8 vuodenaikaa: Jäidenlähtökevät ja retki Kiutakönkäälle

Terveisiä Kuusamosta! Lähdimme Koillismaalle mummilaan viettämään pitkää viikonloppua ja nauttimaan ulkoilusta.

Olen asunut Kuusamossa muutaman vuoden ja vierailen siellä edelleen säännöllisesti. Kuusamo on mielettömän kaunis paikka, jonka luontoa en voi kyllin ylistää. Kansallispuistojen luonnontilassa olevat metsät ja niiden eläimet, raikas ilma ja puhtaat vesistöt, ah, täydellistä. 

Yksi miinus Kuusamossa kuitenkin on, siellä on aina kylmä. Siis kylmempi kuin Rovaniemellä, jossa ei ole kovin lämmintä sielläkään. Myös kevättä (ja kesää) saa Kuusamossa odotella tyypillisesti muutaman viikon pidempään ja niin myös tänäkin vuonna. Rovaniemellä suurimmat joet vapautuivat jääpeitteestään jo muutama viikko sitten, mutta Kuusamossa järvien sulamista vielä odotellaan ja kuulopuheiden mukaan rohkeimmat pilkkivät edelleen. 

Kylmyydestä huolimatta Kuusamossa sijaitsevat mielestäni parhaimmat päiväretkikohteet, varsinkin lapsiperheen näkökulmasta. Yksi niistä on Kiutaköngäs, jonne mekin päätimme lähteä nauttimaan kevätpäivän auringosta.

Kiutakönkään reitti lähtee Oulangan luontokeskukselta, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Kuusamon keskustasta pohjoiseen. Vaikka ajomatkaa hieman kertyykin, on luontokeskukselta matkaa koskelle  vain kilometrin verran, joten matka taittuu helposti pientenkin lasten kanssa. Kuusvee ja kolmevee eivät valittaneet matkan pituutta kertaakaan, eikä ketään tarvinnut kantaa, joten helposta reitistä on siis kyse. 

Kiutaköngäs on yksi lempikohteistani, sillä kilometrin matkalla se tarjoilee monipuolisen luontokokemuksen vuodenajasta riippumatta. Tällä kertaa heräilevä luonto tarjosi paljon ihmeteltävää lapsille ja aikuisillekin. Lintujen viserrys ja pyrähdykset, muurahaispesän kuhina ja satunnaiset,  ohi lipuvat jäälautat Oulankajoella saivat aistit avoimiksi ja mielen levolliseksi. Kuinka helppoa läsnäolo noissa olosuhteissa onkaan! 

Kaatuneet ja lahonneet puut tarjosivat lapsille mahdollisuuksia nuoralla kävelyyn ja rinteestä sulava lumi teki solisevia puroja kävelypolulle. Matkan edetessä kosken kuohunta kuului voimakkaammin, vaikka vieressä virtaava joki lipui edelleen rauhallisena. Kilometrin matkan jälkeen, joen virta voimistui. Ylitimme pienemmän kosken puista siltaa pitkin ja tulimme kalliolle, jossa Kiutaköngäs pauhasi täydellä voimallaan kalliouomassa.

Kuva: Petri Puuronen

Kuva: Petri Puuronen

Kuva: Petri Puuronen

Siinä 325 metriä pitkää, punaista kallioseinää vasten pauhaavaa koskea katsellessa alkoi kuusveetä ja äitiä hieman jännittää. Niinpä päätimme siirtyä läheiselle taukopaikalle eväiden syöntiin. Katettu taukopaikka oli hyvin varusteltu. Paikalla oli useita pöytiä, kolme tulentekopaikkaa, halkoja ja vessa sekä parikymmentä muuta retkeilijää, eli paikan hienous ei ole mikään salaisuus. Yksinoloa etsiville Kiutaköngästä en siis retkikohteena suosittelisi, kaikille muille kylläkin! Tänne palaan aina uudestaan.

Saako psykologi blogata?

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista ja edellisestä postauksesta on vierähtänyt liian kauan aikaa. Pahoittelen.  Syy hiljaiseloon on se, että olen ollut melko jumissa tämän bloggaus-asian kanssa. Olen yhä useammin huomannut ajattelevani, että eihän psykologi nyt oikeasti voi pitää tällasta blogia. 

Hetken ajan meinasin jo ostaa tämän ajatuksen ja lopettaa bloggaamisen, ennen kuin olin edes päässyt kunnolla vauhtiin. Onneksi silmiini osui kollegan postaus aiheesta ja siihen liittyvä keskustelu suljetussa ammattillisessa facebook-ryhmässä. Näiden myötä tuli toisiin ajatuksiin. 

