Sitä kuulet, mitä luulet

Ajauduin pitkästä aikaa isäni kanssa väittelyyn. Aiheena oli tulevat vaalit, maahanmuutto, kehitysyhteistyö ja kulttuurien eroavaisuudet. Esitimme argumentteja puolin ja toisin, kunnes jossain vaiheessa havahduin kysymään mistä olemmekaan eri mieltä?
"Sinähän se olet tästä eri mieltä" isä totesi.
"Enpäs ole vaan sinä!" vastasin.

Olimme siis oikeasti samaa mieltä ja kuitenkin tuntui, että näkemykset olivat vastakkaisia.  Mitä ihmettä tapahtui?

Vuorovaikutuksessa oletukset ja tunteet ohjaavat tulkintojamme yllättävän paljon. Mieli on täynnä yleistyksiä, jotka perustuvat kulttuuriin ja aiempiin kokemuksiin. Teemme usein pitkällekin meneviä johtopäätöksiä ihmisen sukupuolen, iän ja sosiaalisen statuksen perusteella.

Mieti itse, mitä luulet nuoren korkeakoulutetun naisen ajattelevan ilmastonmuutoksesta? Entä mitä miettii keski-ikäinen, pienessä pitäjässä asuvan metallityöntekijä maahanmuutosta? Kuinka vanhainkodin mummo suhtautuu vapaaehtoisesti lapsettomaan sukulaistyttäreen tai suuryrityksen toimitusjohtaja bisneksen eettisiin kysymyksiin?

Kuten huomaat, kukaan meistä ei ole ennakko-oletuksista vapaa. Kuvittelemme usein olevamme loogisia ja järkeviä vaikka todellisuudessa olemme luulottelun mestareita.

Tiedonkäsittelyn kannalta tyypittely ja luokittelu on oikein hyvä juttu, sillä se säästää aikaa ja energiaa tekemällä elämästä ennakoitavaa. On helpompaa asioida pankissa, kun on jonkinlainen oletus siitä, miten pankkivirkailija käyttäytyy ja mistä hänen kanssaan keskustellaan. On myös kätevää tunnistaa epäluotettavat ja vaaralliset tyypit ennalta, jottei tulisi huijatuksi tai satutetuksi. 

Ongelmallisiksi oletukset muodostuvat silloin, kun a) ne menevät täysin metsään, b) alamme puhua tunnepitoisista asioista kuten politiikasta, uskonnosta tai maailman tilasta. Mitä tunnepitoisemmasta asiasta on kyse, sitä vahvemmin nojaamme siihen mitä jo "tiedämme" ja sitä vähemmän kysymme ja kuuntelemme. 

Jokainen on varmasti kohdannut tilanteen, jossa oma viesti ei tunnu tavoittavan keskustelukumppania. Ongelma on harvoin kummankaan osapuolen artikuloinnissa, älykkyysosamäärässä tai kyvyssä ymmärtää puhetta. Näissä tilanteissa vahvat tunteet ja ennakko-oletukset muodostuvat ymmärryksen esteeksi. Kuten minun ja isäni kohdalla, me molemmat oletimme toisen olevan eri linjoilla, koska äänestämme eri puolueita.

"Oletus on kaikkien munausten äiti", on joku tuntematon ajattelija joskus osuvasti todennut. Näinhän se on. Olemme kovin taipuvaisia huomaamaan kaiken, mikä tukee omaa maailmankuvaa ja kovin huonoja tunnistamaan, saati arvioimaan omia oletuksiamme.

Jos kuitenkin oikeasti haluaa ymmärtää, miten toinen maailman hahmottaa, on oltava valmis ravistelemaan näitä syvään juurtuneita oletuksia. Kuuntelemaan uteliaana mitä toinen todella sanoo ja huomaamaan, mitä luulin hänen sanovan. Huomioida ennakko-oletuksen tuoma informaatio, mutta antaa keskustelukumppanille mahdollisuus sen rikkomiseen. Silloin saattaa yllättää itsensä  hedelmällisistä keskusteluista tai huomata ajattelevansa jotain ihan uudella tavalla.

Ajatuksia rohkeudesta

Viisivuotias syöksyy ninjahypyllä olohuoneeseen, vetää puisen miekan selästä ja taistelee kuvitteellista pahista vastaan. Sotahuutojen säestämänä hän nujertaa vastustajan hetkeäkään pelkäämättä ja pelastaa avuttomat kanssaihmiset pulasta. Hän on rohkea sankari.

