Korouoma, Posion helmi

Vietimme miehen kanssa sunnuntain Posion Korouomassa. Suunnittelin reissua jo viime talvena, kun näin kuvia kiipeilijöistä upeilla jääputouksilla. Heräsin ideaan kuitenkin liian myöhään, sillä kevät oli jo pitkällä ja viikonloput ohjelmaa täynnä. Niinpä tälle keväälle meillä oli yksi varma retkikohde: sadan kilometrin päässä, keskellä korpea sijaitseva rotkolaakso. 

Sunnutaiaamuna pakkasimme auton, teimme eväät ja lähdimme matkaan. Lapset jäivät tältä reissulta pois, sillä arvioimme korkeuserojen olevan ipanoille liikaa. Arvio osui oikeaan, sillä lyhyinkin reitti piti sisällään jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, joka oli paikoin melko jyrkkää. Onneksi jyrkimmät kohdat oli varustettu köysikaiteella, johon pystyi tarrautumaan tukeutumaan liukkaassa alamäessä.

Mäkinen maasto kuitenkin palkitsi jo ensimmäisellä näköalapaikalla, kun edessä avautui alla oleva maisema.

Bongaa jääkiipeilijä.

Kuljimme Koronjää-reitin, joka on pituudeltaan 5 kilometriä. Olimme molemmat niin haltioituneita maisemasta, että tuijotimme sitä vain hiljaa ja matkaa jatkaessamme huomasin lumikon kurkkivan puiden takaa. Kaksi nappisilmää toljottivat suoraan kohti ja hetken tilannetta arvioituaan kaveri pomppi vikkelästi pois paikalta. Mikä kohtaaminen! 

Lumikon luikittua pois oli aika innostua taas jääputouksista. Korpin raakkuessa jossain kauempana, kuljimme rauhalliseen tahtiin reitillä, jonka varrella tuli vastaan toinen toistaan upeampia maisemia. Koronjää-reitti kuljetti meidät ensin Jaska Jokusen, sitten Mammutin ja viimeiseksi Ruskea Virran putouksen luo. Putouksilla oli muutamia seurueita kiipeilemässä ja heidän toimintansa seuraaminen oli lähes yhtä kiinnostavaa kuin itse jääputousten ihmettely. Muuten saimme tehdä matkaa kahdestaan lähes koko reissun ajan.

Jaska Jokunen

Mammutti

Ruskea Virta

Kotimatkalla mies bongasi vielä joutsenia joen varressa. Pysäytimme auton, hyppäsimme lumikengille ja kävimme ihastelemassa kolmea kaverusta. Hanki kantoi ja ilmassa tuoksui kevät. Ihan kelpo sunnuntai!

Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Viime päivien ajan olen pohtinut paljon omia vaatimuksiani suhteessa itseeni ja toisiin.

Pohdinta alkoi, kun tutustuin Mind-Body-bridging-  menetelmään, joka tunnetaan lyhyemmin  nimellä MBB. Menetelmän keskiössä on ajatus, että jokaisella ihmisellä on synnynnäinen kyky käsitellä stressaavia tilanteita niin, että stressi ei aiheuta liikaa kuormitusta. MBB:ssä ajatellaan, että kaikilla meillä on olemassa sisäisiä voimavaroja, joiden avulla pystymme säätelemään stressitilanteita riittävästi.

MBB-näkökulman mukaan stressi ei johdu varsinaisista stressitekijöistä vaan omista oletuksistamme ja vaatimuksistamme. Lukiessani tämän ajatuksen kirjasta ensi kertaa, meinasin läväyttää kirjan kannet kiinni ja laittaa opuksen kiertoon. Ajattelin, että taas sitä jeesustellaan, kuinka asiat ovat vain omasta asenteesta kiinni.  Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista.

MBB:ssä ei nimittäin ole kyse tsempistä tai yltiöpositiivisisesta asenteesta. Idea on, että keho ja mieli nähdään yhtenä kokonaisuutena ja stressinkäsittely häiriintyy, kun erotamme nämä kaksi toisistaan. Kun pää ottaa vallan, ajatukset itsestämme ja kokemuksistamme alkavat elää omaa elämäänsä ja vyöryvät päälle. Jos sen sijaan annamme kehon ja mielen yhdistyä kokonaisuudeksi, auttaa luontainen järjestelmämme ottamaan tilanteesta kopin. 