Blogin kirjoittaminen psykologina ei välttämättä muiden alojen ihmisistä kuulosta ihmeelliseltä, mutta itse törmäsin useampiin ajatuksiin, jotka käskivät painamaan deleteä ja sulkemaan läppärin kannen.

1. Ammatillinen uskottavuus

Joskus muinoin luin psykologien keskustelupalstalta ajatuksia aiheesta ja kollegoiden suunnalta tuli vahva viesti, että henkilökohtaista blogia ei psykologi voi missään nimessä pitää.  Paitsi jos se on puhtaasti ammatillinen, tutkittuun tietoon pohjaava asiantuntijablogi. Muuten menee uskottavuus.
Vaan voisiko joku kertoa, mistä se psykologin uskottavuus oikein koostuu? 

2. Neutraali ammattilainen

En ole varma,  onko tämä vaatimus todellinen niin ammattikunnan kuin asiakkaidenkaan suunnalta, mutta vahvana se psykologien keskuudessa elää. Ajatus siitä, että pitäisi olla tietynlainen, ollakseen hyvä psykologi. Tiedättekö, siis sellainen, joka pää kenossa nyökyttelee ja vähän hymisee oikeissa kohdissa. 

Mutta haluaisitko sinä käydä sellaisen ihmisen luona viikosta ja kuukaudesta toiseen? Nyökyttelyllä ja hymistelyllä, jota myös aktiiviseksi kuunteluksi kutsutaan, on paikkansa vuorovaikutuksessa, mutta olisiko sen psykologin  hyvä välillä jotain sanoakin? Olla joskus jopa jotain mieltä?

Psykologin työssä oma persoona on mitä keskeisin työväline. Neutraaliuden ei tarvitse tarkoittaa persoonan häivyttämistä ja sitä sillä tuskin on alun alkaen edes tarkoitettu. Äärimmilleen vietynä  neutraalius ikävä kyllä tukkii suun. Käy niin, ettei uskalla sanoa enää mitään oikein mihinkään ja ihan turhaan. Empatiaan ja hyvään, kunnioittavaan vuorovaikutukseen kykenevät hyvin monenlaiset ihmiset omilla, persoonallisilla tavoillaan.

3. Mitä jos asiakkaat lukevat blogia?

Se on hyvin mahdollista. Voi olla, että osa asiakkaista kokee asian epämiellyttävänä. Kyllähän omalla nimellään, omasta elämästään juttuja kirjoittava psykologi näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä ja tämä voi joitain asiakkaita häiritä.

Saman kysymyksen eteen tullaan kuitenkin myös, jos psykologi käy festareilla, baareissa, leikkipuistossa tai lenkillä. On asiakkaita, jotka eivät missään nimessä halua törmätä psykologiinsa muussa ympäristössä eikä netti tee tähän poikkeusta. Netissä on kuitenkin se hyvä puoli, että jokainen voi valita millä sivuilla käy ja kenen blogia lukee. Leikkipuistossa valinta on hankalampaa.

Blogin pitäminen ja henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on aina asia, jota pitää miettiä. Kuinka paljon haluan itsestäni jakaa? Mihin otan kantaa ja mihin en?

Perustin blogin, koska väsyin lukemaan juttuja, joissa hyvinvointi oli mahdollista vain superihmisille. Sellaisia juttuja, joissa hyvinvointi on sitä, että ruokailut, liikunta ja lepo on suoritettava täydellisesti ja tadaa, olet hyvinvoiva!

Ajattelin, että blogi on minun vastalause jatkuvalle suorittamiselle ja kultaiselle ulkokuorelle. Halusin tarkastella hyvinvointia psykologin silmälasien takaa. Samalla tehdä näkyväksi sitä, että jokainen ihminen on keskinkertainen ja keskeneräinen jossain ja siitä huolimatta voi elää melko onnellista elämää.

Blogista tuli kuitenkin samantien rönsyilevä sillisalaatti monenlaisine aihepiireineen, mutta ainakin se on kirjoittajansa näköinen. Kirjoittajansa näköisenä se pysyy myös jatkossa.

Korouoma, Posion helmi

Vietimme miehen kanssa sunnuntain Posion Korouomassa. Suunnittelin reissua jo viime talvena, kun näin kuvia kiipeilijöistä upeilla jääputouksilla. Heräsin ideaan kuitenkin liian myöhään, sillä kevät oli jo pitkällä ja viikonloput ohjelmaa täynnä. Niinpä tälle keväälle meillä oli yksi varma retkikohde: sadan kilometrin päässä, keskellä korpea sijaitseva rotkolaakso. 

