Self-help kirjallisuuden helmi: Kuinka olla piittamatta p*skaakaan

Ärsyttääkö self-help-kirjallisuus?

Minua ärsyttää, mutta siitä huolimatta kulutan sitä melko paljon. Ihmisen toiminta, sen taustalla vaikuttavat motiivit ja toiminnan muutos kiinnostavat minua suunnattomasti ja tähän janoon itsehoito-oppaat tarjoavat ajatuksia ja näkökulmia. 

Itsehoito-oppaiden idea on mielestäni hyvä: Ihmisellä on vastuu valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Aina on asioita, joita voimme tehdä ja valita ja pääsääntöisesti aktiivinen ote omiin valintoihin lisää tyytyväisyyttä elämään. Self-help kulttuurin ongelma vain on, että se tuntuu olettavan kaiken, siis aivan kaiken, olevan pelkästään itsestä kiinni. Niinpä monissa opuksissa luetellaan liuta helpon kuuloisia ratkaisuja, jotka vain pitäisi ottaa käyttöön ja pim - elämäsi on parempaa! Kukaan ei kerro, että mitäs sitten jos ei jaksa tai pysty?

Maailma on täynnä ratkaisuja ja yleensä ihmiset kyllä tietävät, mitä heidän tulisi tehdä. Olennaisempi ja huomattavasti vaikeammin vastattava kysymys on, että miksi he eivät tee niinkuin tietävät parhaaksi? Tämä ohitetaan monissa itsehoito-oppaissa täysin. Toki kirjoissa on tarjolla erilaisia menetelmiä ja työkaluja esitellyn ratkaisun toteuttamiseksi, mutta väitän, että hienoinkaan metodi ei tuo mukanaan todellista muutosta, jos ihminen ei ole valmis kääntämään katsetta sisäänpäin edes hetkeksi. 

Niinpä yllätyin iloisesti muutama päivä sitten, kuunnellessani äänikirjaa "Kuinka olla piittamatta p*skaakaan" (Mark Manson, 2018). Ei ärsyttänyt. Päinvastoin, nauroin välillä vedet silmissä  viiltävän osuville vertauskuville ja nyökyttelin myöntyvästi.

Pakkopositiivisuuden, supersuorittamisen ja valmiiden ratkaisujen sijaan Manson kehottaa panostamaan itsetuntemukseen, omien arvojen pohdintaan ja hyväksymään sen, että elämä on välillä aika hanurista, mutta viis siitä. Hän ei jaa viiden kohdan vinkkilistaa parempaan elämään vaan haastaa lukijan tarkastelemaan omaa toimintaa ja toiminnan motiiveja, siis toisin sanoen, olemaan rehellinen itselleen.

Kuten kirjan nimestäkin voi jo päätellä, kirjoitustyyli on ronski. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sanoma olisi kevyt. Manson on onnistunut kirjoittamaan auki jatkuvaa onnellisuutta tavoittelevan self-help kulttuurimme nurjat puolet, vaipumatta kuitenkaan synkistelyyn. Kirjaa kuunnellessa tulin pohtineeksi samoja teemoja merkityksellisyydestä, epäonnistumisesta ja keskinkertaisuudesta kuin monia kertoja aiemmin psykologisten tai filosofisten tekstien parissa. Nyt vain paljon viihdyttävimmissä merkeissä, sillä samat asiat oli ilmaistu kaljana ja makkarana. Suosittelen!

Terveisiä somelomalta

Sometaukoni päättyi eilen. Viimeiset kaksi viikkoa olen elänyt ilman Instagramia ja Facebookia, paria erikoistilannetta lukuunottamatta.

Ajatus breikistä heräsi, kun huomasin mieleni käyvän jatkuvilla kierroksilla. Päässä pöhisi sellainen tasainen surraus, jossa oli vaikea keskittyä tai olla läsnä. Tuntui kuin tekisi koko ajan hirveästi kaikkea, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, etten oikeasti tehnyt kovinkaan montaa asiaa. Ainoastaan hilluin somessa kaikki ne  ajat, jolloin olisin vain voinut olla ja tehdä mitä huvittaa.

