Terveisiä somelomalta

Sometaukoni päättyi eilen. Viimeiset kaksi viikkoa olen elänyt ilman Instagramia ja Facebookia, paria erikoistilannetta lukuunottamatta.

Ajatus breikistä heräsi, kun huomasin mieleni käyvän jatkuvilla kierroksilla. Päässä pöhisi sellainen tasainen surraus, jossa oli vaikea keskittyä tai olla läsnä. Tuntui kuin tekisi koko ajan hirveästi kaikkea, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, etten oikeasti tehnyt kovinkaan montaa asiaa. Ainoastaan hilluin somessa kaikki ne  ajat, jolloin olisin vain voinut olla ja tehdä mitä huvittaa.

Havainto oli hämmentävä, sillä en ole koskaan kokenut somen olevan kovin merkityksellinen osa elämääni. En kuvaa jokaista ruoka-annostani tai ystävien kanssa vietettyä iltaa, saati valitse käyntikohteitani niiden kuvauksellisuuden suhteen. Kuitenkin selatessani jatkuvasti puhelimen ruudulta hetkiä ihmisten elämistä, joista osaa en edes henkilökohtaisesti tunne, oli myönnettävä, että some vei merkittävän osan ajastani ja ehkä myös energiastani.

Päätin siis kokeilla ja katsoa, millaisia vaikutuksia somepaastolla olisi elämääni.

Äkkiseltään tauon aloittaminen oli melko vaikeaa. Meinasin päätyä selaamaan somefeediä vahingossa lukuisia kertoja. Tottumuksesta, nähkääs (ja ihan vähän ehkä riippuvuudestakin).

Hyvin pian päähän tuntui kuitenkin tulevan lisää tilaa. Sellaista väljyyttä, jossa ajatukset voivat virrata kiireettä alusta loppuun. Aiemmin tästä tilasta olivat ajatusteni kanssa kilpailleet tutun tuttujen lomadiat, ruokailut ja lemmikit. Nyt tuli jopa tylsiä hetkiä.

Tylsät hetket olivat aluksi ihan mukavia. Muistutus siitä, kuinka paljon vapaata aikaa päivään mahtuukaan. Huvittavaa kuitenkin oli, että loppua kohden aloin täyttämään näitä tyhjiä hetkiä uudelleen. Nyt vain selasin alituiseen sääennustetta ja vauva.fi- keskustelupalstan sisältöä.  Että molempi pahempi kai.

Toinen merkittävä muutos oli keskeytysten väheneminen. Muutama vuosi sitten muistan lukeneeni naureskellen otsikon, jossa nykyihmisen keskittymiskykyä verrattiin kultakalan tasoon. Vaikka otsikon väittämä varmasti huttua olikin, niin ennen somepaastoa katsoin luuriani vähintään kerran, pahimmillaan kymmeniä kertoja tunnissa.

Tauon aikana havainnollistui, kuinka harvoin oikeasti keskityn yhtäjaksoisesti esimerkiksi ruuanlaittoon. Otan kyllä mindfulnesshetkiä päivittäin, mutta muutoin keskeytän itse oman toimintani alinomaa. Katsomalla vain yhden pikkujutun, tulen pirstaloineeksi päivääni yllättävän paljon. Elämäntilanteessa, jossa tulee keskeytetyksi muutenkin jatkuvasti lasten toimesta, tällainen oman toiminnan sabotoiminen tuntuu ihan älyttömältä.

Se mitä somesta selvästi kaipasin, oli kavereiden kuulumiset. Suurin osa ystävistäni asuu muilla paikkakunnilla ja vaikka pidämme monien kanssa yhteyttä muutenkin, mahdollistaa some arkipäiväisten asioiden jakamisen ihan eri tavalla.  Ei kukaan soita uudesta mekosta tai mukavasta uintireissusta, mutta sosiaalisessa mediassa nämä asiat on helppo jakaa.

Mitään somevastustajaa minusta ei siis tauon aikana tullut. Jatkossa aion kuitenkin keskittää somen käytön selkeämmin tiettyihin ajankohtiin. Avaan sosiaalisen median kerran tai kaksi päivässä ja vietän siellä ajallisesti enintään tunnin. En myöskään kaiva luuria esiin jokaisen tyhjän hetken iskiessä vaan tylsistyn rohkeasti.