Sunnutaiaamuna pakkasimme auton, teimme eväät ja lähdimme matkaan. Lapset jäivät tältä reissulta pois, sillä arvioimme korkeuserojen olevan ipanoille liikaa. Arvio osui oikeaan, sillä lyhyinkin reitti piti sisällään jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, joka oli paikoin melko jyrkkää. Onneksi jyrkimmät kohdat oli varustettu köysikaiteella, johon pystyi tarrautumaan tukeutumaan liukkaassa alamäessä.

Mäkinen maasto kuitenkin palkitsi jo ensimmäisellä näköalapaikalla, kun edessä avautui alla oleva maisema.

Bongaa jääkiipeilijä.

Kuljimme Koronjää-reitin, joka on pituudeltaan 5 kilometriä. Olimme molemmat niin haltioituneita maisemasta, että tuijotimme sitä vain hiljaa ja matkaa jatkaessamme huomasin lumikon kurkkivan puiden takaa. Kaksi nappisilmää toljottivat suoraan kohti ja hetken tilannetta arvioituaan kaveri pomppi vikkelästi pois paikalta. Mikä kohtaaminen! 

Lumikon luikittua pois oli aika innostua taas jääputouksista. Korpin raakkuessa jossain kauempana, kuljimme rauhalliseen tahtiin reitillä, jonka varrella tuli vastaan toinen toistaan upeampia maisemia. Koronjää-reitti kuljetti meidät ensin Jaska Jokusen, sitten Mammutin ja viimeiseksi Ruskea Virran putouksen luo. Putouksilla oli muutamia seurueita kiipeilemässä ja heidän toimintansa seuraaminen oli lähes yhtä kiinnostavaa kuin itse jääputousten ihmettely. Muuten saimme tehdä matkaa kahdestaan lähes koko reissun ajan.

Jaska Jokunen

Mammutti

Ruskea Virta

Kotimatkalla mies bongasi vielä joutsenia joen varressa. Pysäytimme auton, hyppäsimme lumikengille ja kävimme ihastelemassa kolmea kaverusta. Hanki kantoi ja ilmassa tuoksui kevät. Ihan kelpo sunnuntai!

Vaativa mieli ei lisää hyvinvointia

Viime päivien ajan olen pohtinut paljon omia vaatimuksiani suhteessa itseeni ja toisiin.

Pohdinta alkoi, kun tutustuin Mind-Body-bridging-  menetelmään, joka tunnetaan lyhyemmin  nimellä MBB. Menetelmän keskiössä on ajatus, että jokaisella ihmisellä on synnynnäinen kyky käsitellä stressaavia tilanteita niin, että stressi ei aiheuta liikaa kuormitusta. MBB:ssä ajatellaan, että kaikilla meillä on olemassa sisäisiä voimavaroja, joiden avulla pystymme säätelemään stressitilanteita riittävästi.

MBB-näkökulman mukaan stressi ei johdu varsinaisista stressitekijöistä vaan omista oletuksistamme ja vaatimuksistamme. Lukiessani tämän ajatuksen kirjasta ensi kertaa, meinasin läväyttää kirjan kannet kiinni ja laittaa opuksen kiertoon. Ajattelin, että taas sitä jeesustellaan, kuinka asiat ovat vain omasta asenteesta kiinni.  Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista.

MBB:ssä ei nimittäin ole kyse tsempistä tai yltiöpositiivisisesta asenteesta. Idea on, että keho ja mieli nähdään yhtenä kokonaisuutena ja stressinkäsittely häiriintyy, kun erotamme nämä kaksi toisistaan. Kun pää ottaa vallan, ajatukset itsestämme ja kokemuksistamme alkavat elää omaa elämäänsä ja vyöryvät päälle. Jos sen sijaan annamme kehon ja mielen yhdistyä kokonaisuudeksi, auttaa luontainen järjestelmämme ottamaan tilanteesta kopin. 