Havainto oli hämmentävä, sillä en ole koskaan kokenut somen olevan kovin merkityksellinen osa elämääni. En kuvaa jokaista ruoka-annostani tai ystävien kanssa vietettyä iltaa, saati valitse käyntikohteitani niiden kuvauksellisuuden suhteen. Kuitenkin selatessani jatkuvasti puhelimen ruudulta hetkiä ihmisten elämistä, joista osaa en edes henkilökohtaisesti tunne, oli myönnettävä, että some vei merkittävän osan ajastani ja ehkä myös energiastani.

Päätin siis kokeilla ja katsoa, millaisia vaikutuksia somepaastolla olisi elämääni.

Äkkiseltään tauon aloittaminen oli melko vaikeaa. Meinasin päätyä selaamaan somefeediä vahingossa lukuisia kertoja. Tottumuksesta, nähkääs (ja ihan vähän ehkä riippuvuudestakin).

Hyvin pian päähän tuntui kuitenkin tulevan lisää tilaa. Sellaista väljyyttä, jossa ajatukset voivat virrata kiireettä alusta loppuun. Aiemmin tästä tilasta olivat ajatusteni kanssa kilpailleet tutun tuttujen lomadiat, ruokailut ja lemmikit. Nyt tuli jopa tylsiä hetkiä.

Tylsät hetket olivat aluksi ihan mukavia. Muistutus siitä, kuinka paljon vapaata aikaa päivään mahtuukaan. Huvittavaa kuitenkin oli, että loppua kohden aloin täyttämään näitä tyhjiä hetkiä uudelleen. Nyt vain selasin alituiseen sääennustetta ja vauva.fi- keskustelupalstan sisältöä.  Että molempi pahempi kai.

Toinen merkittävä muutos oli keskeytysten väheneminen. Muutama vuosi sitten muistan lukeneeni naureskellen otsikon, jossa nykyihmisen keskittymiskykyä verrattiin kultakalan tasoon. Vaikka otsikon väittämä varmasti huttua olikin, niin ennen somepaastoa katsoin luuriani vähintään kerran, pahimmillaan kymmeniä kertoja tunnissa.

Tauon aikana havainnollistui, kuinka harvoin oikeasti keskityn yhtäjaksoisesti esimerkiksi ruuanlaittoon. Otan kyllä mindfulnesshetkiä päivittäin, mutta muutoin keskeytän itse oman toimintani alinomaa. Katsomalla vain yhden pikkujutun, tulen pirstaloineeksi päivääni yllättävän paljon. Elämäntilanteessa, jossa tulee keskeytetyksi muutenkin jatkuvasti lasten toimesta, tällainen oman toiminnan sabotoiminen tuntuu ihan älyttömältä.

Se mitä somesta selvästi kaipasin, oli kavereiden kuulumiset. Suurin osa ystävistäni asuu muilla paikkakunnilla ja vaikka pidämme monien kanssa yhteyttä muutenkin, mahdollistaa some arkipäiväisten asioiden jakamisen ihan eri tavalla.  Ei kukaan soita uudesta mekosta tai mukavasta uintireissusta, mutta sosiaalisessa mediassa nämä asiat on helppo jakaa.

Mitään somevastustajaa minusta ei siis tauon aikana tullut. Jatkossa aion kuitenkin keskittää somen käytön selkeämmin tiettyihin ajankohtiin. Avaan sosiaalisen median kerran tai kaksi päivässä ja vietän siellä ajallisesti enintään tunnin. En myöskään kaiva luuria esiin jokaisen tyhjän hetken iskiessä vaan tylsistyn rohkeasti.




Kuva: Petri Puuronen

Kesä, älä jätä!