Kuva: Petri Puuronen

Kesä, älä jätä!

Kävelen puistoalueen reunaa. Suojakertoimilla kuorrutettu ihoni kimaltelee päivänvalossa. Huolettoman oloinen vastaantulija hymyilee aurinkolasiensa takaa ja minä hymyilen takaisin. Illalla ennen nukkumaanmenoa ripustan uintireissulta puolikosteiksi jääneet pyyhkeet portaiden kaiteelle kuivumaan. Käsivarsissa polttelee vielä päivänpaiste, nukahdan silti helposti, sillä aamulla ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Joka vuosi odotan kärsimättömänä kesää saapuvaksi. Sitä alkukesän vaaleanvihreää runsautta, joka puskee kaikkialta esiin ja sitä megalomaanisesti lisääntyvää valoa, yötöntä yötä sekä paahtavia hellepäiviä. Ensimmäiset aurinkoiset päivät yhdistettynä vastaleikatun nurmen tuoksuun on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Kuitenkin viimeistään juhannuksena alan hätääntyä. Iskee huoli siitä, että heinäkuu saapuu ihan kohta ja kesä sujahtaa pian ohi. Ehdinkö nauttia siitä riittävästi? On käsittämätöntä miten kesäkuun kolme ensimmäistä viikkoa ovat tunnelmaltaan niin erilaiset. Kuun alussa sitä ajattelee, että tässähän on kaikki maailman aika nauttia tulevasta kesästä ja muutaman viikon kuluttua sitä laskee ahdistuneena jäljellä olevia viikonloppuja ja lomapäiviä, vaikkei loma ole vielä edes alkanut.

Rakastan kesää valtavasti. Kuitenkin samaan aikaan tieto valon ja lämmön rajallisuudesta saa minut stressaantuneeksi juuri silloin, kun niitä olisi tarjolla. Koen alituiseen painetta iloita jokaisesta lämpimästä minuutista, sillä takaraivossa hakkaa pelko, että hetkenä minä hyvänsä kesä voi olla mennyttä. Vähän samanlainen olo kuin rakastumisen alkuhuumassa, kun tekisi koko ajan mieli liimautua toisen kylkeen, ettei tuo tunne ikinä hiipuisi. Mutta hiipuuhan se. Yhtälailla kesä arkipäiväistyy ja helteisiinkin tottuu. Näillä leveysasteilla sitä vain tulee jätetyksi, ennen kuin ehtii kyllästyä.

Siis universumi, anna meille vielä helleaalto!

Olisinpa tiennyt

Olisinpa tiennyt, että ehjimmät meistä on kasattu sirpaleista. Tiennyt, että rikkinäisyyttään ei tarvitse hävetä, sillä kaikki särkyvät joskus. 

Olisinpa tiennyt, että apua voi pyytää vaikka pärjäisi yksin. Että vaikka pystyn, se ei tarkoita, että minun täytyy.

Olisinpa tiennyt, että aikuiseksi ehtii kyllä. Vastuuta tulee, välillä jopa enemmän kuin jaksaisi kantaa. Aika ei lopu kesken.

Olisinpa tiennyt, että itselleen voi kelvata, vaikkei jollekin toiselle kelpaisikaan.

Olisinpa tiennyt, että minullakin on väliä.

Olisinpa tiennyt, että ne ihmiset, joiden hyväksyntä tuntui silloin elintärkeältä eivät ole kuvioissa lopun ikää. Useimmat eivät edes kokonaista vuotta. Ja että silloin, kun hyväksyntä tulee hakematta, olen oikeiden ihmisten seurassa.

Keho on ihmeellinen, vaikka se ei olisi kaunis

Muistan, kuinka kevään tullen askartelin jääkaapin oveen motivaatiojulisteen. Liimasin paperille kuvan täydellisestä vatsasta ja kirjoitin viereen ranskalaisin viivoin ohjeita, joita tulisi noudattaa. Ei herkkuja, syö terveellisesti... Julisteen ylälaidassa komeili otsikko "Kesäksi bikinikuntoon!".  Elettiin vuotta 2005, opiskelin lukiossa ensimmäistä vuotta ja laihdutin taas.