Menetelmä pitää sisällään erilaisia harjoituksia, joiden tavoitteena on aktivoida tuo luontainen toimintajärjestelmämme ja se on saanut tuekseen myös vakuuttavaa tutkimusnäyttöä. Harjoituksissa edetään erilaisten "karttojen" avulla, kirjoittaen ylös aiheeseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Niinpä eräänä iltana, kun olin levoton ja päässä pyöri taas sataviisikymmentä asiaa, kokeilin yhtä harjoitusta. Päätin tehdä kartan kysymyksestä "Mitä mielessäni on?". Parin minuutin ajan taltioin  paperille kynä sauhuten sekavia ajatuksia, jotka poukkoilivat päässäni sinne sun tänne. Hetken kirjoitettuani pysähdyin tarkastelemaan aikaansaannostani. Kartta oli hyvin negatiivinen, täynnä lauseita mitä pitäisi tehdä. Vaatimuksia, jotka kohdistuivat enimmäkseen itseeni. 

Kun olin aikani karttaa tutkinut, siirryin seuraavaan vaiheeseen eli lyhyeen mindfulness-harjoitukseen. Istuin silmät kiinni keittiön pöydän ääressä. Tunsin lämpimän lattian jalkojen alla, lyijykynän kädessä ja kuuntelin. Kuuntelin kellon tasaista tikitystä, ilmastoinnin vaimeaa huminaa ja omaa hengitystäni, joka virtasi soljuen sisään ja ulos. Kun olin rauhoittunut, vastasin uudelleen kysymykseen: Mitä mielessäni on?

Ero näiden kahden kartan välillä oli huima.

Jos ensimmäinen kartta sisälsi to do-listan, koostui toinen kartta havainnoista. Toisessa kartassa  kirjoitin aluksi ylös pelkkiä aistihavaintoja ja kehon tuntemuksia. Pikkuhiljaa paperille piirtyi myös huomioita niistä ajatuksista, jotka edellisen to do-listan saivat aikaan.

Havaitsin, että minulla on paljon vaatimuksia itseäni kohtaan. Vaatimuksia, joita kukaan ei ole minulle oikeasti esittänyt. Ei-niin-tietoisia ajatuksia, jotka aktivoituvat kuormittavissa tilanteissa ja alkavat ohjata toimintaa.  Samalla ymmärsin, että ne ovat nämä pään sisäiset vaatimukset, jotka aiheuttavat minulle suurimman stressin. Omalla tavallaan vähän koomista huomata, että yrittämällä vähentää stressiä ajattelemalla, tuleekin usein vain pahentaneeksi tilannetta.

Kun siirryin pääni sisäisistä ajatuksista tähän hetkeen ja keskityin myös kehon kokemuksiin, tulivat vaatimukset näkyviksi. Samalla vaatimukset muuttuivat "totuuksista" yksittäisiksi ajatuksiksi, joita ne todellisuudessa ovatkin. Sain nopeasti kiinni siitä, mitä MBB:ssä tarkoitetaan synnynnäisellä kyvyllä käsitellä stressiä hyvinvointia tukevasti. Tunnistan saman systeemin heräävän myös luonnossa liikkuessa, joogamatolla ja hengitysharjoituksia tehdessä. Voi kuinka muistaisin vaalia tätä systeemiä vielä enemmän?

Tärkeä seikka vaatimuksiin liittyen on se, että kaikilla vaatimukset eivät kohdistu itseen. Ne voivat kohdistua myös toisiin ihmisiin. Useimmilla meistä vaatimuksia riittää ihan reilusti molempiin suuntiin.

Varmaa on kuitenkin se, että jokaisella meistä on vaatimuksia, olivat ne sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia. Omia vaatimuksia on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan, sillä ne ovat melkoisia energiavampyyreja ja voivat muodostua oman hyvinvoinnin esteeksi. Millä tavoin sinä tunnistat  omat vaatimukset? Entä millä keinoilla saat niihin etäisyyttä?

MBB-harjoitukset löytyvät Stanley H. Blockin kirjasta Kehon ja mielen yhteys, stressinkäsittelyn työkirja.

Vajavaisena on helpompi elää

Viime viikolla paikallista sanomalehteä, Lapin kansaa, lukiessani silmiin osui päivän tekstarinosto:

Kyllä, tunnustan! Luen tekstaripalstaa. Mielensäpahoittaneiden kansalaisten kannaotot erittäin-tärkeistä-asioista ovat juuri sopivaa luettavaa aamukoomassa. Viimeaikoina pinnalla ovat olleet koirankakkojen kerääminen, hiihtolatujen käyttö sekä perinteinen mikä on paras puolue-vääntö. Mistäpä sitä muusta keskustelemaan.

Tekstarinosto oli kuitenkin iloinen poikkeus vakkariaiheisiin. Viestissä on onnistuneesti kiteytetty se, mistä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja: keskeneräisyys ja epätäydellisyys kuuluvat osaksi elämää ja helpommalla pääsee jos asian hyväksyy.