Kävelen puistoalueen reunaa. Suojakertoimilla kuorrutettu ihoni kimaltelee päivänvalossa. Huolettoman oloinen vastaantulija hymyilee aurinkolasiensa takaa ja minä hymyilen takaisin. Illalla ennen nukkumaanmenoa ripustan uintireissulta puolikosteiksi jääneet pyyhkeet portaiden kaiteelle kuivumaan. Käsivarsissa polttelee vielä päivänpaiste, nukahdan silti helposti, sillä aamulla ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Joka vuosi odotan kärsimättömänä kesää saapuvaksi. Sitä alkukesän vaaleanvihreää runsautta, joka puskee kaikkialta esiin ja sitä megalomaanisesti lisääntyvää valoa, yötöntä yötä sekä paahtavia hellepäiviä. Ensimmäiset aurinkoiset päivät yhdistettynä vastaleikatun nurmen tuoksuun on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Kuitenkin viimeistään juhannuksena alan hätääntyä. Iskee huoli siitä, että heinäkuu saapuu ihan kohta ja kesä sujahtaa pian ohi. Ehdinkö nauttia siitä riittävästi? On käsittämätöntä miten kesäkuun kolme ensimmäistä viikkoa ovat tunnelmaltaan niin erilaiset. Kuun alussa sitä ajattelee, että tässähän on kaikki maailman aika nauttia tulevasta kesästä ja muutaman viikon kuluttua sitä laskee ahdistuneena jäljellä olevia viikonloppuja ja lomapäiviä, vaikkei loma ole vielä edes alkanut.

Rakastan kesää valtavasti. Kuitenkin samaan aikaan tieto valon ja lämmön rajallisuudesta saa minut stressaantuneeksi juuri silloin, kun niitä olisi tarjolla. Koen alituiseen painetta iloita jokaisesta lämpimästä minuutista, sillä takaraivossa hakkaa pelko, että hetkenä minä hyvänsä kesä voi olla mennyttä. Vähän samanlainen olo kuin rakastumisen alkuhuumassa, kun tekisi koko ajan mieli liimautua toisen kylkeen, ettei tuo tunne ikinä hiipuisi. Mutta hiipuuhan se. Yhtälailla kesä arkipäiväistyy ja helteisiinkin tottuu. Näillä leveysasteilla sitä vain tulee jätetyksi, ennen kuin ehtii kyllästyä.

Siis universumi, anna meille vielä helleaalto!

Olisinpa tiennyt

Olisinpa tiennyt, että ehjimmät meistä on kasattu sirpaleista. Tiennyt, että rikkinäisyyttään ei tarvitse hävetä, sillä kaikki särkyvät joskus. 

Olisinpa tiennyt, että apua voi pyytää vaikka pärjäisi yksin. Että vaikka pystyn, se ei tarkoita, että minun täytyy.

Olisinpa tiennyt, että aikuiseksi ehtii kyllä. Vastuuta tulee, välillä jopa enemmän kuin jaksaisi kantaa. Aika ei lopu kesken.

Olisinpa tiennyt, että itselleen voi kelvata, vaikkei jollekin toiselle kelpaisikaan.

Olisinpa tiennyt, että minullakin on väliä.

Olisinpa tiennyt, että ne ihmiset, joiden hyväksyntä tuntui silloin elintärkeältä eivät ole kuvioissa lopun ikää. Useimmat eivät edes kokonaista vuotta. Ja että silloin, kun hyväksyntä tulee hakematta, olen oikeiden ihmisten seurassa.

Keho on ihmeellinen, vaikka se ei olisi kaunis

Muistan, kuinka kevään tullen askartelin jääkaapin oveen motivaatiojulisteen. Liimasin paperille kuvan täydellisestä vatsasta ja kirjoitin viereen ranskalaisin viivoin ohjeita, joita tulisi noudattaa. Ei herkkuja, syö terveellisesti... Julisteen ylälaidassa komeili otsikko "Kesäksi bikinikuntoon!".  Elettiin vuotta 2005, opiskelin lukiossa ensimmäistä vuotta ja laihdutin taas.

Aamut aloitin kolmen vartin meikkausrituaalilla ja tuijottelin peilikuvaani arvioiden, mikä kaikki kropassani oli vialla. Tunsin morkkista jokaisesta herkusta, jonka erehdyin suuhuni laittamaan ja puristelin inhoten vähäisiä vatsamakkaroitani.

Vaatekokoni oli tuolloin 36-38 ja painoindeksini normaali eli mitään todellista tarvetta painon pudotukselle ei siis ollut. Olin kuitenkin vakuuttunut, että laihduttamalla elämästäni tulisi parempaa. Varma siitä, että muutaman kilon kevyempänä onnellisuus ja hyväksyntä olisivat helpommin saavutettavissa. Lisäksi kevään näännytysdieetti vaikutti kuuluvan naisena olemiseen mitä keskeisimmin.