Menetelmä pitää sisällään erilaisia harjoituksia, joiden tavoitteena on aktivoida tuo luontainen toimintajärjestelmämme ja se on saanut tuekseen myös vakuuttavaa tutkimusnäyttöä. Harjoituksissa edetään erilaisten "karttojen" avulla, kirjoittaen ylös aiheeseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Niinpä eräänä iltana, kun olin levoton ja päässä pyöri taas sataviisikymmentä asiaa, kokeilin yhtä harjoitusta. Päätin tehdä kartan kysymyksestä "Mitä mielessäni on?". Parin minuutin ajan taltioin  paperille kynä sauhuten sekavia ajatuksia, jotka poukkoilivat päässäni sinne sun tänne. Hetken kirjoitettuani pysähdyin tarkastelemaan aikaansaannostani. Kartta oli hyvin negatiivinen, täynnä lauseita mitä pitäisi tehdä. Vaatimuksia, jotka kohdistuivat enimmäkseen itseeni. 

Kun olin aikani karttaa tutkinut, siirryin seuraavaan vaiheeseen eli lyhyeen mindfulness-harjoitukseen. Istuin silmät kiinni keittiön pöydän ääressä. Tunsin lämpimän lattian jalkojen alla, lyijykynän kädessä ja kuuntelin. Kuuntelin kellon tasaista tikitystä, ilmastoinnin vaimeaa huminaa ja omaa hengitystäni, joka virtasi soljuen sisään ja ulos. Kun olin rauhoittunut, vastasin uudelleen kysymykseen: Mitä mielessäni on?

Ero näiden kahden kartan välillä oli huima.

Jos ensimmäinen kartta sisälsi to do-listan, koostui toinen kartta havainnoista. Toisessa kartassa  kirjoitin aluksi ylös pelkkiä aistihavaintoja ja kehon tuntemuksia. Pikkuhiljaa paperille piirtyi myös huomioita niistä ajatuksista, jotka edellisen to do-listan saivat aikaan.

Havaitsin, että minulla on paljon vaatimuksia itseäni kohtaan. Vaatimuksia, joita kukaan ei ole minulle oikeasti esittänyt. Ei-niin-tietoisia ajatuksia, jotka aktivoituvat kuormittavissa tilanteissa ja alkavat ohjata toimintaa.  Samalla ymmärsin, että ne ovat nämä pään sisäiset vaatimukset, jotka aiheuttavat minulle suurimman stressin. Omalla tavallaan vähän koomista huomata, että yrittämällä vähentää stressiä ajattelemalla, tuleekin usein vain pahentaneeksi tilannetta.

Kun siirryin pääni sisäisistä ajatuksista tähän hetkeen ja keskityin myös kehon kokemuksiin, tulivat vaatimukset näkyviksi. Samalla vaatimukset muuttuivat "totuuksista" yksittäisiksi ajatuksiksi, joita ne todellisuudessa ovatkin. Sain nopeasti kiinni siitä, mitä MBB:ssä tarkoitetaan synnynnäisellä kyvyllä käsitellä stressiä hyvinvointia tukevasti. Tunnistan saman systeemin heräävän myös luonnossa liikkuessa, joogamatolla ja hengitysharjoituksia tehdessä. Voi kuinka muistaisin vaalia tätä systeemiä vielä enemmän?

Tärkeä seikka vaatimuksiin liittyen on se, että kaikilla vaatimukset eivät kohdistu itseen. Ne voivat kohdistua myös toisiin ihmisiin. Useimmilla meistä vaatimuksia riittää ihan reilusti molempiin suuntiin.

Varmaa on kuitenkin se, että jokaisella meistä on vaatimuksia, olivat ne sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia. Omia vaatimuksia on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan, sillä ne ovat melkoisia energiavampyyreja ja voivat muodostua oman hyvinvoinnin esteeksi. Millä tavoin sinä tunnistat  omat vaatimukset? Entä millä keinoilla saat niihin etäisyyttä?

MBB-harjoitukset löytyvät Stanley H. Blockin kirjasta Kehon ja mielen yhteys, stressinkäsittelyn työkirja.