Tämä on keskeinen sanoma myös mindfulnessissa ja itsemyötätunnossa, jotka lukuisten tutkimusten mukaan lisäävät hyvinvointia ja parantavat mielenterveyttä.

Hyväksyvää ja armollista asennetta kuulee välillä kritisoitavan siitä, että sittenhän ihmiset eivät tee muutoksia, jotka olisivat heille tarpeellisia. Omien havaintojeni mukaan eniten kritiikkiä on kohdistunut lihavuuden hyväksymiseen, koska eihän ne sitten ikinä laihdu. Lisäksi huolta on esitetty myös siitä, että epätäydellisyyden hyväksyminen johtaa loputtomaan omalla mukavuusalueella hengailuun.

Olen itse vakuuttunut siitä, että hyväksyvä lempeä läsnäolo nimenomaan mahdollistaa pysyvät muutokset, ei estä niitä.

Se, että hyväksyy vaikka olevansa huonossa fyysisessä kunnossa tai  olevansa ylipainoinen ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muutosta tarpeellisena. Olemalla rehellinen, mutta lempeä itselleen voi edelleen nähdä elintapojen tai tottumusten muuttamisen tärkeänä asiana, joskaan ei vaadi itseltään kohtuuttomia.

Epätäydellisyyden hyväksyminen ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen eivät myöskään tarkoita sitä, etteikö joutuisi kohtaamaan vaikeita asioita. Oikeastaan hyväksynnän edellytys on peiliin katsominen ja se jos mikä on epämukavaa.

Vajavaisuuden hyväksymisessä ei siis ole kyse pään hautaamisesta hiekkaan, vaan päinvastoin. Kyse on siitä, että luopuu mahdottomista vaatimuksista ja itsensä dissaamisesta. Hyväksyy sen, että on vajavainen ja silti ihmisenä ihan jees. Hyväksyy sen, että elämä ei ole täydellistä ja silti hyvää.

Hyväksyntä ei ole luovuttamista. Se on vaatimusten vaimentamista.

Varsinkin hyvinvoinnin näkökulmasta vaatimus täydellisyydestä on kinkkinen. Vaatimalla itseltäni sitä, että liikun ja syön oikein, kasvatan lapseni oikein, etenen uralla niinkuin kuuluu, kasaan itselleni läjäpäin paineita. Vaatimukset aiheuttavat minulle stressiä ja ahdistusta, mikä ei millään lailla paranna oloani. Pyrkimykset kasvattaa hyvää oloa tai haaveet paremmasta elämästä muuttuvat vaatimuksiksi, jotka tulee suorittaa.

Suorittamisessa ei sinällään ole mitään pahaa. Usein se mahdollistaa tavoitteiden saavuttamisen ja asioiden aikaan saamisen silloinkin, kun ei niin kiinnostaisi. Minä ainakin tarvitsen suoritusmoodia päivittäin, jotta ehdin ajoissa (tai ainakin lähestulkoon ajoissa) mihinkään. Ilman suoritusmoodia joisin aamukahvia ja lukisin sitä tekstaripalstaa keittiön pöydän äärellä pitkälle aamupäivään.

Ongelmallista suorittamisesta tulee silloin, kun siitä tulee vallitseva tila. Jos suurin osa elämästä perustuu omien vaatimusten suorittamiselle, niin siitä katoaa ilo. Kun soppaan lisätään vielä uskomus, että epäonnistuminen tavoitteissa tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä, on hyvinvointi enää kaukainen, kaunis ajatus.

Tämä on asia, jossa vajavaisuuden ja epätäydellisyyden hyväksyntä auttaa. Kun en koko ajan vaadi itseltäni jotain, voin huomata mitä oikeasti tarvitsen ja haluan.

Siinä on valtava ero käynkö salilla sen vuoksi, että kehoni kaipaa rasitusta vai siksi, että minun täytyy laihduttaa. Lähdenkö lenkille, koska haluan nauttia raikkaasta ilmasta vai polttaakseni riittävästi kaloreita? Molemmissa tilanteissa toiminto on sama, mutta kokemus todennäköisesti hyvin erilainen.

Hyväksyntä ja myötätuntoinen suhtautuminen itseen ei tarkoita epätyydyttävään tilanteeseen tyytymistä. Ne mahdollistavat omien tarpeiden kuuntelemisen ja itselle sopivien askelten ottamisen. Tällöin myös muutos on mahdollinen, joskaan ei aina tarpeellinen eikä ikinä täydellinen.