkipuistossa valinta on hankalampaa.

Blogin pitäminen ja henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on aina asia, jota pitää miettiä. Kuinka paljon haluan itsestäni jakaa? Mihin otan kantaa ja mihin en?

Perustin blogin, koska väsyin lukemaan juttuja, joissa hyvinvointi oli mahdollista vain superihmisille. Sellaisia juttuja, joissa hyvinvointi on sitä, että ruokailut, liikunta ja lepo on suoritettava täydellisesti ja tadaa, olet hyvinvoiva!

Ajattelin, että blogi on minun vastalause jatkuvalle suorittamiselle ja kultaiselle ulkokuorelle. Halusin tarkastella hyvinvointia psykologin silmälasien takaa. Samalla tehdä näkyväksi sitä, että jokainen ihminen on keskinkertainen ja keskeneräinen jossain ja siitä huolimatta voi elää melko onnellista elämää.

Blogista tuli kuitenkin samantien rönsyilevä sillisalaatti monenlaisine aihepiireineen, mutta ainakin se on kirjoittajansa näköinen. Kirjoittajansa näköisenä se pysyy myös jatkossa.