Vajavaisena on helpompi elää

Viime viikolla paikallista sanomalehteä, Lapin kansaa, lukiessani silmiin osui päivän tekstarinosto:

Kyllä, tunnustan! Luen tekstaripalstaa. Mielensäpahoittaneiden kansalaisten kannaotot erittäin-tärkeistä-asioista ovat juuri sopivaa luettavaa aamukoomassa. Viimeaikoina pinnalla ovat olleet koirankakkojen kerääminen, hiihtolatujen käyttö sekä perinteinen mikä on paras puolue-vääntö. Mistäpä sitä muusta keskustelemaan.

Tekstarinosto oli kuitenkin iloinen poikkeus vakkariaiheisiin. Viestissä on onnistuneesti kiteytetty se, mistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja: keskeneräisyys ja epätäydellisyys kuuluvat osaksi elämää ja helpommalla pääsee jos asian hyväksyy.

Tämä on keskeinen sanoma myös mindfulnessissa ja itsemyötätunnossa, jotka lukuisten tutkimusten mukaan lisäävät hyvinvointia ja parantavat mielenterveyttä.

Hyväksyvää ja armollista asennetta kuulee välillä kritisoitavan siitä, että sittenhän ihmiset eivät tee muutoksia, jotka olisivat heille tarpeellisia. Omien havaintojeni mukaan eniten kritiikkiä on kohdistunut lihavuuden hyväksymiseen, koska eihän ne sitten ikinä laihdu. Lisäksi huolta on esitetty myös siitä, että epätäydellisyyden hyväksyminen johtaa loputtomaan omalla mukavuusalueella hengailuun.

Olen itse vakuuttunut siitä, että hyväksyvä lempeä läsnäolo nimenomaan mahdollistaa pysyvät muutokset, ei estä niitä.

Se, että hyväksyy vaikka olevansa huonossa fyysisessä kunnossa tai  olevansa ylipainoinen ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muutosta tarpeellisena. Olemalla rehellinen, mutta lempeä itselleen voi edelleen nähdä elintapojen tai tottumusten muuttamisen tärkeänä asiana, joskaan ei vaadi itseltään kohtuuttomia.

Epätäydellisyyden hyväksyminen ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen eivät myöskään tarkoita sitä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita asioita. Oikeastaan hyväksynnän edellytys on peiliin katsominen ja se jos mikä on epämukavaa.

Vajavaisuuden hyväksymisessä ei siis ole kyse pään hautaamisesta hiekkaan, vaan päinvastoin. Kyse on siitä, että luopuu mahdottomista vaatimuksista ja itsensä dissaamisesta. Hyväksyy sen, että on vajavainen ja silti ihmisenä ihan jees. Hyväksyy sen, että elämä ei ole täydellistä ja silti hyvää.

Hyväksyntä ei ole luovuttamista. Se on vaatimusten vaimentamista.

Varsinkin hyvinvoinnin näkökulmasta vaatimus täydellisyydestä on kinkkinen. Vaatimalla itseltäni sitä, että liikun ja syön oikein, kasvatan lapseni oikein, etenen uralla niinkuin kuuluu, kasaan itselleni läjäpäin paineita. Vaatimukset aiheuttavat minulle stressiä ja ahdistusta, mikä ei millään lailla paranna oloani. Pyrkimykset kasvattaa hyvää oloa tai haaveet paremmasta elämästä muuttuvat vaatimuksiksi, jotka tulee suorittaa.

Suorittamisessa ei sinällään ole mitään pahaa. Usein se mahdollistaa tavoitteiden saavuttamisen ja asioiden aikaan saamisen silloinkin, kun ei niin kiinnostaisi. Minä ainakin tarvitsen suoritusmoodia päivittäin, jotta ehdin ajoissa (tai ainakin lähestulkoon ajoissa) mihinkään. Ilman suoritusmoodia joisin aamukahvia ja lukisin sitä tekstaripalstaa keittiön pöydän äärellä pitkälle aamupäivään.

Ongelmallista suorittamisesta tulee silloin, kun siitä tulee vallitseva tila. Jos suurin osa elämästä perustuu omien vaatimusten suorittamiselle, niin siitä katoaa ilo. Kun soppaan lisätään vielä uskomus, että epäonnistuminen tavoitteissa tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä, on hyvinvointi enää kaukainen, kaunis ajatus.

Tämä on asia, jossa vajavaisuuden ja epätäydellisyyden hyväksyntä auttaa. Kun en koko ajan vaadi itseltäni jotain, voin huomata mitä oikeasti tarvitsen ja haluan.