Aamut aloitin kolmen vartin meikkausrituaalilla ja tuijottelin peilikuvaani arvioiden, mikä kaikki kropassani oli vialla. Tunsin morkkista jokaisesta herkusta, jonka erehdyin suuhuni laittamaan ja puristelin inhoten vähäisiä vatsamakkaroitani.

Vaatekokoni oli tuolloin 36-38 ja painoindeksini normaali eli mitään todellista tarvetta painon pudotukselle ei siis ollut. Olin kuitenkin vakuuttunut, että laihduttamalla elämästäni tulisi parempaa. Varma siitä, että muutaman kilon kevyempänä onnellisuus ja hyväksyntä olisivat helpommin saavutettavissa. Lisäksi kevään näännytysdieetti vaikutti kuuluvan naisena olemiseen mitä keskeisimmin.

Enää en muista putosiko kiloja dieetin myötä vai ei, mutta rannalla en loikoillut sinä kesänä ollenkaan. Enkä monena kesänä sen jälkeenkään, sillä "rantakunto" jäi aina muutaman kilon päähän.

Surullista on, että tarinani on aika tavallinen. Moni kamppailee alati ulkonäön ja kehonkuvansa kanssa. Erään tutkimuksen mukaan suomalaisista naisista puolet ja miehistä kolmasosa kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa ja noin puolet aikuisista laihduttaa jatkuvasti. Kyse ei siis ole vain teinityttöjen ongelmasta.

Sen vuoksi tervehdinkin viime vuonna Suomeen rantautunutta kehopositiivisuusilmiötä ilolla. Kehopositiivisuus on hieno ja kaivattu näkökulma, joka ravistelee ja laajentaa kauneusihanteita, tehden erimuotoiset ja -kokoiset ihmiset näkyviksi. Tämä on mahtavaa ja vaikutukset muotimaailmassa ovat jo nähtävissä.  Äskettäin puhelimen näytölle pompahti uikkarimainos, jossa bikineitä esittelevän mallin vatsan seutu oli jopa vähän pehmeä. Jes!

Näiden kuvien näkeminen on monessa suhteessa hyvin vapauttavaa. Vaikka olen jo pitkään suhtautunut omaan kroppaani huomattavasti lukioaikoja armollisemmin, on silti helpottavaa nähdä mainoskuvassa vartalo, joka muistuttaa edes jollain lailla omaani. Se antaa viestin, että erilaiset kropat todella ovat ok. 

Samaan aikaan minua hieman häiritsee se, kuinka paljon kehopositiivisuuskin keskittyy ulkonäköön. Tietyllä tapaa kauneuskriteereiden laajentaminen tulee alleviivanneeksi kehon ulkoisen muodon merkitystä. Ajatusta, että vain kaunis keho kelpaa ja näitä kauneuden normeja muuttamalla useampi keho voi olla hyväksytty ja arvokas. Niin kuin kehon tärkein ominaisuus olisi näyttää hyvältä.

Kuitenkin jokaisen ihmisen keho on upea, monimutkainen systeemi, joka antaa lukuisia aiheita iloon. Voimme liikkua, tuntea ja aistia. Voimme opetella uusia taitoja, kuten juoksutekniikan ja muistamme vanhat taidot, kuten pyörällä ajon, vuosienkin jälkeen.

Taitojen lisäksi kehomme huolehtii hetki toisensa perään siitä, että pysymme elossa. Se säätelee vireystilaamme, ohjaa ruuansulatusta ja muistaa hengittää. Reagoi nopeasti vaaran uhatessa ja palautuu ennalleen turvallisessa ympäristössä. Nämä prosessit tapahtuvat kropassamme automaattisesti, riippumatta siitä pidämmekö kehoa kauniina vai emme.

Silloinkin, kun keho sairastuu tai vammautuu, se pyrkii parantamaan itseään tai mukautumaan rajoitteisiin. Ihmiskehon ihmellisyyttä on tutkittu Antiikin ajoista asti, emmekä vieläkään täysin ymmärrä sen toimintaa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna se miltä keho näyttää, ei tunnu kovin tähdelliseltä seikalta.