Tämä stereotypioita alleviivaava leikki toistuu kodissani päivittäin. Viisivuotiaalle se ilo suotakoon, mutta on todettava, että lapsen mielikuva rohkeudesta sisältää melkoisen kovat vaatimukset: rohkea ei pelkää, ole heikko tai tarvitse apua. Rohkea on fyysisesti voimakas ja mieluiten vielä mies.

Rohkeuden ympärillä liehuu sankarillisuuden viitta ja sen vuoksi ominaisuutta voi olla itsessään vaikea tunnistaa. Elämä kuitenkin kysyy rohkeutta koko ajan - toisenlaista rohkeutta.

Mieti, milloin itse olet tehnyt viimeksi jotain rohkeaa? Olitko silloin vahva ja peloton? Pelastitko ketään? Veikkaanpa, että et.

Elämässä tulee vastaan mullistavia käänteitä, joihin emme voi vaikuttaa, mutta joissa menetämme läheisen ihmisen, työn tai terveyden. Silloin on tahtomattaan kohdattava toisenlainen todellisuus ja kaivettava sisimmästään esiin rohkeutta selviytyä.

Välillä käänteet ovat positiivisia, uusia mahdollisuuksia. Silloin on löydettävä rohkeutta irrottaa vanhasta ja hypätä uuteen, vaikkei tiedä mitä tuleman pitää.

Elämän eteen heittämien tilanteiden ja sattumusten lisäksi muutumme myös itse. Työpaikka, joka oli parasta ikinä kymmenen vuotta sitten, saattaa tuntua nyt tympeältä ja puuduttavalta ja ihminen, joka oli joskus tärkeä ja rakas, voi olla nyt etäinen ja vieras. Oli muutos sitten yllättävä tai pitkään kypsynyt, vapaaehtoinen tai pakotettu, kysyy se aina rohkeutta. Tutuista, turvallisista kuvioista ulos astuminen on jännittävää, välillä jopa pelottavaa ja harvassa ovat ne, jotka eivät muutosten edessä epäröi.

Siksi on äärimmäisen rohkeaa toimia toisin, kuin aina ennen on toiminut. Muuttaa syvälle juurtuneita käyttäytymismalleja, kun huomaa niiden tekevän vahinkoa. Pyytää apua, jos on oppinut pärjäämään yksin tai ottaa koppi omista valinnoista, mikäli on tottunut toimimaan toisten ohjailemana.  Sietää kaavojen rikkomisen aiheuttama epävarmuus ja ihmisten hämmästyneet reaktiot.

Rohkeaa on myös ottaa itsensä ja omat tarpeet tosissaan. Antaa itselleen lupa tuntea ja tarvita, toivoa ja unelmoida. Oman minän kuunteleminen ja tärkeiden asioiden vaaliminen ei ehkä näyttäydy sankarillisena lujuutena, mutta toden totta vaatii ämpärikaupalla uskallusta. Sillä kertoessaan omista tarpeista ja toiveista, ihminen laittaa itsensä alttiiksi ihon alle menevälle arvostelulle. Tavoitellessa unelmiaan hän ottaa riskin epäonnistua syvästi. Se, jos mikä on pelottavaa.

Usein rohkeinta on siis mennä kohti sitä, mitä eniten rakastaa ja pelkää. Laittaa itsensä täysillä likoon, vaikka olisi herkkä ja heiveröinen, eikä edes mies.

Rohkeaa viikkoa!


--

Kuva: Petri Puuronen

Kiitos elämä.

Kiitos elämä kuluneesta vuodesta!

Se on ollut kutkuttava ja jännittävä, tuonut mukanaan paljon uutta. Siihen kuulunut naurua, josta ei tahdo tulla loppua ja rakkautta, jonka ääressä sydän meinaa haljeta. Niitä hyviä hetkiä.

Se on ollut välillä myös tukahduttavan tylsää ja yksitoikkoista. Sellaista harmaata arkea, joka on juuri niin ankeaa miltä kuulostaa. Tasaista, mutta turruttavaa.

Monilta osin kulunut vuosi on ollut hyvin raskas. Olen luopunut, surrut ja hakannut päätä seinään. Itkenyt vuolaasti myöhään yöhön vain aloittaakseni heti aamulla uudestaan. Olen tuntenut epäonnistuneeni perusteellisesti ja odottanut kipeästi parempia päiviä.

Kuluneen vuoden aikana olen tuntenut sellaista vihaa ja raivoa, mitä en tiennyt itsessäni olevan ja saanut myös tähänastisen elämän suurimman raivarin. Ei hyviä hetkiä, ei ollenkaan.