Enää en muista putosiko kiloja dieetin myötä vai ei, mutta rannalla en loikoillut sinä kesänä ollenkaan. Enkä monena kesänä sen jälkeenkään, sillä "rantakunto" jäi aina muutaman kilon päähän.

Surullista on, että tarinani on aika tavallinen. Moni kamppailee alati ulkonäön ja kehonkuvansa kanssa. Erään tutkimuksen mukaan suomalaisista naisista puolet ja miehistä kolmasosa kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa ja noin puolet aikuisista laihduttaa jatkuvasti. Kyse ei siis ole vain teinityttöjen ongelmasta.

Sen vuoksi tervehdinkin viime vuonna Suomeen rantautunutta kehopositiivisuusilmiötä ilolla. Kehopositiivisuus on hieno ja kaivattu näkökulma, joka ravistelee ja laajentaa kauneusihanteita, tehden erimuotoiset ja -kokoiset ihmiset näkyviksi. Tämä on mahtavaa ja vaikutukset muotimaailmassa ovat jo nähtävissä.  Äskettäin puhelimen näytölle pompahti uikkarimainos, jossa bikineitä esittelevän mallin vatsan seutu oli jopa vähän pehmeä. Jes!

Näiden kuvien näkeminen on monessa suhteessa hyvin vapauttavaa. Vaikka olen jo pitkään suhtautunut omaan kroppaani huomattavasti lukioaikoja armollisemmin, on silti helpottavaa nähdä mainoskuvassa vartalo, joka muistuttaa edes jollain lailla omaani. Se antaa viestin, että erilaiset kropat todella ovat ok. 

Samaan aikaan minua hieman häiritsee se, kuinka paljon kehopositiivisuuskin keskittyy ulkonäköön. Tietyllä tapaa kauneuskriteereiden laajentaminen tulee alleviivanneeksi kehon ulkoisen muodon merkitystä. Ajatusta, että vain kaunis keho kelpaa ja näitä kauneuden normeja muuttamalla useampi keho voi olla hyväksytty ja arvokas. Niin kuin kehon tärkein ominaisuus olisi näyttää hyvältä.

Kuitenkin jokaisen ihmisen keho on upea, monimutkainen systeemi, joka antaa lukuisia aiheita iloon. Voimme liikkua, tuntea ja aistia. Voimme opetella uusia taitoja, kuten juoksutekniikan ja muistamme vanhat taidot, kuten pyörällä ajon, vuosienkin jälkeen.

Taitojen lisäksi kehomme huolehtii hetki toisensa perään siitä, että pysymme elossa. Se säätelee vireystilaamme, ohjaa ruuansulatusta ja muistaa hengittää. Reagoi nopeasti vaaran uhatessa ja palautuu ennalleen turvallisessa ympäristössä. Nämä prosessit tapahtuvat kropassamme automaattisesti, riippumatta siitä pidämmekö kehoa kauniina vai emme.

Silloinkin, kun keho sairastuu tai vammautuu, se pyrkii parantamaan itseään tai mukautumaan rajoitteisiin. Ihmiskehon ihmellisyyttä on tutkittu Antiikin ajoista asti, emmekä vieläkään täysin ymmärrä sen toimintaa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna se miltä keho näyttää, ei tunnu kovin tähdelliseltä seikalta.

Siksi toivoisin kehopositiivisuuskeskusteluun enemmän puhetta siitä, mihin keho pystyy. Sitä, että lapsen saamisen jälkeen voisi iloita kehosta, joka on uuden elämän mahdollistanut eikä huomio menisi siihen, että voinko hyväksyä muuttuneen kroppani vai en. Sillä ainakin omalla kohdallani vahva ulkonäköön keskittyminen vie huomion siltä tärkeämmältä eli miten keho jaksaa.

Painotan vielä sitä, että tarkoitukseni ei ole missään nimessä väheksyä nykyistä kehopositiivisuusliikettä ja sen merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Mitä useampi ihminen pystyy ystävystymään oman kroppansa kanssa ja vapautumaan kehohäpeästä, sen parempi. Välillä kuitenkin kaipaisin muistutusta siitä, että oma keho on kullanarvoinen, vaikkei jokaista selluliittimuhkuraansa osaisikaan rakastaa.


Lisää aiheesta:

Keskinkertaisuuden ylistys

Ihana minä, ihana sinä

Vaakakapina