Siksi toivoisin kehopositiivisuuskeskusteluun enemmän puhetta siitä, mihin keho pystyy. Sitä, että lapsen saamisen jälkeen voisi iloita kehosta, joka on uuden elämän mahdollistanut eikä huomio menisi siihen, että voinko hyväksyä muuttuneen kroppani vai en. Sillä ainakin omalla kohdallani vahva ulkonäköön keskittyminen vie huomion siltä tärkeämmältä eli miten keho jaksaa.

Painotan vielä sitä, että tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä nykyistä kehopositiivisuusliikettä ja sen merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Mitä useampi ihminen pystyy ystävystymään oman kroppansa kanssa ja vapautumaan kehohäpeästä, sen parempi. Välillä kuitenkin kaipaisin muistutusta siitä, että oma keho on kullanarvoinen, vaikkei jokaista selluliittimuhkuraansa osaisikaan rakastaa.


Lisää aiheesta:

Keskinkertaisuuden ylistys

Ihana minä, ihana sinä

Vaakakapina

Pohjois-Norjan roadtrip

Aurinko häikäisi suoraan silmiin, kun tähyilin ikkunasta taivaalle. "Pysäytä!" kiljuin ja mies hiljensi läheiselle bussipysäkille. Olin juuri huomannut suuren linnun liitelevän taivaalla. Säntäsin ulos autosta ja  tiirailin kauemmas kaartelevaa lintua leveä hymy kasvoillani - se oli maakotka.

Olimme Enontekiöllä, matkalla kohti Suomen ja Norjan rajaa. Appiukolta lainatun dieselmaasturin peräkonttiin oli sullottu villapaitoja ja kestokassillinen kuivamuonaa. Muksut tuijottivat lastenohjelmia tabletista. Seuraavat neljä ja puoli päivää kiertelisimme Pohjois-Norjan jylhiä maisemia.

SKIBOTN

Lähes välittömästi rajanylityksen jälkeen kasvillisuus alkoi rehevöityä ja tunturit vaihtuivat korkeisiin vuoriin. Mutkittelimme kapeahkoa vuoristotietä alas ja hieman ennen Skibotnin kylää käännyimme hiekkatielle kohti majapaikkaa, Strandbun leirintäaluetta. Leuto tuuli puhalsi hiuksissa ja lapset kirmasivat t-paitasillaan leirintäalueen pihassa, kun kannoimme reppuja mökkiin. 

Skibotn (suom. Yykeänperä) sijaitsee Lyngenin vuonossa noin 50 kilometriä Kilpisjärveltä luoteeseen. Etäisyys Suomen Lappiin on lyhyt, mutta muutos maisemassa valtava. Lumihuippuisia vuoria näkyi silmänkantamattomiin ja kirkkaan sininen meri sekä tuuheat havupuut toivat tuulahduksen lämpimistä maista. Näkymä oli suoraan kuin matkanjärjestäjien mainoksista, mihin tahansa ilmansuuntaan katsoi.

Skibotn näytti olevan myös paikallisten silmissä suosittu lomakohde. Reilun 500 asukkaan kylässä on kolme leirintäaluetta, joista kaikki olivat täynnä norjan rekisterikilvin varustettuja asuntovaunuja, pienten puutarhamökkien kyljessä. Enkä ihmettele, kyllä täällä kelpaa lomailla. 

Skibotnissa on useita  vaellus- ja maastopyöräreittejä ja alue on ilmeisesti myös kalastajien  ja vapaa-laskijoiden suosiossa. Paikallisten mukaan monille hyville näköalapaikoille pääsee sulan maan aikana autollakin, kun vain suunnistaa keskustasta taustalla näkyvän vuoren suuntaan. Me ihastelimme vuoria rannalta käsin, lasten kerätessä simpukankuoria kotiinviemisiksi.

ALTA

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Skibotnista kohti Altaa. Ajoreittiä oli kehuttu yhdeksi Pohjois-Norjan hienoimmista, eikä suotta. Vasemmalla avautui  näkymä merelle ja vastarannan pieniin kalastajakyliin ja oikealla puolella kohosi jyrkkä vuorenseinämä vesiputouksineen.