On vaikea arvioida kumpia hetkiä on ollut määrällisesti enemmän, myönteisiä vai kielteisiä. Jälkimmäiset ovat kuitenkin painaneet paljon. Vuoden aikana kohdatut vaikeudet ovat pysäyttäneet ja lastanneet selkään sellaisen taakan, että olen pelännyt musertuvani sen alle. Välillä pelkään vieläkin.

Kiitos silti.

En voi sanoa vaikeuksien tehneen minusta vahvempaa ihmistä, mutta jotain olen oppinut. Ainakin sen, että vaikeina aikoina voi kyllä kasvaa ihmisenä, mutta tuo kasvu ei ole kaunista tai helppoa. Usein se on huutoitkua räkä poskella ja unettomia öitä, tuskaisen hidasta ja vain harvoin suoraviivaista. Kasvulla ei myöskään ole päätepysäkkiä, jonka jälkeen kaikki tulevat vastoinkäymiset olisivat helpompia.

Vuoden aikana olen ollut heikko ja haavoittuvainen. Samalla olen todennut kuinka kullanarvoisia ovatkaan ne ihmiset, jotka kysyvät kuulumisia ja ovat valmiita kuulemaan rehellisen vastauksen. Läsnäolevat ystävät, jotka palauttavat maan pinnalle ja muistuttavat, ettei tarvitse pärjätä yksin. Kaatavat lasiin lisää viiniä ja kertovat sen jälkeen myös omasta kivustaan.

Ne, jotka ymmärtävät, että vaikeudet eivät vie voittoon, sillä mitään maaliviivaa ei ole olemassa. On vain elämää, joka on toisinaan raskasta ja toisinaan kevyttä.

Tärkeintä on pysyä kyydissä.

Jos kaikki olisi vaan itsestä kiinni

Elämä on valintoja. 
Se on kaikki vaan susta itsestä kiinni. 

Elämme aikaa, jossa mahdollisuuksia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Asiasta kuin asiasta on saatavilla tietoa mielin määrin. Moni elääkin todeksi terveellisiä elämäntapoja ja toimii aktiivisesti hyvinvointia edistääkseen. Samaan aikaan vähintään yhtä moni kamppailee  selvitäkseen päivästä toiseen.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, ei kukaan sairastuisi masennukseen tai uupuisi työssään. Kukaan ei vaipuisi psykoosiin, pesisi käsiään pakonomaisesti tai eristäytyisi kotiinsa, kun toisten ihmisten kohtaaminen  tuntuu mahdottomalta. Kukaan ei kärsisi paniikkioireista, ahdistuisi niin voimakkaasti, että pelkää kuolevansa tai tarttuisi pulloon, vaikka tietää sen vievän vain syvemmälle suohon.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, jokainen lapsi syntyisi turvalliseen, rakastavaan kotiin. Kotiin, jossa ei tarvitsisi pelätä iskuja tai vierasta kättä peiton alla. Kotiin, jossa vanhempi kykenee ottamaan vastaan pienen ihmisen tunteenpurkaukset ja harjaantumattomat taidot ymmärtäen ja niistä eteenpäin auttaen.  Kotiin, jossa kannustetaan ja tuetaan, mutta myös kasvatetaan.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, kenenkään koulumuistoja ei värittäisi pelko ja yksinäisyys. Jokainen kokisi kelpaavansa  osaksi porukkaa sellaisena kuin on. Jokainen löytäisi omat vahvuutensa ja kehittäisi niitä.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, kukaan ei näkisi nälkää tai asuisi kadulla. Kukaan ei menettäisi toivoaan.

Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, jokaisen elämä sujuisi hyvin.

Elämä ei ole yksilön valinta. Me saamme  jo syntyessämme erilaiset kortit tähän maailmaan. Siksi on kohtuutonta ja kovaa väittää, että hyvä elämä olisi pelkästään asenne- tai tahtokysymys.

Kohtaloonsa ei kuitenkaan tarvitse alistua. Vaikka menneisyydestään kantaisi mukanaan kuinka suurta taakkaa tahansa, voi aikuinen ihminen voi valita, miten jatkaa tästä eteenpäin. Kulkeeko samaa polkua pyristellen vai salliiko itselleen mahdollisuuden muutokseen.

Päättääkö hakea apua, kertooko pahasta olosta tai riippuvuudesta läheiselleen, pyytääkö tukea tuskansa kohtaamiseen.

Toisen puolesta valintaa ei voi tehdä eikä valintaan pakottaa. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Silloin kaikki ei ole enää vain itsestä kiinni.