Siinä on valtava ero käynkö salilla sen vuoksi, että kehoni kaipaa rasitusta vai siksi, että minun täytyy laihduttaa. Lähdenkö lenkille, koska haluan nauttia raikkaasta ilmasta vai polttaakseni riittävästi kaloreita? Molemmissa tilanteissa toiminto on sama, mutta kokemus todennäköisesti hyvin erilainen.

Hyväksyntä ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen ei tarkoita epätyydyttävään tilanteeseen tyytymistä. Ne mahdollistavat omien tarpeiden kuuntelemisen ja itselle sopivien askelten ottamisen. Tällöin myös muutos on mahdollinen, joskaan ei aina tarpeellinen eikä ikinä täydellinen.

Lapin 8 vuodenaikaa: Hankikantokevät

Nyt se on täällä, kevättalvi. Aurinkoa, pikkupakkasta ja hankikanto eli aivan mielettömät ulkoilukelit.

Lapissa on perinteisesti jäsennetty vuoden kiertoa kahdenksan vuodenajan mukaan. Neljää päävuodenaikaa on täydennetty neljällä välivuodenajalla: talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä, syyskesä, syksy ja syystalvi. Meillä on siis täällä talvi, joka sisältää myös kesän, hehheh.

No oikeasti kahdeksan vuodenajan mukaan ovat eläneet alun perin saamelaiset, mutta nykyään termejä käytetään pohjoisessa asuvien ihmisten puheissa yleisesti. 

Koska rakastan ulkoilua ja pienten retkien tekemistä ympäri vuoden, niin päätin tehdä juttusarjan kahdeksasta vuodenajasta. Kirjoitan siis postauksen jostain tekemästämme retkestä jokaisena vuodenaikana. Ensimmäisenä vuorossa on siis kevättalvi, jota myös hankikantokevääksi kutsutaan.

Tyypillisesti hankikantokevät sijoittuu maalis-huhtikuulle ja tänä vuonna ensimmäisistä aurinkoisista kevättalvipäivistä on saatu nauttia jo nyt helmikuun loppupuolella. Kun ensimmäiset kevättalvipäivät saapuvat, kaivautuvat pohjoisen ihmiset esiin piiloistaan ja suunnistavat ulos. Niin teimme mekin. Iltapäivällä pakkasimme mieheni kanssa auton, toppasimme lapset ja suuntasimme Kuninkaanlaavulle. 

Laavu on yksi Rovaniemen parhaiten varustelluista, sieltä löytyvät polttopuut, vessa, kaksi tulistelupaikkaa ja huikeat maisemat. Lisäksi se on alle 10 kilometrin matkan päässä keskustasta. Talvella laavu on suosittu etenkin kelkkailijoiden keskuudessa, mutta me päätimme tällä kertaa mennä paikan päälle autolla ja kävellen.

Koska laavulle johtavaa tietä ei aurata, jätimme auton ison tien varteen, laittomasti lähimmälle bussipysäkille. Kävely alkoi hilpeästi, kun kuusvee sai kiukkukohtauksen joutuessaan kävelemään tien varressa 200 metriä pikkuveljen istuessa pulkan kyydissä. Epäreiluaaa! Maailman hirvein retki, en jaksa kävelläääää!

Kuusvee kuitenkin rauhoittui melko pian metsäautotielle päästyämme. Kun kehuin reippaasta kävelemisestä, niin hän kertoi haistaneensa makkaran ja päätti siksi kävellä nopeasti perille. Tietääpähän jatkossa, millä tuota lasta motivoi.

Nousu laavulle oli pidempi kuin kumpikaan meistä aikuisista muisti. Ehkä vähän liian pitkä, sillä välillä kuusvee kellahti uupuneena maahan ja ilmoitti, ettei jaksa kävellä enää metriäkään. Lisäksi muutama sata metriä ennen huippua sai kolmevee puolestaan itkukohtauksen, koska hänet olisi pitänyt pulkassa vetämisen sijasta kantaa. Tietenkin. 

Laavulle päästyämme vaiva kuitenkin palkittiin. Maisemat olivat huikeat ja makkara maistui.