Välillä tie kohosi jyrkkään nousuun ja kiikuimme lumihuippuisen vuoren päälle. Vatsan pohjaa kihelmöi, kun laskettelimme huipulta takaisin alas rannikolle. Toisinaan tie oikaisi vuoren läpi, jolloin ajoimme pimeässä tunnelissa useamman kilometrin. Ne olivat ehdottomasti reitin ahdistavimpia hetkiä, mutta säästivät matka-aikaa melkoisesti.

Osa tienpätkistä oli varustettu puomein ja varoituskyltein, sillä huonon kelin sattuessa tiet joudutaan sulkemaan. Varsinkin talvisaikaa lunta voi sataa hetkessä niin suuria määriä, että auraamattomilla teillä ajeleminen on hengenvaarallista. Nytkin säätiedotus varoitti maanvyöryistä, jotka huonolla tuurilla valuvat ajoväylälle ja katkaisevat matkanteon. Meidän onneksemme ajokeli oli mitä mainioin; aurinko paistoi ja tiet olivat sulat.

Tauko jossain Skibotn-Alta välillä. Kuva: Petri Puuronen

Ajoimme lukuisten pikkukylien halki, joissa eri väriset puutalot nököttivät vieri vieressä ja punaiset venevajat koristivat rantaa. Vajojen vieressä kolmion muotoisissa rakennelmissa kuivatettiin kalaa. Huomasimme yhden pikkukylän rannassa nuotiopaikan ja pysähdyimme evästauolle. Lahjoin lapset keksillä hiljaisiksi, istuin aloilleni ihailemaan maisemaa ja hengitin keuhkoihin meri-ilmaa. Termarikahvi ja kuivahko eväsleipä eivät ole tainneet koskaan maistua niin hyviltä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että parasta Altassa oli matka sinne. Hieman alle 20 000 asukkaan kaupunki ei ole tunnelman tai arkkitehtuurin osalta mikään helmi, mutta palveluita oli tarjolla selvästi muita pysähdyskohteitamme enemmän. Siinä missä Skibotnissa löysimme yhden kaupan ja kahvilan, oli Altassa valinnanvaraa. Yövyimme hotellissa, söimme ulkona ja tankkasimme auton loppuosuutta varten.

Kulinaristisessa mielessä Alta oli myönteinen yllätys. Ravintolavalikoimaa oli paikkakunnan kokoon nähden reilusti ja keskustan Du Verden Matbarissa ruoka oli todella maukasta, annokset sopivan kookkaita ja norjalaisittain kohtuuhintaisia. Pulitimme nelihenkisen perheen ruokailusta noin 60e ja kerrankin jokainen perheenjäsen oli tyytyväinen annokseensa. Erityiskehut ansaitsee ravintolan herkullinen vegelautanen.

Vaikka Altan kaupunki ei ensisilmäyksellä säväyttänytkään,  on alueella pitkä ja mielenkiintoinen historia. Alta tunnetaan vanhana kauppapaikkana ja siellä on säilynyt suurimmat kivikautiset kalliomaalaukset koko Pohjois-Euroopassa. Kalliomaalaukset ovat Unescon perintökohde ja niihin pääsee tutustumaan Alta-museon ulkoilmanäyttelyssä.  Vanhimpien kaiverrusten arvellaan olevan yli 7000 vuotta vanhoja. Kierroksella on pituutta kolme kilometriä ja se on mahdollista kiertää itsenäisesti audio-oppaan tai esitteen kanssa.

Arvatkaa mikä kaiverrus oli lasten lemppari?

KAUTOKEINO

Kuva: Petri Puuronen

"Käykää ehdottomasti Juhlsin hopeapajalla!" neuvottiin, kun kyselin vinkkejä reissua varten. Täytyy sanoa, että vierailu oli hämmentävin kokemus hetkeen.

Ensimmäisenä sisään astuessa pölähdimme keskelle koruseppien työpajaa. Hetken jo luulin erehtyneeni ovesta, mutta iloiset tervehdykset työnteon lomasta toivottivat meidät tervetulleiksi ja kävimme peremmälle. Pian selvisi, että kyseessä ei ollutkaan mikään pieni korumyymälä vaan pikemminkin galleria, lukuisine näyttelyineen.