Hyvää maailman mielenterveyspäivää!

Pärjääkö tavallinen kuolevainen työelämässä?

Istuin ystävän kanssa ravintolassa, herkullinen meze-lautanen edessäni ja kerroin karsineeni pintapuolisia ihmissuhteista elämästäni viime vuosina. Selitin, kuinka olen pyrkinyt rehellisyyteen itseni kanssa ja sen seurauksena en oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, joissa aitoudelle ei ole tilaa. 

"Mutta LinkedIn:ssä oon ja se ärsyttää aina kun sen avaan", huokaisin ja pistin tsatsikissa dipatun falafelin poskeen. Kaverini kasvoille vaihtui kysyvä ilme. "Se on kuulemma työelämässä pärjäämisen edellytys" selitin, vakuuttaakseni lähinnä itseni. 

Ravintolaillan jälkeen jäin miettimään asiaa. Mikä siinä LinkedIn:ssä oikeastaan ärsyttää? Sehän on vain alusta, jossa ihmiset voivat kuulla toisten osaamisesta ja kertoa omastaan.

Ymmärsin, ettei minua oikeastaan häiritse yksittäinen verkostoitumispalvelu vaan se superihmis-menestyjä-puhe, jota eri kanavissa laajemmaltikin viljellään. Jatkuva inspiroituminen, hehkutus ja onnistuminen tulevat nimittäin korvista ulos. Menestystarina toisensa perään ja tarkoin rakennettuja henkilöbrändejä, ilman ainuttakaan säröä. Verkostoitumista niiden hyödyllisyyden vuoksi.

Onko tämä todella työelämässä pärjäämisen edellytys?

Voisiko osaamisen ja pystymisen lisäksi toisinaan nähdä välähdyksiä heikkoudesta ja haavoittuvuudesta? Mitä jos välillä saisikin lukea tarinan epäonnistumisesta, joka ei kääntynyt voitoksi, mutta elämä jatkui? Tai ihminen kertoisi muuttaneensa näkemystään, myöntäisi jopa olleensa väärässä?

Tekisivätkö inhimilliset piirteet pätevästä tyypistä vähemmän pätevän?

On ymmärrettävää, että haluamme näyttää ulospäin vain parhaat puolemme. Hyvä palaute on mukava jakaa ja onnistumisista on kiva iloita. Jos kuitenkin suljemme pois epäonnistumiset ja vaikeat hetket, tulemme luoneeksi onnistujakuplan. Illuusion täydellisestä menestyjästä, joka pärjää kaikessa mihin ryhtyy.

Kuitenkin ikävä tosiasia on, että kaikki meistä mokaavat joskus. Sellaisina hetkinä on lohdullista kuulla, kuinka muutkin ovat töpeksineet ja silti selvinneet. Kun käsittää, että osaamisen rajat tulevat välillä vastaan ihan jokaisella, tavoitteista, tahdonvoimasta tai geeneistä riippumatta, on omaa epäonnistumista siedettävämpää tarkastella.

Siksi kuplan tiedostaminen epätodelliseksi rakennelmaksi on tärkeää. Mikäli virheiden olemassaolo tunnustetaan ja nähdään osana (työ)elämää, on turvallista kääntää katse omaan toimintaan ja arvioida kehittämisen paikkoja armollisesti. Jos taas onnistumispakko on vahva, käy herkästi niin, että tulee käyttäneeksi valtavan määrän energiaa oikeanlaisen mielikuvan luomiseen. Pahimmillaan jopa osaamisen kustannuksella. Samalla jää myös yksin  epäonnistumisen aiheuttaman häpeän kanssa.

Kuvittele työelämä, jossa verkostot perustuisivat aitoon vuoropuheluun ja jaettuun mielenkiintoon. Henkilöbrändit olisivat ihmisten näköisiä ja kokoisia. Osaamista tuotaisiin esiin ja onnistumisille hurrattaisiin. Kaveria tai palvelua voisi kehua ihan reilusti, vaikkei samalla viestittäisi kuinka mainio osaaja myös itse on. Kannustettaisiin yrittämään rohkeasti.

Silloin kun tulisi haukanneeksi liian suuren palan, voisi huutaa kavereita apuun. Ei tarvitsisi nieleskellä itku kurkussa ja toivoa, ettei tukehdu vaan tietäisi kaverin taputtavan selkään. Ja seuraavalla kerralla saisi silti kakkubuffaan kutsun.

Mitkä asiat olisivat silloin työelämässä pärjäämisen edellytys?



--


Kaksi alinta kuvaa:Pixabay