Makkaroita paistaessamme alkoi pakkanen kiristyä, lapset kitistä ja jossain vaiheessa kuusvee tunnusti, ettei ollut laittanut välihousuja toppahousujen alle. Lähdimme paluumatkalle, onneksi alamäkeen. Tasaisesti voimistuvan kitinän saattelemana saavuimme kohmeisina takaisin autolle, tarkalleen kolme tuntia sen jälkeen kun olimme retkelle lähteneet.

Autossa miehen kanssa arvioimme, että kokonaisuudessaan reissu jäi plussan puolelle. Kitinän määrä pysyi siedettävällä tasolla ja hetkittäin oli jopa ihan hauskaakin. Kelkanjälkeä pystyi kävelemään helposti ja keli oli mitä mainioin.

Kuitenkaan ykköskohde Kunkkulaavu ei näin pienten lasten kanssa ainakaan kävellen ole. Nousu kysyy huumoria niin isoilta kuin pieniltä retkeilijöiltä, onneksi sitä tällä kertaa riitti.

Vaakakapina

Follow my blog with Bloglovin

Tiedätkö tunteen, kun luet hyvän kirjan tai katsot elokuvan ja asiat vaan loksahtavat paikalleen? Sen tunteen, kun yhtäkkiä joku vetää yhteen sen kaiken, mitä oot vuosia omassa päässäsi pyöritellyt? Sellaisina hetkinä sitä jää suu auki tuijottamaan tyhjyyteen ja miettii, että  just näin! Tätähän mä oon miettinyt ja yrittänyt pukea sanoiksi sen seittemänkymmentäkertaa ja tässä se nyt on!

Koin tällaisen hetken noin viikko sitten, kun törmäsin Ylen ja Jenny Lehtisen vaakakapinaan. Siis VAU! Sen jälkeen olenkin sitten kahlannut aiheeseen liittyviä artikkeleita, videoita ja tarinoita läpi, liittynyt facebook-ryhmiin ja ollut lievästi sanottuna innoissani ilmiöstä.

Ai miksi? No siksi, että Vaakakapinassa puhutaan juuri niistä asioista, miksi minäkin tämän blogin perustin. Siitä, että hyvinvointi on muutakin kuin kehon rasvaprosentti ja siitä, että ihmiset voisivat kieltojen ja kontrollin sijaan keskittyä hyväksymään itsensä.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että laihduttaminen on pitkässä juoksussa melko tehotonta puuhaa. Kilot tulevat takaisin, useimmiten vielä korkojen kera. Kuitenkin laihduttamisen ympärillä pyörii valtaisa bisnes. Ihmiset kokeilevat mitä uskomattomimpia dieettejä ja ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan kroppaansa. Pysyviä tuloksia on vaikea saada, koska elämässä tapahtuu kaikenlaista.  Terveellisiä elämäntapoja on vaikea ylläpitää kovan kuormituksen alla. Jatkuvat vaatimukset ja ankaruus itseä kohtaan vain lisäävät kuormitusta ja pahaa mieltä, jolloin painoa kertyy helposti lisää.

Vaakakapinan idea ei kuitenkaan ole siinä, että nyt kun itsesi hyväksyt niin, tattararaa...laihdut!  Idea on siinä, että kelpaat kyllä painoit sitten 50 tai 150 kiloa. Jokainen ihminen ja jokainen keho on rakastamisen arvoinen, päätti sitten painoa pudottaa tai ei.

Hienoa minusta tässä jutussa on se, että se ravistelee meidän keho-orientoitunutta ajatusmaailmaa. Ihminen on paljon enemmän kuin kilojensa summa ja on yksioikoista ajatella, että hyvinvointi olisi mitattavissa puntarilla. Hyvinvoiva ihminen ei ole yhtä kuin hoikka ihminen eikä jokaisella lihavalla ole paha olla.

On vaikea nähdä, miten jokaisen suupalan laskeminen ja vääristä syömisistä syyllistyminen auttaa ketään voimaan paremmin? Vaikka se mahdollistaisi kapean vyötärön. Mikäli painon pudottaminen tai tietyn ihannepainon ylläpitäminen tapahtuu oman mielenterveyden kustannuksella, ei siinä ole mitään järkeä. Jos haluaa oikeasti voida paremmin ja parantaa elämänlaatuaan kannattaa opetella suhtautumaan itseen lempeästi ja myötätuntoisesti.

Tiivistettynä: hyvinvointia hyvällä, pahoinvointia pahalla.