Juhls`n hopeapajalla valmistetaan koruja saamelaista traditiota kunnioittaen ja siitä inspiraatiota ammentaen. Jokainen koru on tehty paikan päällä käsin, tarkkuudella ja yksityiskohtia vaalien. Myyjän mukaan monilla koruilla on saamelaisperinteessä koristautumisen lisäksi myös toinen merkitys, esimerkiksi näiden upeiden palloriipusten on uskottu suojaavan kantajaansa pahoilta hengiltä.

Olimme talon ainoat asiakkaat. Kiertelin rauhassa esineitä hypistellen, klassisen musiikin soidessa taustalla. Korujen lisäksi talolla oli esillä myös käsitöitä ja taidetta. Yhtäkkiä jostain kuului kovaäänistä määkimistä. Seurasi hetken hiljaisuus ja kunnes kuului uudelleen "määää". Kävelin äänen suuntaan ja huomasin katselevani ikkunan läpi suoraan lampaiden ja kanojen karjasuojaan.  Naurahdin hämmentyneenä. Eläinsuoja on rakennettu suoraan talon kylkeen ja takaseinä on tehty lasista, jolloin taiteen ja korujen parista voi siirtyä ihmettelemään eläinten puuhia.

Ihmettelyn määrä kasvoi, kun jatkoin kiertelyä. Saavuin huoneeseen, jossa seinillä riippui isoja paimentolaismattoja, pöydillä kultaisia koriste-eläimiä ja buddhapatsaita ja lisäksi huoneen kaareva katto oli vuorattu koristeellisilla peileillä. Tunnelma oli kuin itämaisella basaarilla. Teki mieli nipistää itseään, ihan varmuuden vuoksi. Olin tullut Afganistan-huoneeseen.

Kuva: Petri Puuronen

Etsin myyjän käsiini saadakseni vastauksia, miten ihmeessä näin kreisi paikka on luotu saamelaisuuden keskiöön, keskelle Norjan Lappia. Koko talossa jokainen nurkka näytti mietityltä aina viimeistä piirtoa myöten ja huoneesta toiseen vaeltaessa tuntui kuin olisi liikkunut maailmoiden välillä. 

Selvisi, että gallerian perustajat tanskalais-saksalainen pariskunta Frank ja Regina Juhls, olivat tavanneet Kautokeinossa 1950-luvulla. Kautokeino oli tuolloin melko eristyksissä oleva saamelaisyhteisö, jossa perinteinen elämäntapa eli vahvana. Pariskuntaa kiehtoi paikallinen paimentolaiselämä ja pikkuhiljaa he onnistuivat työllistämään itsensä hopeatöillä. Matkustellessaan maailmalla he törmäsivät afganistanilaiseen nomadikulttuuriin ja vaikuttuivat yhtäläisyyksistä näiden kahden kulttuurin välillä. Ikävä kyllä, sodan puhjettua Afganistaniin pariskunnan toive kulttuurin syvemmästä tutkimisesta kävi mahdottomaksi. Kuitenkin kunnioitukseksi sielunsiskoille ja -veljilleen he tahtoivat rakentaa yhden huoneen taloonsa Kautokeinoon, muistuttamaan koetusta yhteydestä.

Niinpä ylhäällä pohjoisessa ohikulkijan on mahdollista sukeltaa ihmemaahan, jossa maailmat kohtaavat ja estetiikka hellii silmiä. Absurdia ja avartavaa. 

Ah, minä niin rakastan Lappia!

PÄHKINÄNKUORESSA

Reitti: Rovaniemi-Kittilä- Skibotn-Alta-Kautokeino-Rovaniemi
Matka: 1266km
Parasta: maisemat
Pahinta: tunnelit
Must see: Skibotn satama, Alta-museo ja Juhls´n hopeapaja
Hox: Majoituskapasiteetti pienissä kylissä on rajallinen, varaa siis majoitus etukäteen.
Säästövinkki: Pakkaa eväät ja kuivamuonaa riittävästi mukaan.